...kaikki lähipiirin ihmiset tuntuvat raskautuvan heti ensimmäisestä yrityksestä.
Kolmenkympin kynnyksellä on aika luonnollista, että ympärille alkaa hiljalleen muodostua raskaana olevien ja perheellisten ystävien verkosto. Äkkiseltään kun mietin, niin suurimmalla osalla lähipiiristäni alkaa olla jo pienokaisia, ainakin tulossa. Viikonloppuna tapasin juuri erään ystäväpariskunnan, jolla oli ilouutisia kerrottavanaan; heille syntyy esikoinen loppukeväästä. Taas yksi tarina, jossa kahdesta tulee kolme. Tiesinkin, että pillerit oli syksyn alussa lopetettu ja että yritys oli päällä. Näinhän siinä usein käy, nuorilla, terveillä ihmisillä - raskaus alkaa kun sille annetaan mahdollisuus.
Reaktioni uutiseen oli yllättävän neutraali. Pystyin ihan aidosti kokemaan onnellisuutta toisten puolesta ja hieman tuli tippakin linssiin ilosta. En siis ole täysi sosiopaatti, yay! Samaan aikaan ystävien onni kuitenkin myös herätteli minussa uinuvan pelon; mitä, jos en itse koskaan saa lapsia? Ajatus alkoi ahdistaa, taas jälleen kerran, vaikka luulin hetkellisesti jo olevani sinut sen kanssa. Ei se ahdistus varmaan poistu ennen kuin joskus teen itse positiivisen raskaustestin. Siis jos teen.
No, isotretinoiinikuuri jatkuu vielä loppuvuoden, ja kuukausi sen jälkeen menee lääkkeen poistumiseen elimistöstä. Tammikuun lopulla aikaisintaan voi jatkaa yritystä. Jotenkin sitä pitäisi malttaa sinne asti ja yrittää miettiä, että minä elän tätä omaa elämääni ja ystäväni etenevät omilla aikatauluillaan. Ja mikäli raskaus ei luonnonmukaisin keinoin alkaisi, on kuitenkin olemassa eri hoitokeinoja sitä varten. Vasta kolmas ja viimeinen etappi on lapsettomuuden sureminen ja sen hyväksyminen. Sinne on kuitenkin pitkä matka.