Välillä myös vauvan kuulumisia

Vai voiko lähes 1-vuotiasta enää sanoa vauvaksi? Hieman on hankaluuksia käsittää, että kohta tuo parikiloisena syntynyt avuton pötkylä tosiaan täyttää VUODEN. Ja kuinka taitava hänestä onkaan tullut! Hän osaa kontata (välillä tuntuu että valonnopeudella varsinkin niihin paikkoihin mitkä on kielletty...), kävellä tukea vasten / taaperokärryn avulla ja seisoa hetkittäin ilman tukeakin. Ihan vielä ei ainakaan omaan silmääni vaikuta siltä, että tuetta kävelylle olisi valmiuksia, mutta kiirekös tuolla. Lempileikkejä ovat tavaroiden purkaminen kaapeista tai laatikoista, taputtaminen kaikelle mahdolliselle, kirjojen katselu yhdessä ja äidin avustaminen kodinhoitohommissa. Puhe on edelleen pääsääntöisesti tavujokeltelua (yleisimmin kovaääninen "tää-tää-tää"), mutta joskus sieltä on kuulunut myös etäisesti "äitiä" muistuttava "ä-tsi, ä-tsi". Tammikuussa neuvolassa selviää, kuinka pituutta ja painoa on kertynyt - veikkaisin, että aika lähellä 70 senttiä ja 8 kiloa mennään, jos ei mitään takapakkia ole nyt tullut kasvun suhteen. 

Arki on tällä hetkellä oikeastaan aika mukavaa ja helppoakin. On säännöllinen ruokarytmi, tietyt kellonajat päiväunille ja illallakin mennään nukkumaan lähes poikkeuksetta klo 19:30 (toki yöllä vielä tarvitsee hyssyttelyä pariin otteeseen, että edelleen niitä kokonaisia öitä odotellessa). Ja nyt kun toinen jaksaa jo vähän valvoa enemmän, on kiva että voi halutessaan lähteä kodin ulkopuolellekin rohkeammin, ilman pelkoa väsykiukusta ja siitä seuraavasta itkupotkuraivarista. Koronan takia tietysti menemisemme ovat olleet minimissä, mutta toisinaan on tullut käytyä isovanhempien tai ystävien luona, sekä syksyllä meillä oli myös vauvakerho kerran viikossa. Näistä ihmiskontakteista on nauttinut lapsen lisäksi myös äiti, sillä onhan se kivaa puhua päivän aikana jonkun aikuisenkin kanssa.

Yksi juttu, jonka suhteen olen ollut oikeasti vain laiska ja johon täytyy alkaa panostaa, on lapsen itsenäinen ruokailu. Joo, joka aterialla hän saa sormiruokaa ja onkin siinä oikein näppärä tapaus. Lusikan käyttöä hän ei kuitenkaan vielä ole treenannut, koska olen halunnut päästä helpolla ja välttää sotkut... Nyt vihdoin tilasin silikonisen ja imukuppipohjaisen lautasen, jolla alamme harjoitella lusikkahommia. Samalla tilasin myös pillimukin, sillä meillä edelleen menee kaikki juoma vain ja ainoastaan tuttipullosta. Nokkamukia kun kehtaa edes vilauttaa tytölle, tulee huuto. Eräänä päivänä kokeilin huvikseni, mitä hän tykkää Muumi-välipalasoseen hörppimisestä pillin läpi (pakkaus on vähän niin kuin pillimehu, eli pilli tulee mukana) ja hyvinhän se sujui! Toivottavasti tästä löytyy keino saada hänet itsenäiseksi juojaksi.

Loppuun vielä meidän arkisempaakin arkisempi aikataulu ja sen myötä mukavaa viikonloppua ja Uutta Vuotta kaikille, jotka tätä sattuvat lukemaan ✨

