Kaikki hyvin

 

Siellä hän oli, koko 10,1mm komeudessaan. Herkistyimme miehen kanssa molemmat, kun näimme pienen sydämen läpättävän. Jotenkin tässä toisessa raskaudessa on paljon enemmän tunnetta mukana - nimittäin positiivista sellaista. Ei sillä, etteikö ensimmäinen odotuskin olisi ollut jännittävää ja ihmeellistä, mutta kaikki huolet olivat enemmän pinnassa ja jotenkin sitä ei vain osannut muodostaa suhdetta syntymättömään vauvaan samalla tavalla kuin nyt. Haluaisin ajatella, että myös kaikki muut raskauteen, aikanaan synnytykseen ja vauva-arkeen liittyvät asiat menisivät edes 1% mutkattomammin kuin ensimmäisen kanssa.

Alkuraskauden oireet iskivät rytinällä

Hohhoh, selailin juuri blogiani taaksepäin, aikaan jolloin odotin esikoistamme. Minulla oli lievää pahoinvointia ja etomista rv 7-10. sekä ajoittaista huimausta/väsymystä. Mitään muita oireita ei oikein sitten ollutkaan, ja muistan olleeni tuolloin vähän huolissanikin tilanteesta.

Nyt minua on oksettanut jo rv 5 lopulta lähtien. Edelleenkään en, luojalle kiitos, ole oksentanut, mutta ällötys on päällä lähes 24/7. En pysty edes katsomaan, saatika haistamaan tai maistamaan tiettyjä ruokia. Lisäksi tuntuu, että se, mitä pystyn tänään syömään, aiheuttaa satavarmasti seuraavana päivän oksennusrefleksin.

Myös hillitön väsymys on päällä. Nukuin viikonloppuna 3h päiväunet, ja silti illalla jo klo 20 nuokuin sohvalla. 

Rintani ovat kasvaneet, SELVÄSTI. Edellisen raskauden jälkeen niistä ei oikein jäänyt mitään jäljelle, koska rintani ovat alun alkaenkin tosi pienet, mutta nyt on taas tullut liiveihin täytettä. Ja kipeät ne ovat kyllä myös.

Vatsani on jatkuvasti turvoksissa. Näytän siltä, että olisin vähintäänkin tuplasti pidemmällä kuin mitä viikkoja tällä hetkellä on kasassa. Tähän toki voi vaikuttaa tuo aiempi raskaus, sillä tuskinpa vatsa ihan entiseen kireyteensä on palautunut, vaan nyt maha antaa helpommin periksi kaikenlaisille pöhötyksille.

Huomenna olisi rv 7+0 sekä kauan odotettu ja pelätty alkuraskauden ultra. Toivon, että kaikki edellämainitut oireet olisivat hyvä merkki ja että saisimme hyviä uutisia.

252

Hcg-arvoni raskausviikolla 4+1. Viitearvot olisivat olleet 68-400 eli halleluja! En kerrankin ole alarajoilla tai "sinne päin", vaan ihan kunnolla arvojen sisällä.

Nyt enää jännätään, onko ultrassa ketään kotona ja hengissä.

Raskaustestipäiväkirja

16.11. Siirrosta kulunut 6 päivää, eli alkio on 9 päivän ikäinen ja mahdollisesti kiinnittynyt vasta muutama päivä sitten. En kuitenkaan malta olla korkkaamatta raskaustestipakettia, joka onneksi on megakokoinen, kuten kaltaiselleni himotestaajalle sopii. Teen testin aikaisin aamulla ja eipä juuri yllätä, että tulos on ilmiselvä nega. Silti en vielä heitä toivoani, onhan ihan liian varhaista edes testata.

17.11. 7 päivää siirron jälkeen en ole ihan varma, mitä silmäni näkevät. Joka tapauksessa testiajan puitteissa kontrolliviivan vieressä on... Jotakin. Jotakin, johon en uskalla ripustautua, vaan jonka yritän aktiivisesti unohtaa. Illalla katson testiä uudelleen - ja siellä se viivan tapainen edelleen on.

18.11. Siirrosta 8 päivää, alkion ikä 11 päivää. Eilisen jälkeen testin tekeminen jännittää ihan helvetisti, sillä jos oletettu viiva ei lähde tummumaan, tietää ettei raskaus etene normaalisti. Hieman kaduttaa, että aloin (taas) näin ajoissa testaamaan, myöhemmin testaamalla ei välttämättä olisi enää näkynyt mitään jos kyseessä onkin vain kemiallinen raskaus. Aivoni ovat selvästi jonkinlaisilla defenssi-asetuksilla.

Mutta. Kaksi viivaahan sinne taas ilmestyy, eilistä testiä jo selkeämmin. Nyt on nähtävissä jo punaista väriäkin, vaikkakin haaleasti ja vasta 5 minuutin odottelun jälkeen. Uskaltaudun katsomaan laskurista laskettua aikaa - se olisi 1.8.2023. Miehelle en ole vielä maininnut halaistua sanaa tekemistäni testeistä, sillä en halua hänen pettyvän, jos testi muuttuukin takaisin negatiiviseksi.

19.11. 9 päivää siirrosta. Jos mahdollista, testaaminen ahdistaa vielä enemmän kuin eilen. Harmikseni viiva ei ole juurikaan tummunut eilisestä. Päätän kuitenkin kertoa nyt asiasta miehelle, joka vastaa huvittunut ilme kasvoillaan jo aavistaneensakin minun testailleen useampana päivänä. Kumpikaan ei itke onnesta, toteamme vain varovaisesti että "katsotaan nyt". Myöhemmin päivällä mies käy apteekissa hakemassa lapselle d-vitamiinia ja tuo minulle samalla tuliaisen: mama-multivitamiinin.

20.11. Selvä viiva. Ei yhtä vahva kuin kontrolliviiva, mutta lähellä jo ollaan. Tällainen viiva oli edellisessä raskaudessa vasta virallisena testipäivänä, nyt siihen on kuitenkin vielä 3 päivää aikaa. Vaikuttaa lupaavalta, mutta en siltikään osaa tuntea ilon tai onnistumisen tunteita. Päinvastoin, huomaan tarkastelevani alkavaa raskautta toistaiseksi aika etäältä, lähinnä projektinomaisesti ja arvioimalla päivittäin hcg-arvon kehitystä. 

21.11. Melko samanlainen viiva kuin eilenkin. Vahva, tumma. Ei merkittävää muutosta eiliseen, mutta en stressaa siitä.

22.11. Viimeinen kotiraskaustesti käytetty. Edelleen positiivinen, selvästi ja vailla epäilystä.

Asiat ovat niin hyvin kuin ne tässä vaiheessa voivat olla. Seuraava askel on huominen labrakäynti, jossa mitataan onko hcg-arvo riittävän korkea. Sen jälkeen jos kaikki yhä vaikuttaa etenevän hyvin, olisi varhaisultra rv 7. Pidätän hengitystä siihen saakka, ettei tätä vain otettaisi minulta pois.

Huonot ennusteet

Sain juuri tiedon TYKSistä, että lisää alkioita ei ole saatu pakkaseen. Nyt on siis tämä 3-päiväinen alkio tuoresiirretty sekä yksi samanikäinen alkio varalla odottamassa. Olen ihan älyttömän pettynyt, sillä olisin toivonut, että oltaisiin saatu edes yksi vähän vanhempi alkio. Näistä kolmen päivän ikäisistä ei yhtään tiedä, että tössähtääkö niiden kehitys heti alkuunsa kun taas 5-6 -päiväiset alkiot ovat jo selvinneet tosi monesta kehitysvaiheesta. Toisaalta hyvä nyt tietää realiteetit, eikä kuvitella, että tästä se toinen lapsi automaattisesti tulisi. Enemmänkin vaikuttaa siltä, että tämä oli nyt tässä, ja parempi alkaa varautua siihen, että elämme jatkossakin kolmihenkisenä perheenä.

Ei tunnu miltään

Viikonloppu tuli ja lähes jo menikin, enkä ole tuntenut mitään alkion kiinnittymiseen viittaavaa. Mahassa kyllä vihloo ja jomottelee aika ajoin, mutta se on ollut punktion jälkeen sellaista koko ajan muutenkin. Alkionsiirron yhteydessä nimittäin kuulin, että vatsaontelooni oli ultraäänen perusteella kertynyt jonkin verran verta tai jotain muuta nestettä, joka siis todennäköisesti on punktiosta johtuvaa ja voi aiheuttaa tuntemuksia vatsan seudulla. 

Olen päättänyt testata ensi viikon perjantaina. Silloin voisi teoriassa jotain jo näkyä, ja toisaalta Ovitrellen vaikutus on jo silloin hävinnyt.

Alkio kyydissä

Kolmepäiväinen alkio siirretty. Nyt odotellaan, odotellaan ja vielä vähän odotellaan... Vielä näin vuorokautta myöhemmin ei tunnu mitään erityistä missään. Toivoisin taas kovasti tuntevani kiinnittymiskipua, kuten edellisessä (ja ainoassa) onnistuneessa raskaudessa. Alkiohan yleensä kiinnittyy 5-6 päivänä ovulaatiosta, että viikonlopun aikana on siltä osin ratkaisevat hetket. 

Pakkaseen menevien alkioiden määrää ei vielä tiedä. Yksi on ainakin jo pakastettu, mutta loppujen kohtaloa seurataan vielä viikonlopun yli. En osaa sanoa, onko niiden kehitys ollut kenties huonompaa tai hitaampaa, vai halutaanko niitä muuten vain kasvattaa 5-päiväisiksi. En hoksannut kysyä sitä klinikalta. Toivottavasti saataisiin ainakin vielä yksi lisää pakkaseen.

IVF numero 2

Terveisiä munasolupunktion jälkeiseltä sairaslomapäivältä. Olo on ihan hyvä, jos ei pientä kuukautiskipumaista tuntemusta oteta huomioon. Vaikka voinnin puolesta olisin varmaan työkuntoinen, niin ihan kiva silti, että saa rauhassa lepäillä vielä tämän päivän. On tämäkin eräänlaista luksusta, kun lapsi on hoidossa ja itse saa pötkötellä sängyssä. Harvinaista herkkua!

Pistelin lääkkeitä lopulta yhteensä 11 päivää: Gonal-F annostuksella 150IU viikon ajan, sen jälkeen nosto 225IU kahdeksi päiväksi. Fyremadelia myös viikko ja sitten lauantaina illalla irrotuspiikki Ovitrelle. Lääkkeitä meni tällä kertaa siis isommalla annoksella sekä useampana päivänä kuin ekalla hoitojaksolla. Silti munarakkuloita kehittyi vähemmän kuin viimeksi. Tiedä sitten, millä logiikalla näitä lääkityksiä siellä lapsettomuusklinikalla aina suunnitellaan, ja vielä suurempi arvoitus on, että miten kroppa päättää milloinkin reagoida hoitoihin.

