Tulee jos on tullakseen

Viime kirjoituksessani pohdin, mitä ajatuksia mahdollinen kolmas raskaus ja lapsi minussa aiheuttaisi - tai ehkä ennemmin niin päin, että mitä jos / kun en enää koskaan tule kokemaan kyseisiä asioita. 

Olemme nyt päätyneet siihen, että kolmas lapsi saa tulla jos on tullakseen. Sekä minun että mieheni ajatus oli, että se olisi iloinen yllätys ja kiva lisä perheeseemme, mutta näinkin on hyvä. Ehkäisy on siis poissa käytöstä, mutta ovulaatiotestit saavat jäädä kaupan hyllylle eikä ole tarkoitus muutenkaan yrittää mitään raskautumisen vippaskonsteja. Aika näyttää, kasvaako toive pikkuisesta jossain vaiheessa niin suureksi, että kokeilisimme viimeisen alkion siirtoakin, mutta ainakaan nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Koitetaan elää ihan sellaista normaalia arkielämää jo olemassa olevista pienokaisistamme nauttien, se on kuitenkin elämän ykkösprioriteetti tällä hetkellä.

Itse olen joskus aikanaan miettinyt, että haluaisin alle 35-vuotiaana saada lapset ja jos sen jälkeen ei natsaa, niin sitten saa olla. Taidan olla edelleen samaa mieltä. Noin 1,5 vuotta olisi siis vielä aikaa kuulostella, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. 

Ei vielä(kään) valmis

"Vauvaa vaille valmis" on ollut blogin nimi ja agenda vuodesta 2017 lähtien. Sieltä ollaan kuljettu jo pitkä, monivaiheinen matka tähän pisteeseen, jossa voin sanoa olevani kahden lapsen äiti. Sain kaiken ja enemmänkin ja se tuntuu ihmeelliseltä. Mutta...

Miksi minusta edelleen tuntuu siltä, että perheessämme olisi tilaa vielä yhdelle? 

Olemme miehen kanssa alusta asti jutelleet, että mikäli voimme lapsia saada, niin kaksi olisi sopiva lukumäärä. Tai no, minä olen ennen hedelmöityshoitoja pyöritellyt ajatusta kolmestakin, mutta kun lapsien saaminen osoittautui hankalaksi, niin oltiin toki kiitollisia jo yhdestäkin IVF-onnistumisesta, saati että meitä onnisti vielä toistamiseenkin. Siihen vielä päälle se, että lapset vaikuttavat olevan terveitä ja hyvinvoivia, niin onhan tässä jonkinlainen lottovoitto osunut kohdalle.

Mies on tietääkseni yhä sillä linjalla, että tämä oli nyt tässä, saatiin haluamamme määrä lapsia. Minullakaan ei ole sellaista pakottavaa, kaiken aivokapasiteetin kuluttavaa vauvakuumetta, mutta leikittelen ajatuksella kuitenkin. Tähän on tuonut pontta se, ettemme ole viime aikoina käyttäneet ehkäisyä (en oikein tiedä miksi?!) eli onhan raskaus teoriassa mahdollinen, vaikka täysimetän eikä kuukautisia ole vielä ollut kertaakaan synnytyksen jälkeen.

Toisaalta kun faktat lyö pöytään, niin a) luonnollisesti en ole raskautunut ennenkään ja b) enempää vauvoja ei ole hoitojen kauttakaan tulossa. Joo, onhan meillä yksi alkio pakkasessa, mutta uusia munasolukeräyksiä ei enää tehdä kahden lapsen äidille. Ja todennäköisyys sille, että se viimeinen alkio tärppäisi, lienee aika pieni. 

Kaiken edellämainitun jälkeen voitaneen todeta, että kolmatta vauvaa siis todennäköisesti ei enää ole tulossa, mutta en ole valmis ihan vielä luopumaan siitä pienestä "mitä jos kuitenkin" -ajatuksesta. Se tuntuisi liian lopulliselta.