6:30 Herätys ja aamupala 

Leikkimistä, kotitöitä

9:00-10:30 Päiväunet

11:00 Lounas

Ulkoilua, leikkimistä 

13:00 Välipala

13:30-15:00 Päiväunet

16:00 Päivällinen

Leikkimistä, 10-15min Pikku Kakkosta jos muu viihdyttäminen ei onnistu

18:00 Suihkuun

19:00 Iltapala, hampaiden pesu ja iltasatu

19:30 Yöunille

Pois somesta

Hahhah, automaattinen tekstinsyöttö yritti ehdottaa otsikoksi "pois Suomesta" mutta jos ei nyt kuitenkaan niin hurjaksi tarvitsisi heittäytyä. Sosiaalinen media sen sijaan on rassannut minua jo pidempään, kun feedi on täynnä lähes pelkästään onnellisena hehkuvia raskaana olevia naisia tai vastasyntyneitä vauvoja. Kemiallinen raskaus lisäsi vielä kiukkua, harmitusta ja vitutusta. Ja tyhmänä puukkoa kylkiluiden väliin haluavana masokistina silti vielä oikein hakemalla haen näitä kuvia! Vaikka totuus kiiltokuvamaisten otosten taustalla onkin varmasti kaukana täydellisestä, en silti voi itselleni mitään; olen niin kateellinen että naama vihertää, eikä se ole kaunis tunne. Tuli olo, että ehkä nyt on aika vetää happea ja jättää some hetkeksi. Katsotaan, koska tekee mieli palata!

Viime aikojen fiilikset

Olin todella rikki tuon kemiallisen (nyt jo menkkojen myötä poistumassa olevan) raskauden vuoksi. Oli ensinnäkin outoa saada positiivinen tulos luomuna ensimmäistä kertaa ikinä. Olotila heittelehti innostuksen, jännityksen ja epäuskon välimaastossa. Antauduin unelmoimaan ja olemaan onnellinen alkaneesta raskaudesta. Hieman jopa yllätyin reaktiostani, sillä minun taustallani voisi kuvitella kaiken raskauteen liittyvän olevan enemmän tai vähemmän ahdistavaa, mutta ei - siinä minä hykerrellen googlettelin tyttöjen ja poikien nimiä, valikoiden niistä suosikkini.

Hiljalleen fiilis kuitenkin lässähti raskaustestien (herra ties kuinka monen) näyttäessä yhä haaleampaa ja haaleampaa plussaa. Kun kuukautiset sitten antoivat paistinpannulla lopullisen iskun vasten kasvoja, olin hetkellisesti valmis unohtamaan koko raskaushaaveen. Paskat kaikesta, minulla on jo yksi lapsi, ehkä en edes halua toista jos se on näin saatanan vaikeaa, KUULITKO MAAILMANKAIKKEUS! Itkin, itkin ja itkin vähän lisää.

Nyt kun itkut on itketty, päätin ottavani tästä kokemuksesta vain ne positiiviset asiat kantaakseni. Kemiallinen raskaus on raskaus kuitenkin. Hoidotkin odottavat jo ihan nurkan takana. Meillä on kaikki mahdollisuudet saada vauva jopa seuraavan vuoden sisällä. Ehkä kaikkea tätä on syytä pitää valopilkkuna, ei mustana aukkona. 

Ei voittoa 5

"Minä pääsen nyt olemaan se klisee, jota olen itse vuositolkulla kadehtinut ja ajoittain jopa vihannut. Tuosta vaan, kun vähiten odottaa niin se tapahtuu. Kaksi punaista viivaa testitikussa. Meidän joululahjamme. Juuri nyt ei ole muuta sanottavaa, on vain tämä hetki ja onnellisuus."

Luonnostelin nämä lauseet jo kierron keskivaiheilla, ikään kuin tsempatakseni itseäni. Yllätyksekseni ne myös osoittautuvat todeksi 4-5 päivää ennen oletettua kuukautisten alkamispäivää, kun tein haaleista haaleimman positiivisen raskaustestin (kuva yllä). Viiva ei kuitenkaan ole lähtenyt tummumaan päivien edetessä, joten kyseessä lienee kemiallinen raskaus. Kuukautisten pitäisi alkaa maanantaina.

Hedelmöittymisen on siis mahdollista tapahtua  luonnollisesti, tästä olen erittäin kiitollinen. Myös pettymys on valtava, sillä vaikka tuo haamuviiva ei paljoa lupaillutkaan, ehdimme jo miehen kanssa miettiä nimiehdotuksia, huonejärjestelyjä ja taloudellista tilannettamme. Minä latasin lisäksi raskaussovelluksen ja ehdin pohtia lapsettomuuspolin ajan perumistakin. Yllättävän monta asiaa (niin käytännöllisiä kuin haaveilujakin) ehti käymään läpi parin epävarman päivän aikana... Vaikka sitä tiedostikin koko ajan, että on olemassa iso "EHKÄ" ja vielä isompi "JOS" tämän kaiken päällä leijumassa synkän pilven tavoin.