Punktio itsessään oli suhteellisen helppo toimenpide, joka edelliskerrasta poiketen tehtiin ilman puudutusta - ja eipä sille olisi tarvetta ollutkaan, kun munasarjoista "imuroitiin" yhteensä vain 6 munarakkulaa eli punktion kesto oli ehkä 3 minuuttia. Vahvaa kipulääkettä toki meni suonensisäisesti, eli ei tarvinnut kärsiä ollenkaan. Punktion jälkeen lepäilin puolisen tuntia toipumishuoneessa, kunnes minulle tultiin kertomaan, että peräti 5 munasolua löytyi noista kuudesta rakkulasta. Sen jälkeen sainkin luvan lähteä kotiin, kun olossa ei tuntunut sen kummempaa.

Fyysisesti pahin vaihe on nyt takanapäin, mutta henkiset koitokset vasta alkamassa. Tämä päivä menee odotellessa tietoa siitä, onko noista munasoluista yksikään lähtenyt hedelmöittymään. Torstaina olisi aika tuoresiirtoon, jos tästä nyt alkioita ylipäätään saadaan. Enkä uskalla edes vielä ajatella mahdollista raskaustestipäivää.

Wish us luck.

Dpo 10 = nega

En malttanut enää mieltäni, tänään kp 27 oli pakko testata. Ovulaatiosta on nyt ainakin 10 päivää, eli jotain pitäisi jo näkyä, mikäli raskaus olisi alkanut. Mutta selvä negatiivinenhan sieltä tuli. Myös kaikki aiemmin listaamani oireet ovat poistuneet, eli eiköhän kuukautisia saa odotella seuraavan parin päivän sisällä alkavaksi. Harmi, sillä jos kierto olisi venynyt vähän vielä pidemmälle loka-marraskuun taiteeseen, niin olisi mahdollisesti päästy siihen IVF:ään jo tulevasta kierrosta. Mutta se sitten siirtyy sinne marraskuun lopulle. En jaksaisi enää odottaa tyhjäkäynnillä.

Voisiko se olla

Lisää oireita listaan.

Kipeät nännit. Kipu tuntuu vain koskiessa, eikä ole mitenkään infernaalista, mutta inhottavaa kylläkin. Ja siis pelkästään nännit, ei rinnat, jotka nekin toisaalta vaikuttavat jotenkin aiempaa suuremmilta? Tähän olen kiinnittänyt huomiota siksi, että ekan raskauden jälkeen jo valmiiksi pienet tissini "tyhjenivät" olemattomiin ja alkoivat roikkua, mutta nyt kummastelen niihin ilmestynyttä lisätäytettä.

Hajuherkkyys on nousussa, nimittäin lapsen vaippatuotokset ovat saaneet aikaan nenän nyrpistelyä... Jokin vain haisee erilaiselta kuin ennen. Voihan se olla, että ollaan vaan syöty jotain sellaista mikä saa tämän aikaiseksi.

Tänään on ollut koko päivän jotenkin heikko olo. Sellainen... Krapulainen? Vähän tärisyttää ja pala kurkussa. Ehkä olen tosin syönytkin vähän huonosti.

Olen pitkän tauon jälkeen nukkunut taas päiväunia. En koe olevani erityisen loppu, mutta samalla kun lapsi simahtaa niin sammun minäkin (suom. huom. jos en siis ole töissä). Myös öisin olen nukkunut ihan älyttömän sikeästi ilman mitään lisäapuja, kun normaalisti tarvitsen korvatulpat ja täyden hiljaisuuden pystyäkseni rauhoittumaan.

Seksuaalinen halukkuus on pysynyt ovulaation jälkeen koholla. Tavallisesti suurimmat himot ovat oviksen aikoihin ja loppukierrossa eletään kuivaa kautta, mutta nyt meininki on edelleen hyvä.

Vatsaa nipistelee ja teräviä vihlaisuja tuntuu aika paljon, mutta tämä ei oikeastaan ole poikkeuksellista kierron tässä vaiheessa ja tuskin siis tarkoittaa raskauden suhteen yhtään mitään. Mainitaan nyt kuitenkin.

Parin päivän päästä sitten naurattaa taas, kun huomaa ettei näistäkään oireista mikään tarkoittanut mitään. 

Sellainen tunne

Että olisin raskaana. Tiedän, ei siinä ole mitään järkeä tällä taustalla. Ja joo, näitä tuntemuksia ja epäilyjä on ollut aiemminkin, eivätkä ne ikinä ole pitäneet paikkaansa.

Täytyy silti vähän spekuloida, koska oireita on ollut jos jonkinlaista. Ovulaatiosta on nyt arviolta viikko, +-2 päivää. Keskiviikosta perjantaihin vatsani oli SEKAISIN, niin pahasti etten oikein pystynyt syömään mitään ja vessanpönttö oli paras ystäväni. Nyt ripuli on onneksi ohittunut, mutta voi luoja mikä TURVOTUS on tullut tilalle. Vatsa on ihan ilmapallo. Yksi ovulaation jälkeinen oire myös loistaa poissaolollaan, en nimittäin ole YHTÄÄN KIUKKUINEN. Itkuinen kyllä, mikä sekin on tavallista ennen kuukautisia. Mutta useimmiten olen siis ennemminkin kuin raivohärkä ja kaikki vituttaa. 

Koska sitä voisi testata?

Sisko ehti ensin

Kirjoitin kesäkuussa, että siskollani on raskaustoive heti heinäkuisten häidensä jälkeen. No nyt sieltä sitten on pikkuinen tulossa. Ihan iloinen uutinen, ei siis tuntunut itsestä mitenkään pahalta jos en nyt ihan onnenkyyneliinkään purskahtanut. 

Juteltiin hänen voinnistaan ja alkuraskauden fiiliksistään. Hän suhtautui tapansa mukaan rennosti ja positiivisesti kaikkeen, vailla huolta huomisesta. Oli kuulemma testin jälkeen "huutoitkenyt onnesta", jonka voin hyvin kuvitella 😂 Totesin hänelle, että itse en voi samaistua oikeastaan mihinkään mitä hän kertoi, sillä oma raskauteni oli pelkoa ja ahdistusta alusta loppuun ja vaikka vauvaa oli toivottu pieni ikuisuus, en positiivisen testin jälkeen tuntenut oikein mitään. Hän ei myöskään ollut ajatellut varhaisultran varaamista tai mitään muitakaan virstanpylväitä, mikä itsestäni tuntui absurdilta kun itse on aina ollut päivälleen tietoinen kiertonsa (ja silloin aikanaan raskauden) kulusta.

Minun pitää yrittää unohtaa omat ajatukseni ja muistaa, että joillakin asiat tosiaan menevät kivasti ja helposti. Eikä jokaiseen keskusteluun tarvitse tuoda omaa negatiivisuuttaan. Yritän muistaa sen.

Tuntuu sittenkin aika pahalta

 Olen tässä jo pidempään, oikeastaan lapsen syntymän jälkeen ollut sellaisessa kuplassa, että raskausuutiset eivät minua suuremmin ole hetkauttaneet. Tottakai se aina on hieman pistänyt mietteliääksi, että TAASKO joku tuli noin vain raskaaksi. Ja ajoittaisia aallonpohjia on koettu, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vaikka olemme tässä reilun vuoden yrittäneet toista lasta tuloksetta, ei se ole tuntunut tietystikään niin pahalta kuin ekalla kerralla, jolloin oli vielä suuri pelko jäädä kokonaan lapsettomaksi. Tuolloin ultrakuvat ja pyöristyneet vatsat olivat suorastaan myrkkyä.

Nyt kuitenkin huomaan, että kupla on puhkeamaisillaan. Olen lähiaikoina törmännyt pariin puolituttuun äiti-ihmiseen, joilla on samanikäinen lapsi kuin minulla. Heille molemmille oli syntynyt juuri vauva. Epäreilua, huomaan ajattelevani. Miksi nuo ovat saaneet lapset sellaisella ikäerolla kuin minä olisin halunnut? Jos olisin raskautunut heti kun jätimme ehkäisyn pois, meillä olisi jo puolivuotias kotona.

Edelleen olen kiitollinen ja onnellinen jo olemassa olevasta ihanasta, terveestä lapsesta (ärsyttää, että tätäkin vähän niin kuin kuuluu hokea, ettei kukaan vain pahoita mieltään) ja elämämme tulee olemaan täysipainoista ja hyvää jatkossakin, vaikka toista lasta ei tulisikaan. Ihminen on silti kumma olento, kun aina pitää yrittää saada jotain enemmän. Myös minä olen ihminen, ja myös minä haluan enemmän.

Marras-joulukuussa tapahtuu

Kävimme viikko sitten IVF-suunnittelukäynnillä, jossa todettiin, että meidät voidaan ottaa marraskuussa hoitoihin. Paljon riippuukin nyt siitä, tulevatko kuukautiseni 31.10. vai 1.11. - jos ensiksi mainittuna ajankohtana, niin hoidot lykkääntyvät seuraaviin kuukautisiin asti, mutta jos kuukautiset alkavatkin vasta marraskuun puolella, niin hoito päästään aloittamaan heti, sillä jonopaikkamme on tuo marraskuu. On se tarkkaa.

Käynnillä ei sinällään tapahtunut mitään ihmeellistä. Minut ultrattiin (joka oli aika epämiellyttävää kuukautisten ollessa juuri käynnissä...) ja todettiin munarakkulareserviä olevan edelleenkin mukavasti, eli hoito voitaisiin toteuttaa lyhyen kaavan mukaan ja pienillä lääkeannoksilla. Lääkäri huomasi myös parisenttisen endometrioosipesäkkeen jossain päin kohtuonteloa, mikä ei tietenkään ollut mukava uutinen, mutta sijainti oli onneksi sellainen, ettei hoitoihin tai raskautumiseen vaikuta mitenkään. Tätä ollaan epäilty voimakkaiden kuukautiskipujen ja muiden oireilujen taustalle jo pitkään, joten ei oikeastaan yllätä, että nyt vihdoin ultrassakin näkyy jotakin.

Seuraavaksi käymme miehen kanssa HIV-, hepatiitti- ja kuppaseulonnassa. Kaikki muu tapahtuukin sen mukaan, miten ne kuukautiset sieltä suvaitsevat tulla. Luultavasti kuitenkin seuraava vuoto on jo lokakuussa, eli henkisesti voinee varautua siihen, että vasta marraskuun lopulla aloitetaan lääkitys ja joulukuun puolella olisi sitten se munasolupunktio.

No, tämän vuoden puolella kuitenkin jo tapahtuu jotain konkreettista, kunhan vaan pysytään terveinä.