Vanhemmuus hukassa uhmaikäisen kanssa

Sanon sen nyt ihan suoraan: uhmaikä - tai kauniimmin ilmaistuna tahtoikä - koettelee meidän perhettämme tällä hetkellä todella rajuin ottein. Oma jaksaminen asian suhteen alkaa olla tiukilla, vaikka kuinka yrittää itseään muistuttaa siitä, että tämä on ikään kuuluva ja myös ohimenevä vaihe. Mutta silloin kun arki on konfliktia konfliktin perään ja tuntuu, ettei sellaista mukavaa seesteistä perheaikaa ole ollenkaan, alkaa huumori ja ymmärrys väistämättä loppua.

Paitsi että tyttö itse on täysin hukassa omien tunnemyrskyjensä aallokoissa, myös me vanhemmat olemme huuli pyöreänä, että mitä tuon lattialla meritähtiasennossa makaavan rääkyvän lähes 3-vuotiaan kanssa pitäisi tehdä. Yleisenä periaatteena olemme pitäneet sitä, että annamme raivolle tilaa ja keskustelemme asiat halki jälkikäteen tilanteen rauhoituttua. Toki asia on eri, jos lapsi, muut ihmiset tai kodin esineet vaarantuvat kiukuttelun seurauksena, silloin ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin napata rimpuileva, potkiva lapsi tiukkaan syliotteeseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole kiukuttelu tai sinällään tunteiden näyttäminen, vaan jatkuva huomion hakeminen ei-toivotuilla keinoilla. Esimerkiksi eilen olin pikkuveljen kanssa hakemassa esikoista päivähoidosta. Pikkuveli nukkui autossa ja juttelimme etukäteen parkkipaikalle kävellessä, että koitetaan olla mahdollisimman hiljaa, jotta vauva saa nukkua. Ihme kyllä, vauva ei herännyt ovien paukkeeseen tai normaaliin keskusteluun, jota kävimme esikoisen kanssa - turvakaukalosta kuului vain pientä öninää. Tässä vaiheessa esikoinen alkoi myös pitää pientä vaikerrusta ikään kuin vauvaa matkien, ja muistutin häntä kauniisti olemaan hiljempaa. Hän tietysti innostui asiasta vain enemmän ja alkoi vääntämään tekoitkua niin kovaäänisesti, että lopulta pikkuveli heräsi itkien päiväuniltaan. Tässä kohtaa minulta paloi hermot ja rähähdin takapenkkiläiselle niin kovasti, että tekoitku muuttui aidoksi. 

Samoin yleinen tottelemattomuus ärsyttää suunnattomasti. Vaikka meillä tehdään asiat joka päivä samalla tavalla ja vedetään selkeät rajat lapselle, sekä annetaan aikaa varautua siirtymätilanteisiin (esim. "vielä yksi palapelin rakennus ja sitten syömään"), niin ei vaan auta yhtään. Hän yrittää aina kääntää asioiden järjestystä mieluisekseen (esim. "ensin katson Pikku Kakkosen ja sitten menen suihkuun", vaikka järjestys on juuri päinvastainen) tai vaihtoehtoisesti välttää niiden tekemisen kokonaan (nämä perus pöydän alle piiloon juoksemiset, kun pitäisi harjata hampaat tai käydä potalla). 

Ja enitenhän tässä tietenkin ärsyttää oma vajavaisuus vanhempana. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein oma hermo menee ja tulee alennuttua lapsen tasolle, jolloin lopputuloksena on yhden sijaan kaksi kiukuttelevaa taaperoa. Olen yrittänyt hillitä itseäni esimerkiksi poistumalla hetkellisesti toiseen huoneeseen tai hengittelemällä syvään kymmenen kertaa, mutta ei se valitettavasti ole läheskään joka kerta auttanut. Yksi ehdottomasti huonoimmista piirteistäni onkin pitkävihaisuus. Vaikka kuinka on kyse lapsen kanssa riitelystä ja vaikka kuinka tiedän, että minun pitäisi olla se fiksumpi osapuoli, niin en vain pääse kovinkaan helposti yli ärtymyksen tunteista. Siinä vaiheessa kun lapsen kiukku on jo laantunut ja hän tulee kysymään, että äiti leikitäänkö, niin minä kihisen vielä raivosta enkä todellakaan halua leikkiä. Näissä tilanteissa olen yrittänyt selittää lapselle, että äitiä vielä vähän harmittaa ja nyt äiti haluaa vielä istua sohvalla vähän aikaa.