Gelee Royale ja MultiGyn-geeli

Olen jälleen päässyt uudelle levelille pyrkimyksissäni kohti vauva numero kakkosta. Luvassa huuhaa-raskautumisniksejä, olkaa hyvät!

Aloin muutama päivä sitten ottamaan Gelee Royale -kapseleita, eli niin sanottua "kuningatarhyytelöä". Tuote sisältää superhunajaa, jota mehiläiset syöttävät kuningattarelleen. Usein tämän valmisteen kuulee parantavan hedelmällisyyttä, vaikka ylläripylläri luontaistuotteiden kohdalla harvoin on riittävästi tutkimusdataa, jotta väitettä voisi pitää luotettavana. 

No, koska tietenkään en voinut hillitä itseäni verkkokaupassa vauhtiin päästyäni, niin ostoskoriin napsahti myös MultiGyn-geeli. Tämä on kylläkin ihan apteekkituote ja tarkoitettu bakteerivaginoosin hoitoon. Minulla ei tietääkseni ole kyseistä ongelmaa, mutta pakkauksen kyljessä luki käyttöaiheena myös "emättimen normaaliflooran tasapainottaminen".

Vaikka suhtaudun edellä mainittuihin keinoihin huumorilla ja pessimismillä, niin on minussa silti pieni osa, joka haluaa tehdä kaikkensa ja vähän enemmän, että raskaudelle olisi mahdollisimman otolliset olosuhteet. Toki jos raskaaksi tulo olisi niin helppoa, että se onnistuisi lisäravinteilla tai hoitavilla geeleillä, ei maailmassa tarvittaisi yhtään lapsettomuusklinikkaa. Veikkaan nimittäin, että suuri osa lasta toivovista on allekirjoittaneen tapaan kokeillut keinon jos toisenkin haaveensa saavuttaakseen - erityisesti silloin, kun yritystä alkaa olla takana kuukausien sijaan vuosia.

Ei voittoa 4

Ystävät, sukulaiset, työkaverit, puolitutut, naapurit, tuntemattomat.

Ylipainoiset, alipainoiset. Yli 40-vuotiaat, hädin tuskin 18 vuotta täyttäneet.

Alkoholin suurkuluttajat. Tupakoitsijat. Lääkkeiden vetäjät. Päihdeongelmaiset.

Huonoissa parisuhteissa elävät. He, joiden elämäntilanteeseen lapsi ei yksinkertaisesti muuten vain sovi.

Hedelmällisyyttä laskevan perussairauden omaavat ihmiset. Inseminaatio- tai IVF-jonossa olijat juuri ennen hoitojen alkua. 

Heillä kaikilla on oikeus tulla raskaaksi ja olla raskaana halutessaan, enkä edes yritä väittää muuta. Osalle näistä ryhmistä sitä jopa oikein erityisesti toivoo.

Välillä kuitenkin kysyn universumilta, miksi minä, 1. hyvässä hedelmällisessä iässä oleva 2. perusterve 3. elintavoistani huolehtiva 4. päihteetön 5. normaalipainoinen nainen en vain tule raskaaksi ilman hoitoja.

Kierron loppua lähestyessä kello seisahtuu

Olen jälleen häiritsevän tietoinen kiertopäivästäni, joka on nyt 25. Vielä siis 6-8 päivää vuodon alkuun. Löydän itseni selaamasta nettiä hakusanoilla "varhainen plussa", "kuinka aikaisin raskaustesti positiivinen". Ihan kuin se auttaisi jotain! Tiedän ihan hyvin, että testata kannattaa vasta jos kuukautiset ovat myöhässä.

Tämä on aina ollut se hankalin osuus kuukaudesta. Osa aivoista toivoo ja jopa uskoo loppuun asti, että tällä kertaa kuukautiset jäävät väliin ja toinen osa taas huutelee takapiruna, että alkaispa jo niin pääsisi piinasta. 

Ja tiedänhän minä, että todennäköisyydet ovat tuon jälkimmäisen ajatuksen puolella. Toivo on vaan siitä ihmeellinen ja sinnikäs juttu, että siihen ei järkipuhe tehoa.

Hedelmällisyyden tukeminen

Kirjoitin jo aiemmin, etten aio kytätä ovulaatiota tai väkisin ajoittaa seksiä tiettyihin päiviin. Näistä lupauksista olen pitänyt kiinni ja olen aika ylpeä itsestäni. Tottakai kun meillä raskaustoive on, niin on tavoitteena pysyä aktiivisena 2-3 päivän välein erityisesti kierron keskivaiheilla, mutta joskus se kiireiden, väsymyksen tai vastaavien vuoksi jää toteutumatta - ja se on ihan ok.