1v 8kk

Kummallista, miten nopeasti aika kuluu lapsen kanssa. Tuntuu, että puolitoistavuotisneuvola oli ihan äsken ja nyt täällä viilettää jo vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen taapero.

Päällimmäiset ajatukset tästä ikäkaudesta ovat, että aika kivaa ja helppoa! Lapsen päivittäisiin toimintoihin liittyvät taidot ovat parantuneet hurjasti, hän esimerkiksi syö jo todella siististi ilman apuja, menee reippaasti pesemään käsiä ja vie pyydettäessä roskia roskikseen tai vaatteita pyykkikoneeseen. Lisäksi 3kk kestänyt unitaantuma tai mikä lie on vihdoin selätetty ja nukkumaan laittaminen iltaisin ei ole enää 1,5h huutoshow, vaan se on pää tyynyyn ja hyvää yötä.

Huolta sen sijaan herättää syömisen vähäisyys. Huomaan, että taaperolla alkaa olla jo paljon omaa tahtoa ja ehkä alkavaa uhmaakin, ja tämä näyttäytyy selvimmin ruokapöydässä. Aiemmin aamupuurot ja voileivät upposivat kuin häkä, eikä päiväruoan rakenteella tai oikeastaan edes maulla ollut juuri väliä, vaan kaikki kelpasi. Nyt on tiettyjä ruokia, jotka lentävät väistämättä roskakoriin jos niitä tarjoaa (banaani ja munakas). Sitten on takuuvarmoja hittejä, joita ei kuitenkaan haluaisi tarjota päivittäin (Piltin perunamuusi ja poronkäristys). Useimmat ruoat ovat kuitenkin sellaisia, että lapsi kyllä sentään maistaa niitä, mutta määrä on 1 tai 2 teelusikallista, jonka jälkeen tulee määrätietoinen "EI". Hetken päästä sitten itkettää ja kiukuttaa, kun on jäänyt kauhea nälkä ja seuraava ateria on tuntien päässä. Ja mikä kurjinta, tarhapäivinä eli viitenä päivänä viikossa hän ei hoidossa suostu syömään mitään, juo ainoastaan kauramaitoa. Tällöin mennään kotona syödyn pika-aamupalan ja hoitopäivien jälkeisten päivällisen ja iltapalan voimin. Kotona ruoka uppoaa keskimäärin sentään vähän paremmin. Laskimme tuossa miehen kanssa, että päivittäinen kalorimäärä tytöllämme on 700-900 välillä riippuen onko hyvä vai huonompi päivä.  Tämän kokoisella sen pitäisi olla kuitenkin 1000 kcal luokkaa... Noh, kyllähän tuo jaksaa yleensä ihan hyvin ja on kehittynyt kaikilla osa-alueilla ruokalakkoilusta huolimatta, joten ehkä tässä ei tarvitse yöunia menettää, vaikka pinnaa tämä kiristääkin. Meillä on kaikki ihastuttavat ja vähemmän ihastuttavat vaiheet menneet noin 3kk sykleissä, joten ehkä tämäkin jossain vaiheessa helpottaa.

Viimeinen mahdollisuus ennen IVF:ää

Ovulaatio oli oireiden perusteella lauantain ja keskiviikon välissä (kp 12-16). Päivät menivät kyllä vähän hukkaan noin niinkuin lapsentekomielessä, nimittäin täällä ollaan taas kipeänä koko jengi. Ei paljon petipuuhiin ole ollut energiaa keuhkojen ulosyskimisen ja loputtoman niistämismaratonin ohella. Ja toisaalta vaikka olisi ollutkin, niin mitä se olisi muuttanut - eihän meille aiemminkaan ole lasta tullut luonnollisin menetelmin. Joka kuukausi, yhä edelleenkin, sitä silti elättelee toiveita niistä kahdesta viivasta. Weird.

Mutta mitä todennäköisimmin siis astelemme nöyrästi lapsettomuusklinikalle hoidon suunnittelukäynnille parin viikon kuluttua. Toivon, että menkat eivät vielä silloin olisi alkaneet. Se on vähän siinä ja siinä, koska silloin on jo kp 28. Jos nimittäin klinikalta näytettäisiin vihreää valoa aloittaa IVF heti seuraavasta kierrosta, niin tuon munasolupunktion ehtisi tehdä jo lokakuussa! Yleensä hormonipistokset aloitetaan siis kp 2-3 eli toivon todellakin, että saan reseptit ennen kuin vuoto alkaa. Muuten hoito siirtyy taas kuukaudella eteenpäin.

Katsotaan kuinka käy.

Syyskuulumisia

Hei vaan, viimeisimmästä postauksesta onkin vierähtänyt jo tovi.

Ensimmäinen kuukausi työ- ja päiväkotiarkea on nyt koettu. Oma onnellisuustasoni on noussut selvästi ja jaksaminen kotona on aiempaa parempaa, ja mikä tärkeintä, myös lapsi rakastaa tarhassa oloa ja jää sinne aamuisin hymyssä suin. Oli täysin oikea ratkaisu lähteä neljän seinän sisältä pois homehtumasta.

Ihan pelkkää juhlaa tämä suinkaan ei ole ollut. Lapsi on parhaillaan toista kertaa räkätaudissa, mikä nyt sinällään ei yllätä, koska keskimäärin tarhalaiset sairastavat 10-12 tautia vuodessa... Ja mitä minuun tulee, niin olen jälleen alkanut saamaan paniikkikohtauksia töissä (mikä on aika omituista, koska tosiaan menen töihin ihan mielelläni). Propralia käyttämällä selviän vastaanotoista, vaikka eihän se ahdistuksen tunnetta poista, auttaa vain vähentämään paniikin fyysisiä oireita kuten sydämentykytystä. Luulen, että raskaus / synnytys laukaisi minulla paniikkihäiriön, sillä aikaisemmin kohtauksia saattoi olla vain silloin tällöin, joskus oli vuosiakin välissä. Nyt tiedän varmuudella, että saan joka päivä kohtauksen, jos olen töissä tai jossain muussa yltiösosiaalisessa tilanteessa. Pitää tähän jossain vaiheessa miettiä ehkä jotain ratkaisuja. Teen nyt jo lyhennettyä työpäivää (6h) ja se varmasti tukee mielen hyvinvointia. Olen myös pyrkinyt pitämään työtahdin inhimillisenä, koska liika kiire vain lisää paniikkia, mutta sen noudattaminen on osoittautunut aika vaikeaksi, mm. siksi, että nyt yritetään kiriä korona-ajan tekemättä jääneitä töitä ja samaan aikaan tehdä tämän vuoden hommia. 

Tässä kuussa tuli muuten vuosi täyteen baby numero kakkosen yritystä. Eipä ole edelleenkään näkynyt tai kuulunut.

Paluu töihin ja uudenlainen arki

Niin se tämäkin ajanjakso tuli päätökseensä. Kotona lapsen kanssa oleminen on ohi ja paluu työpaikalle edessä MAANANTAINA. Lapsi aloittaa samalla päiväkodin.

Olen kiitollinen, että pystyin olemaan näin pitkään kotosalla (1,5 vuotta) mutta myös todella onnellinen, ettei tarvitse enää jatkossa puhua pelkkää taaperoa koko päivää. Rehellisesti sanottuna olen ollut jo viimeiset pari kuukautta totaalisen kypsä kotimammana oleskeluun, vaikka ennen äitiyttä kuvittelin toisin. Mielikuvissani kotona oleminen oli vaaleanpunaista hattaraa muskareineen, uimakouluineen ja vauvakerhoineen, höystettynä yhteisillä pitkillä päiväunilla ja mitä erilaisimmilla hauskoilla leikeillä. Joo, kyllä noita aktiviteettejä tietysti oli, mutta kun herätys on tässä perheessä keskimäärin klo 5:30-6:00 ja aamuyhdeksään mennessä ollaan leikitty jo tuhat eri leikkiä, niin kyllä siinä luovimmankin ihmisen leikki-ideavarasto ja jaksaminen hupenee - seurauksena sitten toki kuuntelet kitinää tylsistyneeltä, lahkeessa roikkuvalta pikkuiselta.

Ehdottomasti parasta kotona olemisessa oli se, että koen saaneeni muodostettua äärimmäisen läheisen suhteen lapseeni. Olemme eläneet lähes symbioosissa nämä puolitoista vuotta enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Tunnen hänen jokaisen ilmeensä, hiuskiehkuransa ja suosikkijuttunsa (tällä hetkellä mm.🐞, 🐝 ja 🐍). Ymmärrän hänen puhettaan, vaikkei hän osaa vielä juurikaan ilmaista itseään sanoilla - minulle on täysin selvää, että "paapa" on paita ja "papa" on asiayhteydestä riippuen pappa tai vaippa. Ollaan koettu ihania, ainutlaatuisia hetkiä yhdessä. 

Arjen muutokset ovat siis yhtä aikaa toivottuja ja haikeutta herättäviä. Koen, että olen antanut itsestäni nyt kaiken ja vähän enemmänkin, jopa uupumukseen saakka. Ehkä tätä kotona olemista olisi jaksanut paremmin ja pidempään kunnollisen tukiverkoston avulla, sillä 10-12h päivittäistä kaksinoloa lapsen kanssa on jotenkin... yksinäistä. Olisi mukava käydä vaikka kerran viikossa mummolassa leikkimässä, mutta kun mummola on 300km päässä, niin ihan tuosta vain se ei onnistukaan. Myöskään kukaan lähellä asuvista ystävistäni ei ole ollut samaan aikaan äitiyslomalla, vaan heillä on omat työ- ja perhe-elämäkiireensä. Lyhyesti; enemmän vertaistukea ja konkreettista apua arjessa olisi ollut jees.

En tiedä, saanko enää uudelleen kokea kotiäitiyttä. Se hieman kirpaisee. Mutta kävi miten kävi, uusia seikkailuja on varmasti vielä edessä.

26.9.

Se on päivä, jolloin seuraavaksi tapahtuu yhtään mitään. Varasimme nimittäin juuri ensimmäisen vapaan ajan IVF-suunnittelukäynnille.

Eipä minulla taida olla mitään kirjoitettavaa ennen sitä, että katsellaan syssymmällä sitten taas...

The Testipäivä

Nyt se on virallista - ei tule lasta meille tästä alkionsiirrosta.

Ilmoitin TYKSiin asiasta ja ilmaisin samalla haluni jatkaa hoitoja uudella IVF:llä. Juttelimme miehen kanssa, että niin kauan kuin asia vähänkin mietityttää, on parempi jatkaa hoitoja ettei tarvitse myöhemmin jossitella. Samaan hengenvetoon totesimme myös, että tämä tuleva IVF saa olla viimeinen kerta, tuli sieltä sitten 1 tai 10 alkiota. Ainoastaan jos kävisi niin, ettei munasolupunktiossa saada yhtään alkiota, niin sitten kokeillaan vielä uudestaan. Olemme molemmat jo aika väsyneitä tähän hommaan. Edelleen mieli voi matkan varrella muuttua, mutta juuri nyt suunnitelma on tämä ja se tuntuu hyvältä.

