Moi!
Päätin pitkästä aikaa kirjoitella raskauskuulumisia ylös, kun eipä ole hetkeen tullut päivitettyä blogia. Vaikea tosin keksiä, mistä kirjoittaisi, kun tässä lähiaikoina ei ole oikein tapahtunut mitään jännittävää tai erikoista.
No, sen voin ainakin sanoa, että juoksulenkit eivät ole enää onnistuneet raskausviikon 20 jälkeen. Yritin viimeksi ehkä viikko sitten käydä juoksemassa, mutta tunne vatsassa ja alapäässä oli jotenkin niin kummallinen, että lopetin ensimmäisten parinsadan metrin jälkeen. Mitään kipuja ei fyysisen rasituksen yhteydessä ole (onneksi) ollut, mutta juoksuaskelia ottaessa tuntuu kuin sisuskalut valuisivat alateitse pihalle. Myös sellainen pieni pissahätä iskee ja tuntuu, että jotain lirahtaa housuun heti kun askel vähänkin tärähtää. Olen kyllä yrittänyt treenailla lantionpohjaa aina muistaessani, mutta kaipa tuo juokseminen on vaan sitten tässä kohtaa turhan rankkaa settiä elimistölle. Noh, kävelylenkit sentään onnistuvat, ja pyöräilykin joten kuten.
Paino oli tänään aamulla 62,8kg. Nyt ollaan siis virallisesti saavutettu ja muutamalla sadalla grammalla ohitettukin raskautta edeltänyt paino. Ainakaan vielä painonnousu ei ahdista, koska olen tosiaan nähnyt nämä lukemat vaa'alla jo ennenkin, mutta varmaan jossain 65:n jälkeen alkaa jo mietityttämään. Ymmärrän kyllä rasvavarastojen kertymisen tärkeyden, sekä sikiön, istukan, lapsiveden ym. tuoman luonnollisen painonlisäyksen kuuluvan asiaan, mutta väitänpä, että suurin osa odottavista naisista kriiseilee ainakin jollain tavalla muuttuvan kehon kanssa. Itse en ole tässä mikään poikkeus ja varsinkin, kun identiteettini on pitkälti rakentunut urheilullisuuden ja hoikkuuden ympärille, niin on todella suuri muutos luopua säännöllisestä hikiliikunnasta ja treenatusta kehosta edes hetkellisesti. Mitään tiettyä "maksimipainoa" en kuitenkaan ole asettanut itselleni, vaan luotan, että paino nousee sen verran kuin sen on kohdallani tarkoitus nousta. Olettaen tietysti, että syö suunnilleen järkevästi, eikä vuorotellen Heseä ja suklaata...
Ei tämä perheen kasvaminen oikein vieläkään tunnu todelliselta, siis 16 viikon kuluttua meitä pitäisi olla kolme! Ja siitä alkaakin loppuelämämme mittainen pesti vanhempina. Tuntuu samaan aikaan todella hienolta ja etuoikeutetulta olla tässä tilanteessa, mutta tottakai mukaan mahtuu paljon kysymysmerkkejäkin. Vauvaan on vielä toistaiseksi aika hankala muodostaa kunnolla minkäänlaista yhteyttä, paitsi toki hänen olemassaolonsa tulee päivittäin harvinaisen selväksi potkujen kautta, mutta muuten hän tuntuu olevan vielä niin kovin kaukana. Oikeastaan eniten niitä äidillisiä fiiliksiä tulee silloin, kun hoitaa / pitää sylissä esim. kaverin vauvoja tai lapsia. Niissä hetkissä se omakin äidiksi tuleminen jotenkin konkretisoituu paremmin.