No koska olen kuitenkin pohjimmiltani suorituskeskeinen ihminen ja saan lohtua siitä, että on selvät suunnitelmat sekä jotain konkreettista mitä voin tehdä asioita edistääkseni, niin olenpa sitten päättänyt keskittää energiani ruokavaliopuolelle. Sokerikoukkua vastaan olen yrittänyt taistella jo pitkään, mutta varsin huonoin tuloksin. Esimerkiksi kuluneen viikon aikana olen syönyt pussillisen lakuja, 1 purkin proteiinijätskiä sekä napostellut salmiakkia vähän joka välissä... On se kuitenkin vähemmän kuin vielä n. kuukausi sitten, jolloin listaan olisi saanut lisätä ainakin pari levyä suklaata. Ja tuo Lohilon proteiinijätski on oikeasti jopa ihan terveellistä (sen lisäksi että on herkkua), Googlatkaa vaikka! Olen vaihtanut normaalit jäätelöt kokonaan siihen. Mutta juu, olen koittanut ajatella, että elimistö olisi otollisemmassa tilassa raskaudelle kun ei eläisi pelkästään sokerilla. Tästä ei kaiketi ole mitään tieteellistä näyttöä, mutta hei, whatever floats your boat.

Sen lisäksi, että olen yrittänyt vähentää sokeria, olen myös pyrkinyt monipuolistamaan ruokavaliotani. Syön nykyään enemmän kasviksia ja hedelmiä, joka onkin johtanut siihen, että perus kurkun ja banaanin rinnalle on tullut tomaattia, porkkanaa, paprikaa, vadelmia ja mandariineja. Olen kyllä aina tykännyt kaikenlaisista värikkäistä jutuista lautasellani, mutta en tiedä miksi niitä yleensä silti vaan tulee syötyä niin yksipuolisesti ja niukasti.

Lisäravinnepuolelta käytössäni on Mama-vitamiini, samoin napsin 100mg rautaa pari kertaa viikossa. Sitten on vielä maitohappobakteerit. Taas kerran ehkä turhaa lapsettomuutta ajatellen, mutta hyödyllistä noin niin kuin muuten hyvinvoinnille. Välillä melkein unohtuu, että on muutakin elämää kuin tämä lapsettomuusoravanpyörä ja ihan muistakin syistä on hyvä pitää huolta terveydestään... 😅

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. 

Tammikuu

Nyt se on tehty. Meillä on aika lapsettomuusklinikalle ensi vuoden alussa. Edeltävästi käyn labrassa prolaktiini- ja kilpirauhasmittauksissa, mitään muuta valmistelua ei tässä vaiheessa tarvita. Suunnittelukäynnin jälkeen voidaan toivottavasti varata aika alkionsiirtoon helmikuulle. Mikäli raskaus ei siitä ala, siirrymme takaisin IVF-jonoon. Ihanaa, jännittävää, pelottavaa, ahdistavaa. Enimmäkseen ehkä silti helpottavaa, kun jälleen stressi lapsen aluille saamisesta on heitetty jollekin toiselle. Yritän keskittyä nyt tulevat 2 kuukautta ihan kaikkeen muuhun ja nauttia elämästä, perheestäni ja kaikesta kivasta tekemisestä.

Herkillä

Huomaan olevani jälleen lapsettomuuskuopan pohjalla. No, pohjaa alemmaskin toki pääsisi, siitä on kokemusta ajalta jolloin meillä ei ollut lasta lainkaan. Mutta surkea, itkuinen ja epäonnistunut olo on vallinnut parin päivän ajan. 

Asiaan vaikuttaa varmasti se, että kolme ystävääni kertoivat raskauksistaan yhteisessä Whatsapp-ryhmässämme. "Arvatkaa mitä, meille tulee vauva maaliskuussa! Eikä, niin meillekin, koska teillä on laskettu aika? No paljastanpa nyt minäkin, että täällä ollaan myös raskaana, mutta aika alussa vielä!" Ryhmässä on toki yhteensä 8 henkilöä, eli en ole ainut "epäraskaana" oleva. Olen hirmu iloinen ystävieni puolesta, mutta samalla hetkellä surullinen omasta tilanteestani - vaikkei siihen oikeastaan ole mitään kunnollista syytäkään. Eihän meillä ole kuin kolme kuukautta nyt uutta yritystä takana, ja mitään lääketieteellistä estettä ei ole ainakaan aiemmin todettu luomuraskaudelle, eli ei vielä tarvitsisi olla näin maansa myynyt. Silti ne vanhat tunteet edellisen raskaustoiveen ajalta näköjään elävät ja voivat vahvasti.