Muistin myös tänään pitkästä aikaa ennustuksen vuosien takaa. Monet varmaan tietävät, mikä sormusennustus on - siinä ripustetaan sormus irtohiuksen varaan roikkumaan ja mikäli sormus alkaa pyöriä ympyrää, tarkoittaa se, että saat tytön ja jos liike on enemmänkin edestakainen heiluri, saat pojan. Tätä toistetaan niin kauan kunnes sormus ei enää liiku mihinkään. Jos sormus heiluu esim. kolmesti, tulet saamaan kolme lasta.

Takaisin ennustukseen. Leikimme tätä hupsua leikkiä kaverini polttareissa kuutisen vuotta sitten. Kun tuli minun vuoroni kokeilla, ei sormus tahtonut liikkua ensin ollenkaan, kunnes hetken odottelun jälkeen se alkoi tehdä pienen pientä ympyrää. Sitten liike lakkasi eikä alkanut enää uudelleen. Miten osuva tuo ennustus onkaan ollut tähän asti - sain pitkän lapsettomuustaipaleen jälkeen pikkuruisen 2,4-kiloisen tytön. 

Niin, ja polttarisankarin ennustus tuolloin oli kolme poikaa. Arvaatko jo, miten hänen kohdallaan tapahtui? Kolmas lapsi - poika hänkin - on syntymässä loppuvuodesta veljiään ihastuttamaan.

Toivon, että sormus olisi minun kohdallani erehtynyt ja että luvassa olisi vielä toinen lapsi. Ei nyt, mutta edes joskus.

Testipäivä 4

Lyhyestä virsi kaunis: en tehnyt testiä. Mikä pointti siinä olisi? Tiedän, että tulos on negatiivinen. Lopetin myös Cyclogestit eiliseen iltaan. En näe järkeväksi jatkaa niiden käyttöä, sillä ensinnäkin olen kärsinyt järkyttävistä kuumista aalloista ja ikävästä kutinasta, ja toisekseen progesteroni on muutenkin turha enää tässä kohtaa, se lähinnä viivästyttää vuodon alkamista.

Huomenna on TYKS:n ohjeistama testipäivä, joten silloin on vielä pakko testata. Sitten on tämän hoitokierroksen hommat taputeltu.

Testipäivä 3

Vaihdoin "normaalista" raskaustestistä herkkään versioon, jonka pitäisi tunnistaa jo 10mIU/ml pitoisuudet hcg-hormonia. Yhtä negatiiviselta näytti kuin ennenkin.

Kaikista kolmesta tehdystä alkionsiirrosta tämä on kyllä mennyt eniten perseelleen. Ensin ei meinattu saada koko siirtoa ollenkaan tehtyä ja nyt kun lopulta saatiin, niin ei edes kiinnittymisyritystä tapahtunut. Toisaalta ehkä parempi, etteivät toiveet ehtineet nousta minkään haamuplussan myötä korkealle, että sinällään ihan ok kun testi on koko ajan näyttänyt negaa.

Olen tällä hetkellä aika tunteeton. En voi sanoa olevani pettynyt tai surullinen, vaikken myöskään toki hypi riemusta.

Nyt pitäisi laatia suunnitelma jatkoa ajatellen. Toinen kierros IVF:ää? Se tietäisi jälleen kuukausien ja kuukausien aikataulutusta työn, päiväkodin ja hoitokäyntien välillä, useiden eri lääkkeiden käyttöä ja niiden sivuvaikutusten kestämistä, toivon ja epätoivon vaihtelua ilman takeita onnistumisesta.

Vai olisikohan meidän perhekokomme sittenkin tässä? Tänään asiaa (noin tuhannetta kertaa) pohtiessani se ei ensimmäistä kertaa tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Tähän saakka olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan kaksi lasta ja piste. Ja tottakai joo haluaisinkin, jos se olisi yhtään helpompaa. Sen sijaan en ole enää ollenkaan varma siitä, olenko valmis uhraamaan meidän perhe-elämämme, arkemme ja oman mielenterveyteni tavoitellessani jotain, jota en ehkä ikinä voi saavuttaa. Mutta miten voin tietää, mikä päätös on oikea ja mikä kävisi kaduttamaan?

Tässä on oikeasti nyt paljon mietittävää. 

Testipäivä 2

Vain yksi viiva. Mitä ikinä eilen luulinkaan nähneeni, oli siis mielikuvituksen tuotetta. 

Aika pettynyt olo, sillä raskauden todennäköisyys pienenee koko ajan. Viralliseen testipäivään on enää 3 vuorokautta, niin kyllä tässä vaiheessa pitäisi jo näkyä jotain testissä. Ei se hcg niin salamana nouse, että yhtenä päivänä tulisi puhdas negatiivinen ja seuraavana päivänä kunnon plussa. 

Olen 95% varma, että tämä alkionsiirto ei onnistunut ja jos/kun vielä huomennakin tulee nega, voin olla sataprosenttisen varma asiasta. Jatkan kuitenkin testaamista päivittäin sinne sunnuntaihin asti.

Edellisessä epäonnistuneessa alkionsiirrossa v. 2020 vuoto oli tässä vaiheessa jo päällä. Nyt ei ole mitään merkkiäkään sen alkamisesta. Tähän voisi olla syynä tuplasti suurempi progesteroniannos, tuo Cyclogestin annostus nimittäin on 400mg x 2 kun edellisellä hoitokerralla käytin Lugesteronia 200mg x 2. En tosin ole perehtynyt, onko näillä valmisteilla jotain muuta ratkaisevaa eroa, mutta ainakin vaikuttava aine on sama.

Helvetti, että aina pitää mennä kaikki vaikeimman kautta.

Testipäivä 1

Virallinen testipäivähän on vasta sunnuntaina, mutta en enää malttanut mieltäni - ensimmäinen raskaustesti on nyt käytetty. En oikein tiedä miten analysoisin sitä, nimittäin mielestäni näin siinä aluksi maailman haaleimman ja onnettomimman viivantapaisen. Kuvaa siitä ei saanut ja valaistuksen piti olla sopivan hämärä, että siinä ylipäätään näki mitään. Testin kuivuttua tuo kyseenalainen viiva oli kuitenkin kadonnut. 

Voisi kai sanoa, että ihan turhaan testasin. En tullut yhtään viisaammaksi ja nyt minulla on huomiselle entistä kovempi jännitys, sillä silloinhan viivan pitäisi sitten jo näkyä kunnolla, jos tänäänkin olevinaan näin jotakin.

Olo on kaikin puolin ihan normaali. Ei ole näkynyt vuotoja, ei tuntunut suurempia mahakipuja.

Eipä se auta kuin vain jaksaa odottaa.

Oireeton

Ensimmäinen toiveeni romuttui, sillä en tällä kertaa tuntenut mitään alkion odotettuna kiinnittymisajankohtana. Enkä ole muutenkaan huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa voinnissani, mitä nyt väsyttää ihan tautisesti (se tosin alkoi jo ennen siirtoa ja johtunee Cyclogestistä).

Yllättävän vähän olen kyllä koko juttua edes pohtinut. Aina välillä havahdun ajatukseen, että ainiin, saatan ihan oikeasti olla raskaana, koska onhan sisälleni laitettu juuri alkio. Toki normaalissa kierrossakin raskauden mahdollisuus on olemassa, mutta alkion olemassaolosta ei välttämättä koskaan saa tietää, sillä iso osa raskauksista menee kesken ennen kuin testi edes näyttäisi positiivista. Kuinkahan monta alkiota minun kohdussani on vieraillut tietämättäni?

Suurin osa ajasta kuitenkin menee normaalissa arjen tohinassa 1,5-vuotiasta viihdyttäen ja hoitaen. Ei ole paljon aikaa kärvistellä piinaviikkojen kourissa. Lisäksi viikonloppuna on siskoni häät, joten kaason hommat vievät osan aivokapasiteetistani.

Olen päättänyt odottaa testien kanssa vähintään keskiviikkoon. Sekin on tosi aikainen ajankohta, mutta viimeksi onnistuneessa siirrossa herkkä testi näytti hailakan viivan piinapäivänä 6. Toivottavasti edes päästään sinne asti.

Here we go again

Olin viimeiseen asti varma, että jotain vielä menee pieleen eikä alkionsiirto onnistu sittenkään tänään. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että kaikki meni ihan niin kuin pitääkin ja nyt olen raskaana kunnes toisin todistetaan.

Siirto itsessään ei jännittänyt yhtään, toimenpidehän oli entuudestaan tuttu. Muutenkin on ihan selvää, että paineet toisella hoitorundilla ovat paljon pienemmät kuin ekalla kerralla. Minulla on jo lapsi, eli hoidot todistetusti toimivat kohdallani ja toisaalta ei myöskään ole enää pelkoa kokonaan lapsettomaksi jäämisestä.

Viimeksi onnistuneen siirron merkit olivat vuodottomuus ja selkeä kiinnittymiskipu. Jotenkin toiveikkaana odotan, että tälläkin kertaa kävisi niin, vaikka tottakai eri raskaudet voivat olla keskenään kuin yö ja päivä.

Voi kun pieni nyt tarttuisi kiinni. Intuitio sanoo vahvasti, ettei niin käy, mutta toivo on vielä vahvempi - jospa siltikin, kuitenkin...

Alkionsiirto keskiviikkona

Tammikuussa aloitettu, erittäin koukeroinen matkamme kohti viimeisen pakastealkion siirtoa tulee vihdoin päätökseensä keskiviikkona. Olen niin helpottunut, että jotain tapahtuu. Vielä en uskalla toivoa, että tästä raskaus alkaisi tai että saisimme lapsen syliin asti, mutta edes se siirto voidaan viimeinkin tehdä. 

Aloitan tänään tukilääkityksenä Cyclogestin (keltarauhashormoni), jota laitetaan emättimeen aamuin illoin. Sitä jatketaan raskaustestipäivään 10.7. saakka. 

Pitkät viikot edessä.

Minun pitää suojella itseäni

Tein päätöksen jo kerran aiemmin, ja koen tarpeelliseksi tehdä sen uudelleen. Poistun hetkellisesti somesta ja pidän myös blogitaukoa.

Tässä lapsen yrityksessä on ollut nyt niin paljon vastoinkäymisiä, että minun on välillä keskityttävä ihan vaan tähän nykyiseen elämään, ilman takaraivossa kuiskuttavaa lapsettomuuspeikkoa. Somen sulkeminen helpottaa tätä projektia, kun ei tarvitse katsoa joka tuutista tulevia raskausilmoitusta tai juuri syntyneiden vauvojen kuvia. Some-kavereissani (olivat he sitten kavereitani oikeasti tai puolituttuja vuosien takaa) on muutenkin juuri nyt menossa vauvabuumi, joten kiitos, mutta ei kiitos.

