"Vauvaa vaille valmis" on ollut blogin nimi ja agenda vuodesta 2017 lähtien. Sieltä ollaan kuljettu jo pitkä, monivaiheinen matka tähän pisteeseen, jossa voin sanoa olevani kahden lapsen äiti. Sain kaiken ja enemmänkin ja se tuntuu ihmeelliseltä. Mutta...
Miksi minusta edelleen tuntuu siltä, että perheessämme olisi tilaa vielä yhdelle?
Olemme miehen kanssa alusta asti jutelleet, että mikäli voimme lapsia saada, niin kaksi olisi sopiva lukumäärä. Tai no, minä olen ennen hedelmöityshoitoja pyöritellyt ajatusta kolmestakin, mutta kun lapsien saaminen osoittautui hankalaksi, niin oltiin toki kiitollisia jo yhdestäkin IVF-onnistumisesta, saati että meitä onnisti vielä toistamiseenkin. Siihen vielä päälle se, että lapset vaikuttavat olevan terveitä ja hyvinvoivia, niin onhan tässä jonkinlainen lottovoitto osunut kohdalle.
Mies on tietääkseni yhä sillä linjalla, että tämä oli nyt tässä, saatiin haluamamme määrä lapsia. Minullakaan ei ole sellaista pakottavaa, kaiken aivokapasiteetin kuluttavaa vauvakuumetta, mutta leikittelen ajatuksella kuitenkin. Tähän on tuonut pontta se, ettemme ole viime aikoina käyttäneet ehkäisyä (en oikein tiedä miksi?!) eli onhan raskaus teoriassa mahdollinen, vaikka täysimetän eikä kuukautisia ole vielä ollut kertaakaan synnytyksen jälkeen.
Toisaalta kun faktat lyö pöytään, niin a) luonnollisesti en ole raskautunut ennenkään ja b) enempää vauvoja ei ole hoitojen kauttakaan tulossa. Joo, onhan meillä yksi alkio pakkasessa, mutta uusia munasolukeräyksiä ei enää tehdä kahden lapsen äidille. Ja todennäköisyys sille, että se viimeinen alkio tärppäisi, lienee aika pieni.
Kaiken edellämainitun jälkeen voitaneen todeta, että kolmatta vauvaa siis todennäköisesti ei enää ole tulossa, mutta en ole valmis ihan vielä luopumaan siitä pienestä "mitä jos kuitenkin" -ajatuksesta. Se tuntuisi liian lopulliselta.