Yritin jo eilen soittaa TYKSiin (hätähousu täällä terve). Sainkin puhelimen päähän ajanvaraussihteerin, jolle kerroin menneestä IVF-hoidosta ja pikkusisarustoiveesta, sekä kysyin miten pakastetun alkion kanssa pitäisi toimia. Kävi ilmi, että näppäilemäni numero oli väärä ja kyseessä olikin jokin toinen naistenklinikan osasto. Ystävällinen sihteeri kuitenkin kaivoi minulle oikean numeron ja kertoi ajat, jolloin lapsettomuushoitajalle voi soittaa. Kiitin häntä vuolaasti, ja puhelun jälkeen myös itkin vuolaasti. Enkö helvetti osaa edes tätä asiaa tehdä oikein? Pettymyksen ja epäonnistumisen aalto löi yli naurettavan kovalla voimalla. 

Yritän kuitenkin kaiken hormonimyrskyn ja epäloogisten ajatusten keskellä muistaa, että minulla on asiat oikeasti Hyvin, isolla H:lla. Pienet kädet, jotka leikkien lomassa hakeutuvat välillä kaulalleni haliotteeseen, ovat tärkein muistutus siitä.

Milloin takaisin lapsettomuushoitoihin?

Otsikon kysymykseen en osaa vastata monessakaan mielessä.

Ensinnäkään en saa yhtään päähäni, että mitä klinikalla mahdettiin puhua pakkaseen jäävien alkioiden (tai no meillä sen yhden alkion) käytöstä. Tarvitsemmeko uuden lähetteen hoitojen jatkumista varten, onko luonnollista yritystä oltava taas pohjalla jokin x-määrä, kuinka kauan edellisestä synnytyksestä pitää olla aikaa? Tuntuu hölmöltä, että minä, joka kuvittelin olevani jonkinasteinen lapsettomuusexpertti, voinkin olla näin pihalla. Mutta kysymällä kaikki toki selviää, ajattelin että vuodenvaihteen jälkeen voisi olla hyvä hetki soitella TYKSiin päin.

Toisekseen en edelleenkään tiedä, haluanko enää uudelleen siihen rumbaan ja jos, niin millä aikajänteellä. Toki siis alkionsiirtoon menen ehdottomasti heti kun siihen tulee lupa, mutta mahdollinen uusi kierros IVF:ää mietityttää... Ja näinkin pitkän lapsettomuustaipaleen jälkeen silti edelleen jossain aivojen kaukaisimmassa sopukassa elää ajatus, että "mitä jos kuitenkin tulisin raskaaksi ilman hoitoja, kunhan vain teen asiat x, y ja z". Ihan kuin vielä muka olisi jotain poppaskonsteja, joilla raskaaksi tuloa voisi avittaa, hahhah. Enkä tiedä miksi yhä suhtaudun niin negatiivisesti lapsettomuushoitoihin, toivathan ne meille suhteellisen helposti rakkaan esikoisemme. Enemmän helvettiä se luonnollinen yritys oli, kun kuukausi toisensa jälkeen tuli pettymyksiä ilman minkäänlaista selitystä, minkäänlaista toivonkipinää. Miksen siis voisi ajatella, että onneksi meillä on vielä mahdollisuus jatkaa hoitoja sen sijaan että elättäisin toiveita normaalista raskautumisesta? No, toisen pikkuisen kaipuu on kuitenkin valtava, niin ehkä se IVF sitten jossain vaiheessa on taas vuorossa mikäli viimeisellä alkiolla ei tule tärppiä.

Ei voittoa 3

Kolmen loppukierrossa tehdyn negatiivisen raskaustestin jälkeen se on taas uskottava. Perhekoko ei kasva edelleenkään. Ei, vaikka minulla oli selittämätöntä pahoinvointia ja epämääräisiä vatsan nippailuja ovulaation jälkeen. Mutta toki kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, oli raskauden mahdollisuus tässä kierrossa jopa tavallista pienempi eli ei tämä sinällään yllätä.