Blogin pariin palaan kunhan minulla on jotain konkreettista kerrottavaa hoitokuvioista. Koen, ettei ole tällä hetkellä järkevää märehtiä täälläkään asioista, joihin en voi itse vaikuttaa millään tasolla. Se vie huomiota pois tästä hetkestä ja kaikesta siitä, mikä elämässä on hyvin.

Seuraavat viikot vietän siis vähemmän netissä ja enemmän läsnä tässä hetkessä ❤️

#vainlapsettomuusjutut

Nyt ne kuukautiset lopulta suostuivat alkamaan. Kiertopäiviä kertyi huimat 38. On vähän siinä ja siinä, ehtiikö seuraava ovulaatio tulla ennen kuin TYKS painuu kesälomille.

Tätä on lapsettomuus. Edes reilusti myöhässä olevat menkat eivät tarkoita raskautta. Lapsettomuushoidoissa oleminen ei tarkoita, että tapahtuisi yhtikäs mitään moneen kuukauteen.

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas: väsyttää. Väsyttää niin saatanasti.

Katastrofiajattelu

En osaa ottaa rennosti ja ahdistun suunnattomasti, jos jokin asia ei ole kontrollissani. Mitä tärkeämpi asia, sitä suuremmat ylikierrokset. Mieleni lähtee välittömästi laukalle, yritän pohtia kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot läpi pystyäkseni varautumaan pahimpaan - koska jostain syystä en koskaan ajattele, kuinka hyvin tilanteessa voisi käydä. En luota, että "elämä kyllä kantaa", tai että kohtalo tai jonkin sortin jumala ottaisi koppia vaikeina hetkinä. Minun pitää päästä itse tekemään asioille jotain konkreettista, että stressihormonini laskevat.

Edellinen oli pientä pohjustusta sille, minkälainen ajatusten tehosekoitin päässäni myllää tällä hetkellä. Kun kuukautisia ei edelleenkään näy eikä kuulu, olen pohtinut mm. seuraavaa:

- Minulla on pitkälle levinnyt syöpä tai joku muu hirveä sairaus, jonka takia elimistö on sekaisin.

- Olen saavuttanut vaihdevuosi-iän ennenaikaisesti. Munasolut ovat loppu, en enää koskaan saa mahdollisuutta biologiseen lapseen jollei pakkasessa oleva alkio kiinnity.

- Minulla on PCOS, jota ei ole aiemmin huomattu ja joka ei ole oireillut muuten kuin raskautumisvaikeutena. Ja onhan minulla sitä hormonaalista akneakin!

- Tai hetkinen, mitä jos olen sittenkin raskaana, mutta vaan paljon pidemmällä kuin luulenkaan? Ilmeisesti raskaustesti voi näyttää negatiivista loppuvaiheessa raskautta. Yllärisynnytystä odotellessa.

- Luin myös netistä, että jotkut ovat saaneet koko ajan virtsatestistä negatiivisen tuloksen vaikka ovatkin olleet tukevasti paksuna ultran ja verikokeen mukaan. 

- Kohdunulkoinen raskaus ei välttämättä näy kunnolla testissä matalien hcg-arvojen takia. 

Ottaa niin paljon päähän, että kaiken maailman kauhukuvat vilisevät silmissä, enkä osaa päästää niistä irti. Rationaalinen puoli minussa kyllä ymmärtää sen, että todennäköisesti kyseessä on harmiton ohimenevä hormonihäiriö. Sitten tämä hallinnan herkästi varastava sekoilupuolisko aivoista, joka maalailee piruja seinille. 

Epätietoisuus jatkuu

Eletään kiertopäivää 36. Nyt voin varmuudella sanoa, ettei minulla ole ikinä ollut näin pitkää väliä kuukautisissa. Tein eilen taas raskaustestin, joka vähemmän yllättäen oli nega. En usko, että se siitä voi positiiviseksi muuttuakaan enää, koska oletetusta ovulaatiosta alkaa olla jo niin pitkä aika. 

Tulimme lapsen kanssa mummolaan pitkäksi viikonlopuksi, joten onneksi saa muuta ajateltavaa ja tekemistä. En täällä myöskään aio tehdä testejä, vaan jätin viimeiset pari liuskaa odottamaan kotiinpaluuta.

Hohtavan valkoinen testiliuska

Kp 33. Aamuvirtsasta tehty raskaustesti näyttää niin negatiiviselta kuin vain voi. Itse asiassa se kohta, johon testiviivan pitäisi piirtyä, loistaa jopa taustaa valkoisempana. Raskaustoiveelle voinee siis sanoa taas heipat. Harmittaa.

Lisäksi tässä alkaa tulla pian kiire, jos alkionsiirtoon mielii päästä ennen syksyä, klinikka kun sulkeutuu 11.7. Esimerkkinä jos menkat alkaisivat tänään, olisi ovulaatio kesäkuun lopussa, ja siihen kun lasketaan se alkion ikä eli +5/6 päivää päälle, aletaan olla jo reilusti heinäkuun puolella. Mikäli kuukautiset alkavat vasta ensi viikolla, siirto käy jo mahdottomaksi.

Oikeasti alkaa olla sellainen olo, että antaa olla. Ei tästä mitään tule.

Nyt alkaa jännittää

 Okei, kuukautisia ei kuulu vieläkään... Ovat siis jo neljä päivää myöhässä. Myös kaikki menkkoihin liittyvät oireet ovat poistuneet. Tämä on hyvin omituista, sillä en muista koska viimeksi olisi kierto venynyt yli 32 päivän. Toki olihan se ovulaatio taas tosi myöhään, jos kp 18 testi näytti positiivista niin ovis olisi silloin tapahtunut noin kp 19-20. Siltikin, luteaalivaiheeni on lähes poikkeuksetta ollut 10-12 päivää, eli kyllä menkkojen olettaisi nyt jo alkaneen.

Olenkohan voinut stressaamalla saada kehon sekaisin? Olen viimeiset pari viikkoa ollut ihan kohtuuttoman ahdistunut, niin että se oireilee jopa fyysisesti sydämentykytyksinä ja unettomuutena. Kaipa se voi kuukautisiinkin vaikuttaa. En tosin tiedä, MIKSI olen näin ahdistunut. Epäonnistuneet lapsettomuushoitoyritykset? Paniikki kohta koittavasta töihin paluusta ja lapsen päiväkodin aloituksesta? Liian vähäinen parisuhdeaika? Tai ehkä näiden kaikkien kombinaatio.

Raskauteen en edelleenkään usko. Tosin pienen pieni toivon siemen on alkanut itää, että mitä jos sittenkin... Raskaustesti kai pitäisi hakea. Viivyttelen, koska en jaksaisi taas pettyä.

Kilpajuoksua

Tuntuu, että minulla on salainen kilpailu menossa kaikkien hedelmällisessä iässä olevien naisten kanssa. Toistaiseksi useimmat heistä ovat jo maalissa, vauva sylissään, kun minä kompuroin edelleen lähtöviivalla ilman merkkiäkään raskaudesta.

On minulla kuitenkin vielä yksi "kilpakumppani". Tällä hetkellä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, kilpailen pikkusiskoni kanssa siitä, kumpi raskautuu ensin (jos raskautuu).

Ennen kuin kukaan käsittää väärin, niin aivan ehdottomasti toivon hänelle kevyempää tietä vanhemmuuteen kuin itselläni oli. Olemme siskoni kanssa äärimmäisen läheisiä, enkä ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa - enkä nyt lähtökohtaisesti kenellekään muullekaan. Silti odotan mahdollista raskausuutista puristava ahdistuksen tunne rinnassani.

Tiedän siskoni toivovan raskautta heti, kun hänen ja miehensä kesähäät on vietetty, tästä hän on puhunut jo pitkään. Oikeastaan hän olisi halunnut lapsen aiemminkin, mutta mies tahtoi mennä vanhanaikaisen kaavan kautta. No, nyt tuo ajankohta ei ole enää kovin kaukana, eli jos kaikki menee hyvin, niin syksyllä voimme odottaa iloisia uutisia. 

Olen yrittänyt analysoida, mikä tämä tunnetila oikeastaan on. Miksi koen tarvetta kilpailla asiassa, johon kukaan meistä ei pysty vaikuttamaan? Asiassa, joka on täysin sattumanvaraista? Luulen, että kyseessä on ulkopuolelle jäämisen pelko höystettynä lievällä katkeruudella siitä, että "kaikki muut" tulevat raskaaksi kun mies edes vilkaisee kohti. Sinällään hassua, sillä johan minä kuulun esikoiseni myötä Lapsellisten Kerhoon, enkä ole jäämässä ulkopuolelle mistään, enkä tiedä mistä pitäisi olla katkerakaan.

Nämä tunteet luultavasti kipuilevat sieltä vuosien takaa, ajalta ennen esikoisen syntymää. En ole aiemmin osannut ajatella, että lapsettomuuden kokemukset on kaiverrettu minuun niin syvälle sydänjuuriin asti, että ne haavat eivät tule koskaan täysin arpeutumaan. 

Kuukautiset myöhässä

No, vasta yhdellä päivällä, mutta kuitenkin. Oireita niiden alkamisesta kuitenkin jo on, kuten jäätävä vitutus kaikesta, loputon väsymys ja menkkamaiset kivut vatsassa. Ihme kyllä, en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä raskaustestiä. Olen kai vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että en todellakaan usko tulevani raskaaksi "hups vaan". Ainoastaan nyt ärsyttää, että mitä enemmän menkat viivästyvät, sitä pidemmälle se alkionsiirto taas menee.

Surkea tuuri jatkuu - ei siirtoa tässäkään kuussa

Pakastealkio antaa odottaa itseään vieläkin, ovulaatioplussa kun tuli TAAS näin maanantain kunniaksi. On jo viides kerta putkeen, kun ovis tulee maanantaina - millä helvetin todennäköisyydellä?? Toki meillä on ollut muitakin mutkia matkassa, mm. hoitajien lakko ja klinikan sulku muuton vuoksi. Mutta nyt sitten kaksi siirtoa on peruttu väärän ovulaatioajankohdan takia.

Alan epäillä, ettei meille koskaan tule toista vauvaa. Universumi huutaa kaikin voimin, että näin ei ole tarkoitettu, senkin idiootit. Ja me roikumme vain edelleen toivon kipinässä kiinni, yrittäen taistella maailmankaikkeutta vastaan.

Enpä vain tiedä, kuinka kauan tätä enää jaksamme.

Kiertopäivä 13, ei vielä ovulaatiota

Tiedän (kroppani tuntien), että ovis todennäköisesti tulee vasta kp 17 tienoilla, mutta silti joka aamu sydän pamppaillen rynnistän vessaan testiä tekemään.