En ole todellakaan ylpeä siitä, miten näitä uhmatilanteita handlaan, mutta yritän koko ajan tulla niissä paremmaksi. Useimmiten tilanteista selviäisi paljon helpommalla kun pysyisi itse rauhallisena eikä antaisi niille lapsen pienille narinoille ja mökötyksille minkäänlaista painoarvoa tai huomiota, eihän kukaan jaksa tyhjälle kitistä loputtomiin - tätä yritän itselleni hokea. Koitan myös keskittyä niihin pieniin onnistumisen hetkiin arjessa ja kehua lasta aina, kun pientäkin kehumisen aihetta tulee. Esimerkiksi vaikka koko ruokailuhetki olisi ollut taistelua ja ruuasta kieltäytymistä, mutta lapsi juo maitonsa kauniisti, niin muistan antaa hänelle kiitosta siitä.

Neljän kuukauden kuulumiset

Meillä asuu jo 4-kuinen vauva, käsittämätöntä. Nopeasti se vastasyntyneisyysaika menee, nyyh!

Päivät ovat edelleen pitkälti unen ja maidon vuorottelua: vauva jaksaa olla hereillä noin 1,5-2h kerrallaan ja maitoa menee päiväsaikaan 2-4h välein. Muut ajat ihmetellään kodin esineitä kuten lamppuja, tauluja ja jääkaapin magneetteja, köllötellään leikkimatolla lelukaaren alla tai höpistään ja hihkutaan äidille. Hieman on jo hulinointiakin havaittavissa, sillä yöheräilyjä on ollut nyt aiemman kahden kerran sijasta 3-4 per yö, eikä hän joka kerta ole mitenkään nälkäinen, kunhan herää pölpöttämään ja tuijottelemaan suurilla silmillään. Hän on ylipäätään niin iloinen ja hyväntuulinen tapaus, että päivät ja jopa yöt hänen kanssaan ovat tosi ihania. Ihan eri tavalla osaa nauttia asioista kuin esikoisen kohdalla, ja tietenkin asiaan vaikuttaa oleellisesti myös se, ettei minulla tällä kertaa ole synnytyksen jälkeistä masennusta. 

Esikoinen on tosiaan päivähoidossa neljä päivää viikossa, tosin nyt hiljattain olemme vähentäneet sitä kolmeen päivään per viikko ja joulukuun puolivälissä otamme hänet kokonaan kotihoitoon (ainakin) kuukauden ajaksi. Arvaatko miksi? Jep, tuloillaan olevat RSV- ja influenssaepidemiat sekä muut talven taudit vaikuttivat tähän päätökseen. Esikoinen on aika vaativa ja vilkas, jonka vuoksi haluaisin pitää hänet päiväkodissa virikkeiden parissa, mutta olemme syksyn aikana saaneet jo 3 räkätautia enkä jaksa enää enempää. Me muut olemme pärjänneet ihan hyvin, mutta vauva on ollut tosi tukossa joka kerta ja hänen tautinsa myös kestää aina 3 viikkoa putkeen, vaikka kuinka yrittäisi imuroida nenää ja käyttää suolasuihketta. Mutta jospa tosiaan kotona olemalla välittäisimme ne pahimmat pöpöt, vaikka kääntöpuolena tiedän, että tulen itse olemaan aika finaalissa kun pitäisi keksiä, kuinka viihdyttää yhtä aikaa vauvaa ja 3-vuotiasta sekä hoitaa ohessa huushollia jokaisena viikonpäivänä suurilta osin yksin. Mutta kai siihenkin keinot löytyvät yrityksen ja erehdyksen kautta. Otan tämän omien hermojen kasvattamiskurssina, hehheh. Katsotaan sitten tammikuussa kuinka onnistuin.