Samaan aikaan saan kuulla erään kaverini odottavan toista lastaan. Kuulemma syksyllä aloittivat yrityksen ja syksyllä raskaus myös alkoi. Uskomatonta, että jotkut (tai siis suurin osa!) voivat vain päättää näistä asioista ja luottaa toivottuun lopputulokseen. Siihen kerhoon minäkin haluaisin kuulua.

Kuukautisia odotellessa. Orastava vatsakipu tekee jo tuloaan.

Hukkaan heitetty ovulaatio... Sekin on sallittua

Aika harvoin tunnen tai muuten havaitsen munasolun irtoamisen, vaikka se ainakin aiemmin testitikkujen mukaan tapahtui säännöllisesti joka kuukausi. Yleensä ovulaationi osuu noin kiertopäivälle 16-18, jonka perusteella sitten mahdolliset peitonheilutuksetkin yritetään ajoittaa. Tällä kertaa kuitenkin ovulaatio-oireet pamahtivat päälle kp 20 sellaisella voimalla, että eipä jäänyt paljon arvailujen varaa. Ihan hillitön jomotus oikealla puolella munasarjan kohdilla plus oikein oppikirjamainen, sitkeän limainen valkovuoto. Harmittavasti vauvatoiveen kannalta tuo superovulaatio jäi hyödyntämättä, sillä varsinaiset "actionit" meillä oli jo tuon ns. normaalimman aikataulun mukaisesti. Ajattelin nuo ovulaatio-oireet bongattuani, että pitääkö tässä nyt väkisin taas alkaa etsiä sopivaa väliä kahdenkeskiselle hetkelle (sillä se on tällä hetkellä tosi hankalaa, kun meillä on yökylävieraita koko viikon). Totesin kuitenkin, että nyt en aio enkä halua ottaa stressiä tästä toisen vauvan alullesaamisesta. Ovulaatiotikut ja ylitarkasti kellotettu seksi saavat jatkossakin pysyä takavasemmalla, niin pysyy mielikin kevyempänä. On oikeasti helpompi hengittää kun ei tee tästä asiasta niin suorituskeskeistä.

Vauva 8kk

Sinä rakas tähtisilmä, joka osaat jo ryömiä kovaa vauhtia eteenpäin. Olet kiinnostunut palloista, pehmoleluista ja helistimistä, joita heiluttelet innoissasi kädet ylös alas huiskaten. Myös muovipullot, pahvipakkaukset ja muut ulottuvillasi olevat esineet löytävät tiensä ensin pieniin käsiisi, sitten suuhusi. Eniten ehkä kuitenkin pidät yhteisistä jumppa- ja laululeikkihetkistämme.

Sinulla on jo kuukauden päivät ollut kaksi pientä nököhammasta sekä pikkuhiljaa harjaantuva pinsettiote, joiden avulla ruokailu sujuu hienosti. Kaikki muut ruoat maistuvat, mutta puuro ei ole kerta kaikkiaan sinun juttusi.

Sinut on helppo saada käkättämään ja se onkin ehkä parasta, mitä äiti ja isi tietävät. Myös voimakasta tahtoa löytyy, ilmaiset kyllä selkeästi mikäli jokin asia harmittaa. Muutenkin olet kova tyttö jokeltamaan erilaisia tavuja, kuten nänänänä ja tätätätä - päristelyä unohtamatta!

Ilmeisesti olet syksyihminen, aloit nimittäin nukkua taas yli tunnin päiväunia vaunuissa, kun ilmat viilenivät. Öitä meillä vielä vähän harjoitellaan, siirryithän vasta hetki sitten kokonaan omaan pinnasänkyyn sekä lopetit samalla yösyömisen. Onneksi äiti ja isi ovat vuorotellen lattialla patjalla ihan vieressä, niin ei jännitä niin kovasti (siis meitä vanhempia). 

Edessä on vielä vauvavuoden viimeinen kolmannes. Odotan innolla, missä vaiheessa saamme nähdä ensimmäiset askeleet ja kuulla ensimmäiset sanasi. Myös kasvuasi on jännittävä seurata, ja alun haasteiden jälkeen jokainen saavutettu kilo ja sentti tuntuvat hienoilta virstanpylväiltä. Kehityt juuri omaan tahtiisi, omaan aikaasi, ihana pieni ihminen. 💜

Ei voittoa 2

Toinenkin kierto päättyi kuukautisiin, ei raskauteen. Ne alkoivat vain pari päivää tavallista myöhemmin. Fiilis on tietysti vähän plööh, mutta jossain sisimmässäni tiedän ettei meille mitään luomuihmettä tulekaan vaan hoidot on se "meidän juttu", valitettavasti.