Mielestäni olen tunnistanut jo ovulaatiota ennakoivia valkovuotolimoja. Myös jomotusta on molemmissa munasarjoissa - mikä on kylläkin hieman epätyypillistä, sillä yleensä tuntemuksia on vain jommalla kummalla puolella. Mutta joo, tavallisesti nämä oireet tulevat pari päivää ennen kuin testi muuttuu positiiviseksi.

Jospa jo huomenna tulisi plussa?

Alkionsiirtoon sittenkin?

 Olimme siinä uskossa, ettei alkionsiirtoa voida tehdä nyt toukokuussa, koska perheessämme jylläsi korona kolmisen viikkoa sitten. Klinikalta näytettiin kuitenkin vihreää valoa, sillä mies oli ainut positiivisen testin tehnyt (minun testinihän ei näyttänyt missään vaiheessa positiivista, oireeni olivatkin paljon lievemmät kuin muilla perheenjäsenillä) eikä hänen läsnäoloaan tarvita alkionsiirrossa, ja muutenkin siirron hetkellä tartunnasta olisi jo yli kuukausi aikaa.

Joten ovulaatiotestit käyttöön ja kohti... En tiedä mitä. Pettymystä, onnistumista? 

Ei voittoa 10

Kymmenennen yrityskierron kunniaksi menkat päättivät tulla 10 päivää ovulaation jälkeen. Yleensä luteaalivaihe on ollut 11-12 päivää, eli tämä kyllä jäi aika naftiksi. No eipä sillä väliä, kun ei natsaa niin ei natsaa.

Nyt onneksi voin keskittyä rauhassa tulevaan viikonloppuun, eikä tarvitse kuumotella menkkojen alkamista.

Voimia kaikille, joille tuleva sunnuntai on vuoden kipeintä aikaa.

Minä olen muutakin

Kuukautisia odotellessa yritän pitää itseni kiireisenä ja ajatukset muualla. Niiden pirulaisten pitäisi alkaa juuri sopivasti lapsettomien lauantaina tai äitienpäivänä. Siinä onkin kaksi kategoriaa, joihin molempiin sujahdan yllättävän mutkattomasti. Molemmat puolet ovat olemassa, osana minua, mutta toisistaan irrallisina palasina.

Jostain syystä en ollenkaan nyt haluaisi vastaanottaa sitä pettymystä, jonka kuukautisten alku tuo tullessaan. Ehkä se johtuu siitä, että tiedän alkionsiirron olevan tulevassa kierrossa mahdotonta sairastetun koronan takia, eli menkat eivät tuo tullessaan mitään hyvää. 

Olen pidempään ollut jo henkisesti aika lujilla, kuten ehkä teksteistäkin on ollut aistittavissa. Äitiys on viime aikoina kuluttanut minua tavallista enemmän, johtuen lapsen sairastelukierteestä, miehen pitkittyneistä työpäivistä ja minun oman aikani puutteesta. Siihen päälle tämä jatkuva stressaaminen lapsettomuushoidoista.

Tulevalle viikonlopulle olenkin varannut ensimmäistä kertaa ikinä hotellihuoneen vain minulle! Päivällä käydään ensin ystävän kanssa lounaalla, josta ajattelin jatkaa hotelliin päikkäreille ja illemmalla ehkä pitkä juoksulenkki kaikessa rauhassa (riippuu miten koronasta toipuminen edistyy) sekä aivan varmasti pussillinen irtokarkkeja + hömppätelkkaria hotellihuoneessa.

Viikonloppuun tulee väkisinkin mahtumaan myös palauttavaa, rentouttavaa ja ihanaa aikaa. Kuukautisten alku ei määrittele koko viikonloppuani. Minä ansaitsen enemmän.

Jos

 Jos tulisin raskaaksi tässä kierrossa...

... Laskettu aika olisi 15. tammikuuta 2023.

... Palaisin töihin vain syyslukukaudeksi ja jäisin taas äitiyslomalle ennen joulua.

... Lapsillemme tulisi lähes täsmälleen 2 vuoden ikäero.

... Olisin itse 32-vuotias vauvan syntyessä.

Kuulostaisi kivalta.

Positiivisuuden puute

Törmäsin Instagramissa maaliskuussa luotuun profiiliin, joka kuvauksen mukaan on "päiväkirja raskauden yrityksestä aina synnytykseen asti". 

Ärsyttää, kuinka huolettomasti hän kirjoittaa aiheesta (ja minähän toki vielä omaan tilanteeseeni vittuuntuneena luen tekstejä kuin piru Raamattua).  Ensimmäisen kuvan teksti menee jotakuinkin näin: "Olemme nyt päättäneet, että vauva numero 3 saa tulla ja haluan kirjoittaa ylös kaiken aina hedelmöityksestä vauvan saapumiseen saakka, toivon tämän myös toimivan vertaistukena muille samassa elämäntilanteessa oleville". On kuvakollaaseja raskausvaatteista, joita hän on jo selannut ja suunnitellut tilaavansa. Harmitteluja siitä, kun ei sillä ekalla yrityksellä tärpännytkään. Hashtagina kuvissa on #raskaaksi2022.

Miten, siis MITEN, joku voi suhtautua raskaaksi tulemiseen niin kepeästi, että hedelmöityksestäkin puhutaan itsestäänselvyytenä ja oikein päätetään raskautua jonakin tiettynä vuonna? Ostetaan ennakkoon pyöristyvälle vatsalle sopivia vaatteita, joita ei varmuudella voi edes tietää pääsevänsä käyttämään?

No sanomattakin on selvää, että kyseisen nainen on jo raskaana, toisella yrityskierrolla oli tärpännyt. Surprise, surprise. Myös raskaudesta hän kirjoittaa hyvin luottavaisin mielin, vaikka viikkoja on vasta 5+. "Sitten toisella kolmanneksella on kiva päästä pitämään kesämekkoja kun aiemmissa raskauksissa kyseinen ajankohta on osunut syksyyn". Itse en uskaltanut luottaa raskauden onnistumiseen kuin vasta joskus puolivälin tienoilla, sitten en enää joka päivä pelännyt.

On hyvä, ettei kaikilla tie ole yhtä kivikkoinen kuin meillä. Varmasti kyseisen tilin ylläpitäjä kokee myös epävarmuuden hetkiä ja huolia raskauteen liittyen, vaikkei niitä ulospäin jaa. Positiivisuus on hieno piirre ihmisessä muutenkin.

Itseltäni tuo ominaisuus kuitenkin puuttuu. Ja se on joskus raskasta. 

Korona

 Nyt se sitten löysi tiensä meidänkin talouteemme. Lapsi on onneksi toistaiseksi oireeton ja me aikuisetkin pärjäämme yskän, kurkun karheuden ja lievän kuumeen kanssa.

Jos tauti olisi iskenyt vaikka kuukausi sitten, olisi harmittanut ehkä enemmän. Siis siitä vinkkelistä, että alkionsiirtoon ei pääse ennen kuin sairastetusta koronasta on vähintään kuukausi aikaa. Mutta nyt olin jo ehtinyt muutenkin asennoitua siihen, että kevät on menetetty erinäisten vastoinkäymisten vuoksi, niin tämä koronatartunta oli vain piste i:n päälle.

Tällä hoitojaksolla ei kyllä mikään ole mennyt putkeen.

Hengähdystauko

Laitoin klinikallemme viestiä, kun menkat alkoivat huhtikuun alussa. Lakko oli tuolloin jo päällä ja kirjoitinkin viestiin, että JOS lakko loppuu oletettua nopeammin, niin varmuudeksi nyt ilmoitan että kuukautiset alkoivat ja mielelläni tulen alkionsiirtoon heti kun se on mahdollista. Vastausta sieltä ei tietysti tullut, enkä olettanutkaan.

...kunnes eilen klo 14 olin saanut hoitajalta viestin, että lakon jatkuessa hoitoja ei edelleenkään voida tehdä, ota yhteyttä lakon päätyttyä. Samana päivänä klo 16 medioissa uutisoitiin, että lakko päättyy (joskin joukkoirtisanoutumiset alkavat). 

Eli mitäs nyt? Periaatteessa lakko on nyt siis ohi ja aikataulun puitteissa minulle ehdittäisiin vielä tehdä alkionsiirto tässä kuussa, koska eletään vasta kiertopäivää 11 ja ovulaatio on about viikon päästä. TYKSin sivuilta katsoin, että normaaliin toimintaan palataan mahdollisimman pian, mutta ruuhkiin on syytä varautua. Mutta jos juuri eilen klinikalta viestittiin, että no can do, niin kaipa siihen pitää ensisijaisesti uskoa? Luulisi heidän ilmoittavan, jos hoitoja päästäisiin sittenkin jatkamaan, erityisesti kun olen itse ollut aktiivinen heidän suuntaansa?

Juttelin myös eilen miehen kanssa, että ehkä nyt vaan asennoidutaan siihen, että siirto on edessä syksyllä (jos ei silloin taas ole jotain uusia esteitä...). Lakko ja siihen liittyvät epäselvyydet sekä ei-niin-kaukana siintävä heinäkuun kesäsulku tuovat tähän niin isoja kysymysmerkkejä, että ahdistaa ja vituttaa lähes joka päivä. Joten toistaiseksi nyt luovutetaan ja eletään syksyyn asti vailla odotuksia. 

Koska en voi muutakaan

Pikakelaus kevään tapahtumista.

Tammikuu, ensikäynti lapsettomuusklinikalla. Helmikuu, lapsettomuusklinikka muuttaa, ei hoitoja. Maaliskuu, ovulaatio osuu väärälle päivälle, siirtoa ei voida tehdä. Huhtikuu, hoitajien lakko, hoidot siirtyvät hamaan tulevaisuuteen.

Koska en osaa vain levätä rennosti laakereillani, ajattelin, että nyt olisi taas aika tehdä ryhtiliike ruokavalioon. Marraskuussa sain hetkellisesti pidettyä sokerinmussutukseni kurissa, mutta siitä se taas on luisunut pikkuhiljaa vanhoille urille. Syön makeaa joka ikinen päivä. 100-200g suklaata tai jättimäisen irtokarkkipussin. Purkillinen jäätelöäkään ei tee tiukkaa. Tuntuu, ettei mikään saa minua lopettamaan, koska en liho enkä muutenkaan ole saanut (vielä) terveysongelmia sokeriin liittyen. 

Mutta nyt. Koska en voi muutakaan, yritän panostaa hedelmällisyyteen sillä ainoalla keinolla, jolla voin - fiksulla ruokavaliolla. En minä silläkään raskaaksi tule, mutta ainakin luon otollisemmat olosuhteet sille kaukana tulevaisuudessa odottavalle alkionsiirrolle.