Kaksi kuukautta nelihenkisenä perheenä

Vauva 2 kuukautta. Aika juoksee, jos mahdollista, vielä nopeammin kuin ekalla kerralla. Pieni on osoittautunut aika chilliksi tapaukseksi, toisin kuin esikoinen, joka alusta asti oli hyvinkin temperamenttinen vauva. Tämä versio tykkää siskostaan poiketen nukkua, möllötellä tyytyväisenä ilman jatkuvaa hytkyttämistä ja malttaa odottaa maitoakin ilman hysteeristä huutoa. Melkoiset vastakohdat nämä kaksi!

Päällimmäisenä oivalluksena arjesta noin kokonaisuutena on se, että mihinkään ei ole aikaa. Ei mihinkään. Puolivillaisuus on päivän sana. Kotitöissä tämä ei niinkään harmita, sillä olen opetellut sietämään epäjärjestystä, mutta lasten huomioinnissa koen kyllä riittämättömyyttä - sellainen fiilis, etten ehdi keskittyä kumpaakaan kunnolla. Esikoisen kanssa pikaisia leikkituokioita, jotka kuivuvat äkkiä kasaan kun pinniksestä kuuluu vaativa "WÄÄ!" ja toisaalta vauvan jatkuvaa työntämistä sitteriin yksin hengailemaan, kun isompi kaipaa apua tai huomiota jossakin asiassa. 

Isosisko on ottanut roolinsa tosi hienosti. Hän hoivaa vauvaa kauniisti silitellen, pyyhkii puklut poskilta ja laittaa peittoa päälle. Meille vanhemmille hän toki oireilee, on esimerkiksi alkanut pyytää apua asioissa jotka hän osaisi hyvin itsekin. Lisäksi uhma on noussut ihan uudelle tasolle, hän kiukuttelee ja loukkaantuu lähes kaikesta, ja ohjeita on tosi hankala ottaa vastaan. Vauvan syntymä ei myöskään ole ainut muutos hänen arjessaan, sillä nyt syksyllä hän aloitti uudessa päiväkotiryhmässä. Aiemmin ikähaarukka oli 1-3v ja nyt 3-5v. Meidän 2,5-vuotiaamme on ryhmän nuorin. Hän viihtyy keskimäärin parhaiten hieman itseään nuorempien lasten kanssa, isompia hän vähän jännittää ja väistelee, joten päiväkodin kanssa on tämän suhteen ollut myös omat haasteensa. Onneksi nyt kuukauden jälkeen tuntuu, että hän on alkanut tottua uudenlaiseen päiväkotiarkeen ja aamuisin hoitoon jää itkuisen sijaan iloinen tyttö. 

En oikein tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Vauva kasvaa hyvin, oma mieliala on yllättävän hyvä ja lähinnä väsymys on se, mikä aiheuttaa välillä hampaiden kiristelyä puolin jos toisinkin. Mutta kyllä se tästä! Viimeistä viedään joka tapauksessa tämän vauva-ajan suhteen, eli kohti pidempiä unia ja parempaa jaksamista mennään päivä kerrallaan.

Vauvan ensimmäinen viikko: elämää teho-osastolla

Jaahas, seuraavan romaanin vuoro.

Kun vauva oli syntynyt ja saatu virkoamaan, sain hänet normaaliin tapaan ihokontaktiin. Pieni jaksoikin heti reippaasti käydä kiinni rintaan ja näissä autuaissa ensihetkissä meni muutama tunti (no, ihan koko ajan ei ollut ihanaa kun istukkaa käytiin irrottelemassa).