Ihan jees kyllä, että kivut ja vuodon määrä on aika paljon siedettävämmällä tasolla kuin ennen raskautta. Hyvä jos pysyykin tällaisena myös jatkossa.

Ruokavaliokuulumisia & negatiivinen raskaustesti

Päivitetään ensin ruokailujuttuja. Olen nyt "rempan" tueksi ladannut FatSecret-sovelluksen, josta näkee helposti päivän aikana saadut kalorit ja aterioiden ravintosisällön. Tavoitteeni on pitää nykyinen paino, joka tarkoittaa n. 2200kcal energiansaantia per päivä. Yllättävän paljon saa mättää, että saa tuon täyteen, fiilispohjalta jos söisin jäisivät kalorit noin 1800-1900 hujakoille. Toinen muutostavoite on sokerin vähentäminen ja siihenkin sovellus on osoittautunut ihan päteväksi työkaluksi. Hävettää myöntää, että pikaisella laskennalla aikaisempi sokerin kulutukseni on ollut 100-150 gramman luokkaa, siis tuplasti ellei triplasti suositellun verran. Nyt sovelluksen myötä kun suositeltu maksimipäiväannos 50g on tulossa täyteen, tulee herkemmin mietittyä mitä suuhunsa loppupäivänä pistää. Eihän sitä samalla tavalla sohvalla suklaalevyä syödessä tietenkään ajattele, mutta sovellus onneksi/harmiksi kertoo totuuden.

Sitten taas blogin peruskysymysten äärelle. Eletään kiertopäivää 28 eli tänään olisi se päivä, kun kuukautisten pitäisi alkaa, JOS niiden rytmi heti kertaheitolla olisi palautunut ennalleen. Eipä näy vuotoa eikä kyllä kahta viivaa testitikussakaan. Todennäköisintä tietysti on, että kierto nyt synnytyksen jälkeen vielä hakee itseään ja ovulaatio on ollut normaalia myöhemmin. Toivotaan kuitenkin, että syy vuodottomuudelle olisi mieluummin pieni salamatkustaja 🤞🏻No, ootellaan mitä tuleman pitää. Huomaa muuten, että nykyään (tai ainakin toistaiseksi) on jotenkin kepeää suhtautua näihin raskausajatuksiin, verrattuna aiempaan murheessa pyörimiseen. 

Vauvakuume iskee jälleen

Miten sitä ihminen voikin olla omituinen otus. Vieressä tuhisee alle vuoden ikäinen lapsi, jota ollaan tekemällä tehty TYKS:n labraa myöten ja on ylipäätään ihme, että olemme hänet saaneet. Nyt sitten kuitenkin takaraivossa pyörii jo ajatus toisesta pikkuisesta. Suoraan sanottuna aika rasittavaa! Miksei vauvakiintiöni voisi olla jo täynnä? Elämä olisi niin paljon helpompaa. 

Oltiin alunperin puhuttu miehen kanssa, että pikkusisarus olisi tosi kiva muttei mikään "pakollinen", eli tuskin toista kertaa enää lähdettäisiin IVF-hoitoihin, jos ei luomusti tai sillä viimeisellä pakastealkiolla tärppää. Ajankohdaksi seuraavan vauvan yritykselle päätimme tammikuun -22, jolloin tyttömme olisi vuoden ikäinen. No nyt sitten jotenkin on käynyt niin, että oho hups hehheh ehkäisy on jäänyt pois jo elokuussa vauvamme ollessa puolivuotias. Ja nyt huomaan, miten paljon taas toivonkaan plussaa raskaustestiin, kun vauvan tuloa ei enää yritetä estää.

Ensimmäinen kierto päättyi tosiaan negatiiviseen lopputulokseen, kuten edellä kirjoitin. Täytyy vaan yrittää pitää pää kylmänä, sillä onhan se erittäin todennäköistä ettemme edes saa toista lasta. En halua, että tämä rakkaan pikkuisen tyttömme vauva- ja pikkulapsiaika menee pilalle liiallisella raskaushaaveilulla. Muistan kyllä vielä, kuinka kuluttavaa edellinen raskauden yritys oli ja miten se vei arjesta kohtuuttoman ison siivun. Silloin meitä oli vain kaksi aikuista, mutta nyt on tuo pieni, joka ansaitsee vanhemmiltaan täyden läsnäolon ja täysipainoisen arjen.