En mitään tiukkaa suunnitelmaa ole laatinut, koska siitä tuskin tulisi mitään. Lähinnä pientä viilausta esim. hyvien rasvojen riittävään saantiin ja hedelmien/vihannesten monipuolisempaan käyttöön. Ja ykkösenä toki ne sokerit minimiin, ei vain karkkien osalta vaan muutenkin. Meillä on usein kotona sokeroituja jogurtteja (jotka eivät rehellisesti edes ole kovin hyviä), mysliä ja muita piilosokeria sisältäviä tuotteita. Eihän niissä mitään pahaa olisi, jos ei muutenkin kiskoisi sitä sokeria hullun lailla. Ostin nyt pitkästä aikaa ihan perus maitorahkaa, jonka joukkoon heitän esim. pähkinäseosta tai hedelmäpiltin. Ja hyvältä maistuu!

Vitamiineista käytän d:tä, Gelee Royalea ja rautaa. Vaihtelevasti myös mama-vitskua. Olen ajatellut, että niidenkin suhteen monipuolisuus lienee hyvä asia.

Toivon, että tästä muodostuisi hiljalleen ihan elämäntapa. Nähtäväksi jää.

Ei voittoa 9

Digitaalinen testi antoi kiertopäivänä 31 selkeän vastauksen ihmettelyihini. En ole raskaana. Tosin edelleen kummeksun sitä, miten on mahdollista, että niihin toisiin Clearbluen testeihin tuli se plussa, jossa oli selvästi väriä (eikä pelkkä "viivan paikka", joita joskus näkee kun testi kuivuu). Eikö se väri reagoi juuri hcg:n kanssa, eli jos sitä ei ole elimistössä niin ei pitäisi väriäkään näkyä? Netistä löysin useita keskusteluja, joissa pohdittiin samaa, eli ehkä kyseessä on vain paskalaatuinen testi.

Plussa, joka ei ole plussa

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisia Clearbluen raskaustestejä, joihin pitäisi piirtyä plus-merkki, mikäli on raskaana. Ei siis sellainen perinteinen, jossa on erikseen testi- ja kontrolliviiva.

Tein ensimmäisen testin kp 28. Yleensä kuukautiset alkavat näillä main, mutta nythän tiesin ovulaation olleen pari päivää myöhässä = myös vuoto myöhästynee saman verran. Olin siis tavoilleni uskollisesti liian hätäinen, MUTTA... Testipuikkoon piirtyi kuin piirtyikin plussa, tosin vasta virallisen testiajan jälkeen. Plussan pystyviiva oli myös huomattavasti kapeampi kuin vaakaviiva, mutta silti selvästi sininen. Päätin tehdä uuden testin seuraavana päivänä.

Kp 29 sama tapahtui uudelleen. Testiajalla ei mitään viivan hailuraakaan, sen jälkeen pikkuhiljaa ilmestyi selkeä, mutta jälleen super ohut sininen pystyviiva vaakaviivan kaveriksi. Okei, ehkä raskaus on niin alussa, että hcg ei näy vielä kunnolla / tulee viiveellä näkyviin?

Kp 30 (eli tänään) jälleen sama juttu. Tein myös samaisesta aamuvirtsasta eri merkkisen testin, joka oli ilmiselvä nega. 

Kuukautisia ei vielä näy eikä kuulu. Olen ollut aaltoilevasti huonovointinen ja ihan törkeän väsynyt sekä itkuinen. Nämä asiat voisivat puoltaa raskauden mahdollisuutta.

Valitettavasti nuo alkujaankin epäselvät testitulokset ja se fakta, että viivat eivät ole vahvistuneet lainkaan vaikka ollaan näin lähellä menkkoja, puoltavat vaihtoehtoa B: ei raskaana.

Huomenna testaan vielä kerran. Sitten luovutan.

Sama kaava toistuu

Kuukaudet menevät aina hyvin pitkälti samalla tunneskaalalla eteenpäin. Juuri nyt olen vaiheessa 4.

Vaihe 1: Menkat. Okei, ei tullut tässäkään kierrossa onnistumista. Tietynlainen rauhallisuus valtaa mielen, sillä loppukierron piinailu on vienyt veronsa. On myös mukavaa, että seuraavat pari viikkoa lapsihaave on enemmän tai vähemmän taka-alalla, ja voi keskittyä kaikkeen muuhun.

Vaihe 2: Ovulaation odottelua. Tämä vaihe voi olla leppoisa, mikäli ei testaile ovulaatiota vaan luottaa siihen, että sieltä se tulee kp 16-18 kuten aina ennenkin. Stressitaso voi kuitenkin nousta, jos syystä tai toisesta tekee ovistestejä. 

Vaihe 3: Ovulaatio. Fiilikset ovat yleensä melko positiiviset ja toiveikkaat, joka kerta sitä ajattelee, että ehkä juuri tällä kertaa tärppää. Välillä ovis tietysti tuo myös paineita, jos ei vaikka juuri silloin ole mahdollisuutta tai jaksamista sänkytoiminnalle. 

Vaihe 4: Luteaalivaihe eli tuttavallisemmin piinaviikot. Mitä lähemmäs kuukautisia tullaan, sitä matalammaksi mieli käy. Sitä tajuaa, kuinka pieni mahdollisuus edes normaalin hedelmällisyyden omaavalla pariskunnalla on raskautua per kierto, saati sitten meillä... Mutta niin sitä vaan jaksaa viimeiseen asti käydä kauppaa universumin tai minkä lie korkeamman voiman kanssa. "Ei meissä ole todettu mitään vikaa, kyllähän se voi onnistua! Jos se nyt onnistuisi niin en enää koskaan pyytäisi mitään! Enkö minäkin voisi tulla raskaaksi kun tämä ja tuokin tulivat, olenhan minä nyt jo odottanut kauemmin ja toivonut hartaammin kuin kukaan toinen!" Noin kiertopäivästä 25 alkaen suurkulutan raskaustestejä ja yritän kuvitella niissä kahta viivaa, kunnes päästään takaisin vaiheeseen 1. 

Sanalla sanoen, uuvuttavaa. Mutta näistä tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi.

Lakko

Tajusin juuri, että meneillään oleva hoitajien lakko siirtää väkisin hoitojamme vähintään toukokuulle. Ovulaationi on huhtikuun puolivälissä ja lakko kaikkien ennusmerkkien mukaan vielä jatkumassa silloin. 

Ymmärrän lakon syyt hyvin, itsekin hoitoalalla työskentelevänä, enkä lähde siihen kommentoimaan sen enempää. Tuntuu kuitenkin kurjalta omasta, mutta myös muiden lapsettomuushoitoja odottavien puolesta, että jo valmiiksi pitkän odotusajan ja jonotuksen päälle tulee VIELÄ extraa. Meillähän ensimmäisen lapsen yrityksen aikaan aikatauluja muokkasi korona, tosin onneksi hoidot lopulta eivät viivästyneet kuin kuukaudella (alkuun oli pelko, että jopa puolella vuodella). Nyt toisella kierroksella vastassa on lakko, huoh.

Nuorempana kuvittelin, että lasten alulle saaminen olisi vähän suoraviivaisempaa.

Ovulaatio (tai sen puute) pilasi kaiken

Voi v...u. Olen kytännyt ja kytännyt ovulaatioplussaa, jonka olisi pitänyt tulla aikaisempaan dataan perustuen perjantaina tai viimeistään lauantaina. Myös perinteiset ovisoireet jomotuskipuineen ja valkovuotomuutoksineen tulivat noihin aikoihin. Nyt ollaan kuitenkin jo sunnuntaissa (kp 18), eikä testi edelleenkään näytä hymynaamaa onnistumisen merkiksi.

Koska eletään jo näin myöhäistä kierron vaihetta, alan epäillä, että lh-huippu on ollut jostain syystä niin heikko ettei se ole näkynyt testissä. Todennäköisesti ovulaatio (tai sen yritys) on jo ollut. Ja jos ovis tulisikin alkuviikosta, ei siirtoa voida tehdä koska se osuisi viikonlopulle... 

Ilmoitin klinikalle tilanteesta ja esitin toiveen, että koko hommaa siirrettäisiin huhtikuulle. Masentavaa. 

Kolmen viikon päästä saatan olla raskaana

Kuukautiset alkoivat, mikä tarkoittaa, että ilmoittauduin pakastealkionsiirtoon. Hui ja kääks. Asia, joka tuntui vielä hetki sitten kovin kaukaiselta, on nyt hirvittävän lähellä. Eniten ahdistaa, että toivo on yhden alkion varassa. En oikeastaan uskalla edes ajatella, että se voisi tarrata kiinni, koska se pettymyksen määrä jos niin ei käykään... 

Aloitan ovulaation metsästyksen kp 10 ja positiivisen tuloksen jälkeen varataan aika PAS:oon. Homman voi pilata koronatartunta, joka lykkää koko touhua kuukaudella eteenpäin, tai sitten jos ovis osuu huonolle viikonpäivälle klinikan viikonloppusulun kannalta.

Mutta mikäli kaikki menee hyvin ja odotetusti, ovuloin kp 16-17 eli suunnilleen 26.3. ja siirto tehtäisiin 30.3. (+/-1 vrk). 

Nyt vain odotellaan.

Raskaustestiaddiktio

250e. Se on summa, jolla olen viimeisen n. 5 vuoden aikana tilannut raskaustestejä (ja okei, myös ovulaatiopuikkoja) Raskauskeiju-sivustolta. Tämän lisäksi olen ostanut joitakin testejä suoraan apteekistakin, joten summaan saanee lisätä vielä varmaan satasen...

Mitä tämä sitten testien määrässä tarkoittaa? Netistä tilatut testit, joita käytän, ovat yleensä noin 2-3 euroa kappaleelta. Silloin tällöin olen heittäytynyt oikein tuhluriksi ja ostanut digitestin, joiden hinta kieppuu siellä 10-12 euron tietämillä. Oletetaan, että 250 eurosta 50e on mennyt ovistesteihin, jolloin jäljelle jää 200e varsinaisia raskaustestejä varten. Arvioisin, että jakauma liuska- ja digitestien välillä on n. 70-30 (prosenteissa siis). Tästä laskettuna liuskatesteihin on mennyt rahaa 140e ja jos lasketaan vaikka tuon 3 euron hinnan mukaan, on lopputulos pyöristettynä 47 testiä. Loput 60 euroa olen laittanut digiversioihin, josta saadaan karkeasti 6 testiä. Tähän vielä ne apteekista ostetut testit päälle, satasella saa esim. 20 apteekin omaa testiä.

Seitsemänkymmentäkolme raskaustestiä. Send help.

Ps. Juuri tänään, kp 24, tein taas liian varhaisen raskaustestin. Kuka arvaa tuloksen? Anyone, no one? "Ei raskaana".

Voi, kunpa

Voi, kunpa tulisin raskaaksi tässä kierrossa.