Kätilön suorittamissa rutiinimittauksissa kaikki muu oli kunnossa, mutta vauvan happisaturaatio matala, noin 85% kun normaalisti sen pitäisi olla lähellä sataa. Lääkäri tuli tarkastamaan pienokaisen klo 22 aikoihin ja jotain narinaa / vinkumista sieltä keuhkoista kuului, joten siirryimme vastasyntyneiden "ensihoitohuoneeseen", jonka virallista nimeä en millään muista. Vauva ja mies menivät edeltä, sillä minun piti vielä käydä suihkussa ja yrittää pissata ennen kuin sain luvan lähteä synnytyssalista eteenpäin. Sain myös hieman iltapalaa ja samalla annoin tilannepäivityksiä Whatsappin kautta läheisille, jotka odottivat jo kuumeisesti tietoa vauvan ja minun voinnista.

Ensihoidon puolella päivystävä lääkäri ja useampi hoitaja touhusivat vauvan ympärillä. Hän sai päähänsä kanyylin, jonka kautta annettaisiin varmuudeksi antibioottia, sillä huono hapettuminen ja keuhkojen ylimääräiset äänet viittasivat infektioon. Lisäksi annettiin lisähappea maailman pienimmän maskin kautta ja näin saatiinkin happisaturaatio nousemaan hetkellisesti. Valitettavasti saturaatio lähti kuitenkin laskuun heti kun maski otettiin pois, joten oli selvää, että lapsivuodeosastolle ei olisi asiaa, vaan lähtisimme vastasyntyneiden teholle tiiviimpään seurantaan. 

Teholle siirtymisestä minulla on vähän hatarat muistikuvat, kello oli kuitenkin jo yli puolenyön sinne saapuessamme. Vauva laitettiin seurantalaitteisiin (EKG, happisaturaatio) sekä hänelle viritettiin nenämahaletku ja happiviikset. Osastoa esitellyt hoitaja kertoi, että vauvaa hoidetaan ja ruokitaan 3h välein ja että saamme jaksamisen mukaan osallistua toimintoihin, mutta pakko ei ole, jos haluaa varsinkin ensimmäisenä yönä nukkuakin synnytysurakan jälkeen. Otimme miehen kanssa neuvon vastaan ja yritimme parhaamme mukaan saada unta, vaikka vaikeaahan se oli kaikissa hormonihuuruissa ja muutenkin ylivirittyneessä tilassa. Toisaalta oli luottavainen olo, kun laitteet ja hoitajat seurasivat vauvan vointia 24h, uskalsi itse ottaa rennommin.

Vauvan tilanne pysyi melko vakaana, joten vähitellen päivien edetessä pääsimme ensin eroon happiviiksistä, sitten nenämahaletkusta ja lopulta seurantalaitteistakin. Pisimpään paikallaan oli kanyyli, sillä bakteerisepsiksen vuoksi antibioottia jatkettiin yhteensä viikko. Kotiinlähdön kynnyksellä bilirubiiniarvot vielä heilahtivat yli sallitun, joten jouduttiin jäämään ylimääräiseksi pariksi päiväksi valohoitoon. Lopulta kuuden sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsimme kotiin ❤️ Antibioottiannoksia oli jäljellä vielä kaksi kotiutumisen jälkeen, mutta ne kävimme vain pikaisesti hakemassa sairaalasta eikä sinne tarvinnut jäädä kuin lääkkeen annon ajaksi.

Onneksi meillä oli koko ajan perhehuone (kuten kaikki huoneet teholla ovatkin) ja mies sai olla paikalla niin paljon kuin pystyi. Esikoinenkin kävi pari kertaa tervehtimässä meitä mummon ja papan kanssa. En tiedä, miten muuten olisin jaksanut, sillä vauvan hoito oli aika erilaista kuin normaalilla vuodeosastolla. Ihan vaikka se, että käyt pesemässä vauvan peppua tai haluat pitää häntä sylissä, vaatii aina hoitajan auttamaan letkujen ja laitteiden kanssa. Myöskään imetys ei onnistunut kovinkaan hyvin, sillä vauva oli luonnollisesti väsynyt infektiosta ja keltaisuudesta. Oli ihanaa, että oli toinen aikuinen siinä vieressä keskustelukumppanina ja vertaistukena, ja että myös vierailijat sallittiin. 