Voi, kunpa voisin ilmoittaa TYKSiin ilouutisia ja samalla päättää asiakkuuden.

Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää miettiä ovulaatioita, alkionsiirtoja, lääkkeiden pistämisiä tai munasolupunktioita.

Voi, kunpa jokin ihme tapahtuisi nyt viime metreillä ennen hoitojen jatkumista.

Mutta kaikista eniten: voi, kunpa saisin kokea vielä uuden onnistuneen raskauden ja synnytyksen, ja sen ylitsepursuavan onnellisuuden, jonka oman lapsen syntymä tuo mukanaan. Oli se sitten nyt tai vuoden päästä, luomusti tai hoidoilla. Vain lopputulos ratkaisee.

Kuka näistä päättää?

Soittelemme viikottaisen "rutiinipuhelun" äitiyslomalla olevan ystäväni kanssa. Juttelemme niitä näitä lastemme kehitysvaiheista, unirytmeistä ja arjen haasteista. Vertailemme silmäpussiemme kokoja ja toteamme, että juu, äitejä vähän väsyttää.

Yhtäkkiä keskustelu kääntyy odottamattomaan suuntaan. Ystäväni paljastaa itku kurkussa tehneensä positiivisen raskaustestin, ehkäisystä huolimatta. Tilanne on katastrofaalinen, sillä esikoinen on reippaasti alle vuoden ikäinen eikä plussa kuulunut suunnitelmiin, ei nyt eikä ehkä koskaan. Lähipäivinä on tulossa ultra, josta selviää sitten enemmän raskauden kestosta, sijainnista jne., mutta ymmärrettävästi ystäväni odottaa käyntiä innostuksen sijaan lähinnä kauhulla. "Olisi ehkä helpompaa, jos siellä ei olisikaan mitään", hän toteaa.

Myötäelän koko puhelun ajan vahvasti hänen tunteitaan ja ajatuksiaan, vaikken osaa oikein sanoa mitään järkevää. Ystäväni on kovin pahoillaan, että vuodattaa tilannetta minulle, sillä hän tietää meidän toivovan toista lasta. No, onhan koko kuvio näin äkkiseltään ajateltuna ihan perseestä ja taas osoitus siitä, että tasan eivät mene nallekarkit. Kuka on päättänyt, että annetaan tuolle lasta toivovalle pariskunnalle kemiallinen raskaus turhia toiveita elättämään, ja ohjataan sitten takaisin sinne lapsettomuusklinikan jonoon mihin kuuluvatkin? Kenen mielestä on jees, että ehkäisyä käyttävä, lapsilukuunsa tyytyväinen pariskunta saa hupsista keikkaa yllätysplussan?

En voi kieltää, etteikö tuntuisi vähän... Ontolta. Taas joku muu onnistuu siinä missä me epäonnistumme kerta toisensa jälkeen. Lopulta olen kuitenkin salaa hieman onnellinen ystäväni puolesta. Uskon, että heille käy hyvin. Uskon myös, että meille käy hyvin. Olen oivaltanut, että "käydä hyvin" on onneksi laaja ja joustava käsite.

Ei voittoa 7

En tullut raskaaksi tässäkään kierrossa, kuten hyvin jo etukäteen tiesinkin. Nyt nokka kohti yritystä numero 8, joka toivottavasti jää viimeiseksi luomuyritykseksi. Maaliskuun kuukautisista nimittäin ilmoittaudun PAS:iin ja toivon kovasti, että ovulaatio osuisi sopiviin päiviin, jotta siirto toteutuisi. Kaikki onnentoivotukset otetaan kiitollisena vastaan!

Ihana yksivuotias & neuvolakuulumisia

Meillä asustaa nyt virallisesti taapero! Kirjoitan tätä hieman myöhässä, sillä 1-vuotissynttäreitä juhlittiin ensimmäistä kertaa jo pari viikkoa sitten. Juhlamenot tosin jatkuvat myös tulevina viikonloppuina, kun vieraita tulee porrastetusti kakkukahveille. Meillä kaikki sukulaiset niin miehen kuin itsenikin puolelta asuvat 3-6h ajomatkan päässä, joten jäävät usein yöksi tänne - siksi ei voi pyytää kuin yhden perhekunnan aina kerrallaan. 

Neuvolan tarkastus tehtiin eilen ja pääsääntöisesti kaikki oli oikein hyvin. Pikkuinen osaa jo sanoa "äiti" ja "isi", on ottanut ensimmäiset askeleensa tuetta (vaikkakin edelleen liikkuu enemmän kontaten) ja hienosti osoittaa sormella kun kysyy vaikkapa että "missä kello/jääkaappi/lamppu". Näpsäkkä neiti! Pituuskasvu sen sijaan hidastelee, eikä tässä ole siis mitään uutta - ollaan koko ajan menty reeeilusti kaikkien käyrien alapuolella. Paino on onneksi ihan ok, tällä hetkellä karvan päälle 8kg. Neuvolassa ollaan sitä mieltä, että kun lapsi kasvaa kuitenkin tasaisesti, niin aihetta murheeseen ei ole, huomattavasta pienikokoisuudesta huolimatta. Ja varmaan se onkin näin, kun kerran lapsi vaikuttaa hyvinvoivalta ja muutoin kehittyy aikataulussa. Maitoallergiaa hoitava lääkärimme on sen sijaan jo aiemminkin miettinyt endokrinologisia tutkimuksia tämän heikon pituuskasvun vuoksi. Niissä poissuljettaisiin mahdolliset aineenvaihduntasairaudet. Saas nähdä, lähettääkö hän meidät verikokeisiin kevään kontrollikäynnillä.

Pieni pala myös omia kuulumisia tähän loppuun; en tiedä mikä ihmeen jomotus ja megaturvotus minulle iski 4 päivää ovulaation jälkeen! Ihan kuin olisi ollut ovis- ja menkkakipujen yhdistelmä ja lisäksi kaikki vaatteet puristivat päällä. Jos en paremmin tietäisi niin sanoisin kiinnittymiskivuiksi, haha. No kuten edellisessä postauksessa totesin niin mahdollisuudet raskaudelle ovat noin 0,01% luokkaa... Joten ehkä se oli vain jotain muuta oireilua.

Kevään suunnitelmat

Kävimme eilen lapsettomuusklinikalla TYKS:ssa. Tuttu lääkäri ja kätilö ottivat meidät vastaan ja lyhyesti käytiin läpi tuleva hoitojakso, suurin osa asioista meille jo entuudestaan tuttuja niin mitäpä niitä jankuttamaan. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, eikä muutenkaan terveydessäni ollut suuria muutoksia tapahtunut, joten hoitosopimuksien uusimisen jälkeen pääsimmekin jo jatkamaan matkaa.

No mitäs nyt sitten tapahtuu? Pakastealkionsiirtoon päästään aikaisintaan maaliskuussa. Klinikka tekee juuri muuttoa uusiin tiloihin, joten siirrot ovat helmikuussa jäissä (hehheh, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti). Tämä toki aiheuttaa jonkin verran ruuhkaa maaliskuulle, kun muutkin asiakkaat odottelevat samaa kuin me. Siksi voi olla, että tuo siirto toteutuu jopa vasta huhtikuussa. Oman kommervenkkinsä tuo tietysti myös ovulaation ajoittuminen oikein, minulla kun tuo siirto tehdään luonnolliseen kiertoon eikä päästä/jouduta lääkkeillä pelaamaan.

Sitten jos alkio ei nappaa kiinni, niin nokka kohti toista IVF:ää. Uutena tietona minulle tuli, että synnytys "nollaa" hoidot eli meille voidaan edelleen tehdä tarvittaessa julkisen sektorin tarjoamat 3 IVF-rundia. Luulin, että yksi hoitokerta on jo käytetty ensimmäistä lasta yrittäessä, joten sinällään oikein positiivinen uutinen.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Odottavilla fiiliksillä.

Pieni takapakki

No niin, luonnollisesta yrityksestä tulee väkisinkin kuukauden mittainen tauko. Mies kävi sellaisessa pienkirurgisessa toimenpiteessä, joka estää haureuden harrastamisen (kaikissa muodoissaan) 4 viikon ajan. Tiedossa oli, että jonkinlainen tauko seksielämään tulee, mutta ei odotettu ihan näin pitkää selibaattia. 

Tämä tarkoittaa sitä, että helmikuussa ei tapahdu yhtään mitään. Jos ei nyt jollain ihmeellä sitä alkionsiirtoa päästä tekemään, mutta epäilen että jonossa on pari muutakin ennen meitä... No se selvinnee ensi viikolla. Muutenkin olen kyllä vähän skeptinen siirron onnistumisen suhteen, koska tällä hetkellä näyttää siltä, että ovikseni tulevat lähikuukausina sijoittumaan ti-ke -akselille, joka ei alkion ikä + klinikan aukioloajat huomioiden ole hyvä juttu. 

Herran haltuun jne.

Ei voittoa 6

Voisinpa kirjoittaa jotain muuta vaihteeksi, mutta ei - tässä sitä taas ollaan kiertopäivässä numero 1. Toisaalta nyt fokus on jo niin vahvasti alkionsiirrossa ja IVF-hoitojen jatkumisessa, että ei tämä tunnu juuri miltään. Ärsyttävää tyhjäkäyntiähän tämä silti on, sitä ei käy kieltäminen. 

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Tervetuloa 2022. Mitä on luvassa? Olisiko ainakin vähän vähemmän koronaa ja hieman enemmän sitä vanhaa normaalia?

Meidän toivelistamme tälle vuodelle on hyvin pitkälti samanlainen kuin niin monena vuonna aikaisemminkin. Haluamme elää ihan tavallista arkea ja saada perheenlisäystä. Joskus tuntuu, että sama levy junnaa vuodesta toiseen, hah. Mitähän sitten, kun lapsiluku - olkoon se mitä onkaan - on tulevaisuudessa täynnä ja ei enää tarvitse stressata raskaudesta? Tässä on niin pitkään elänyt lapsettomuudesta kärsivän ja raskaudesta haaveilevan identiteetillä, että vaikea kuvitella sen ajan olevan joskus muinaishistoriaa.

No mutta, ensimmäinen käynti lapsettomuusklinikalla (parin vuoden tauon jälkeen) alkaa olla käsillä! Välillä hihkun innosta, että JES, nyt alkaa tapahtua. Joskus taas mietin, että ei saaaaaakeli, olenko muka oikeasti valmis uudelleen hoitoihin ja melko ikäviinkin toimenpiteisiin matkalla kohti toista vauvaa... Nyt on sentään onneksi se etu, ettei tarvitse työjuttuja järjestellä, kun olen edelleen tytön kanssa kotona, eli ainakin hoitoaikataulut on helpompi sovittaa kalenteriin. Ehkä tästä vielä (ja taas kerran) selvitään.