Ei se helpoin alku pienen miehen elämälle, mutta luojan kiitos nyt kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. 

Synnytyskertomus

Voihan synnytys. Matkassa oli monta muuttujaa ja täytyy sanoa, että vasta jälkikäteen on ollut aikaa tai voimavaroja reflektoida kaikkea tapahtunutta. Oma tarinansa on myös synnytyksen jälkeinen aika, mutta se ei taida samaan tekstiin mahtua. 

Käynnistyspäivänä 28.7. esikoinen jäi isovanhempien kanssa vilkuttamaan ja näyttämään peukkua ikkunasta, kun lähdimme miehen kanssa huristelemaan kohti TYKSiä. Käynnistysaikamme oli sovittu kello yhdeksäksi, mutta pääsimme KTG-käyrälle lopulta kymmenen paikkeilla, sillä sairaalassa oli ohipyyhältäneen kätilön mukaan ruuhkaa. Käyrien jälkeen, noin tuntia myöhemmin lääkäri otti meidät vastaan ja kävimme keskustelun käynnistysmenetelmistä: kerroin huonosta kokemuksestani Cytoteciin liittyen ja lääkärikin oli sitä mieltä, että ballongilla lähdetään yrittämään, koska syöksysynnytys ei ole tavoitteena eikä kenenkään edun mukaista.

Ballonki saatiin paikalleen yllättävän sujuvasti, eikä se tuntunut mitenkään pahalta. Olin kuitenkin niin jännittynyt tulevasta synnytyksestä ja jotenkin myös ällötti ajatus alapäästä roikkuvasta vierasesineestä, että pritsiltä ylös noustuani tulin todella huonovointiseksi ja sitten lähtikin taju. Onneksi ehdin sanomaan asiasta ja ehdin istumaan tuolille ennen kuin vintti pimeni... Tai tavallaan jotenkin etäisesti kuulin henkilökunnan ja mieheni äänet (vähän niin kuin kuplan sisältä?) ja tajusin suunnilleen mitä ympärilläni tapahtui, mutta keho oli ihan veltto. Minut kiikutettiin takaisin makuuasentoon ja jalat kattoa kohti ollessani alkoi veri taas virrata päähän ja vointi kohentua. 

Pyörtymisepisodin jälkeen meille osoitettiin raskaudenseurantaosastolta huone, jossa olisimme odottelemassa synnytyksen käynnistymistä. Periaatteessa kotiinkin olisi saanut lähteä, mutta koska minulla oli taustallani jo yksi nopea synnytys, suositeltiin osastolle jäämistä. Itse olin vähän skeptinen sen suhteen, että ballonki saisi mitään aikaiseksi ja sanoinkin miehelle, että hän saa sitten yöksi mennä kotiin ja samalla moikkaamaan esikoista, koska tänään tuskin tapahtuu mitään ja turha meidän molempien on sairaalassa olla.

Yllättäen kuitenkin aloin tuntea supistuksia aika pian ballongin asetuksen jälkeen. Ne olivat heti melko kivuliaita, jos 0-10 asteikolla pitäisi arvioida niin ehkä 6. Ne tulivat kuitenkin harvakseltaan, noin 20min välein ja välillä hiipuivat kokonaankin pois. Katseltiin The Walking Deadia, käytiin kanttiinissa herkkuja hakemassa, luettiin Tiede-lehteä ja muuten vaan oltiin ja höpistiin. Iltapäivä meni rennoissa tunnelmissa noin klo 17 asti, jolloin supistukset alkoivat koventua ja tihentyä.

Soitimme kätilön paikalle suunnilleen klo 18, jotta saisin tens-laitteen kipua helpottamaan. Sain laitteen ja sitä tuodessaan kätilö myös kysyi, joko ballonki on irronnut. Olin ohjeiden mukaisesti nykinyt letkua tasaisin väliajoin, mutta se tuntui olevan hyvin paikoillaan. Kun kätilö tarkasti tilanteen, kävi kuitenkin ilmi, että ballonki oli lähtenyt paikoiltaan jo tovi sitten. Kireät lantionpohjanlihakset vain pitivät siitä tiukasti kiinni, mutta kohdunsuulla se ei siis enää ollut. Ballonki poistettiin ja sen jälkeen homma niin sanotusti räjähti käyntiin.

Jos aiemmin päivällä supistuksia tuli parinkymmenen minuutin välein ja pystyin hengitellä ja välillä naureskellakin ne läpi, niin yhtäkkiä niitä olikin joka toinen minuutti enkä pystynyt olemaan olemaan enää missään asennossa ja ulosantini oli pelkkää ulinaa. Tens oli ihan turha kapistus ja hyvin pian aloimmekin pohtia kipupiikkiä. Kätilö kuitenkin pienen harkinnan jälkeen tuli siihen tulokseen, että koska synnytys vaikuttaisi etenevän rivakasti, ei piikki tulisi kysymykseen - vauva saattaisi syntyessään olla lääketokkurassa ja hengittää huonosti. 

Kello 19 maissa olin jo niin tuskissani, että kätilö päätti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Olinkin yllättäen 6cm auki ja saisin siis siirtyä synnytyssaliin, jossa voisin saada myös kivunlievitystä epiduraalin tai spinaalipuudutteen muodossa. Sänkykyyti osastolta synnärille kesti ehkä 5min ja tuona aikana olin auennut taas 2cm lisää. Lääkäri oli hälytetty paikalle puudutuksen laittoa varten, mutta häntä ei näkynyt. Kuulin kipujeni lomasta kätilön juttelevan toiselle, että lääkärit olivat jumissa sektiosaleissa ja kuka missäkin. Kuten mainitsinkin, synnyttäjiä oli tuolloin paljon, itse asiassa ennätysmäärä Majakkasairaalan historiassa (myöhemmin selvisi, että samana päivänä oli syntynyt yhteensä 21 vauvaa kun normaalisti määrä on 10 luokkaa). 

19:30 aloin tuntea voimakasta ponnistuksen tarvetta. Tässä kohtaa hoksasin myös, että kivunlievitykset taitaisivat jäädä saamatta. En jaksanut välittää asiasta, koska halusin vain äkkiä saada vauvan ulos ja kivut loppumaan. No, kätilö vahvisti tuntemukseni ja kertoi, että täydet 10cm oli saavutettu ja sitten vaan ponnistamaan.

Roikuin ilokaasumaskissa henkeni edestä ja yritin kuvitella, että siitä olisi jotain apua - no ei ollut. Ponnistusvaihe kesti onneksi vain 8 minuuttia. Vauva syntyi sinisenä ja hiljaisena, josta itse en onneksi osannut siinä hetkessä olla huolissani kaiken adrenaliinin keskellä. Muistan kuitenkin kysyneeni onko kaikki hyvin kun vauva ei itke ja sen, miten mies tuijotti lamaantuneena tyhjyyteen, eikä uskaltanut katsoa vauvaa ennen kuin kätilöt hetken kuluttua saivat tämän virkoamaan. Vauva sai Apgarin pisteitä ensin 6, sitten 9 ja 10 eli onneksi nopeasti tokeni.

Istukan syntymiseen menikin sitten 52 tuskallista minuuttia. Kohtua jouduttiin runnomaan aika monta kertaa ja kahden kätilön voimin, että se lopulta saatiin irtoamaan. Kohtu oli niin kipeä, että pari kertaa refleksinomaisesti huitaisin kätilön käden pois vatsaltani. Eikä istukan irtoamiskohta tietenkään voinut lopettaa vuotoaan suosiolla, vaan parin kohtua supistavan lääkeannoksen jälkeen jouduin vielä uudelleen paineltavaksi, jotta tennispallon kokoiset hyytymät saatiin poistettua.

Synnytyksen kestoksi on epikriisiin merkitty 2h 35min. Syöksyllä tultiin siis tälläkin kertaa. Kaiken koetun jälkeen olen kiitollinen, että sekä vauva että minä olemme hengissä ja muutenkin kunnossa.