Adoptiovaihtoehdostakin olemme lyhyesti keskustelleet, mutta tällä hetkellä se tuntuu aika työläältä asialta. 1-2 vuoden olosuhdeselvittelyt, siihen päälle jonotusaika ja se epävarmuus, että löytyykö meidän perheeseemme edes lasta ja millä aikataululla... Sen verran itsekäskin olen, että haluan lapsiluvun täyteen paljon ennen 40-vuotispäivääni. Raskauden suhteen olen miettinyt että jos ei 35 ikävuoteen mennessä ole tapahtunut mitään, niin sitten saa olla. Toki mielipiteet voivat vielä muuttua, mutta tällä hetkellä tuntuu tältä.

Ruokavalio ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Kävin tässä päivänä eräänä itseni kanssa keskustelun otsikon aiheeseen liittyen, ja myönnettävä on, että silmät aukesivat ihan uudella tavalla.

Täältä voi käydä katsomassa miltä päivän ruokailuni ovat näyttäneet ennen raskautta ja sen aikana. Ihan perusterveellisiä ruokia joo, mutta energiamäärä... Aivan mitätön. Äkkiseltään arvioituna ehkä 1600-1800kcal per päivä eli lähes laihduttajan ruokavalio. Kun ottaa vielä huomioon, miten paljon liikuin erityisesti ennen raskautta, niin tarve olisi ollut varmaan +500kcal (ja sitten se raskaus, joka itsessään nostaa energiantarvetta muutamalla satasella). Kyllähän tuolla elossa ja ulkoisesti hyvässä tikissä pysyi, mutta herää kysymys kuinka paljon nuo alikalorit ovat mahtaneet vaikuttaa vaikka siihen raskaaksi tulon vaikeuteen. Kuvittelin syöväni tasapainoisesti kun kevyitä aterioita oli se 6 päivässä ja söinhän toki herkkujakin, mutta jotenkin olen nyt havahtunut siihen ettei tuossa ollut mitään järkeä. Olin mm. koko ajan väsynyt. KUMMA JUTTU.

No mitään ilouutisia ei ole kyllä synnytyksen jälkeenkään kerrottavana syöminkeihin liittyen. Osastolla ollessamme söin 4 päivän aikana 5 suklaalevyä sekä 300g lakuja - ja tämä siis niiden normaalien sairaalaruokien päälle! Se vielä annettakoon anteeksi, olihan kroppa käynyt juuri läpi uskomattoman urotyön, mutta kun sama meno on jatkunut tähän päivään asti, niin millä sitä enää perustelisi? Tällä hetkellä perinteinen päivä saattaa mennä esim. näin:

Aamiainen: 

Kaksi ruisleipää, jossa margariinia, kalkkunaa, juustoa ja kurkkua. Lisäksi ehkä jogurtti+mysli tai kulhollinen puuroa. Kahvi tietenkin.

Lounas:

200g suklaalevy.

Välipala:

Banaani tai proteiinipatukka tms. Tämä jää kuitenkin valitettavan usein kokonaan väliin.

Päivällinen:

Vauvan syntymän jälkeen ollaan turvauduttu tavallista useammin valmiisiin/puolivalmiisiin ruokiin. Tyypillinen "kiire-vitutus-nälkäkiukkuateria" on Burger Kingin Whopper, joita tulee haettua valehtelematta 1-2 kertaa viikossa. Sitten on tietysti pakasteaterioita, kuten pizzat ja ranskikset. Toki pyrimme ja teemmekin edelleen suurimman osan ruuasta itse, eli makaronilaatikko kuuluu edelleen perusruokavalioon.

Iltapala:

Samantyyppinen kuin aamiainen. Siihen lisäksi purkillinen jäätelöä puoliksi miehen kanssa, ehkä sipsiä ja dippiä - joka tapauksessa jotain mättöä on saatava. Jäätävä väsymys varmaan edesauttaa huonoja valintoja. 

Onhan tuossa a) kalorit poikineen, mutta itse asiassa se ei edes ole se surullisin asia vaan tuo b) kovan rasvan, suolan ja sokerin määrä. Paino minulla on alhaisempi kuin ennen raskautta, joka johtuu pitkälti lihasmassan menetyksestä ja kehonkoostumuksen muuttumisesta löysempään suuntaan (missä välissä sitä ehtisi salille?!). Mutta siis painonhallinnan puolesta en joudu ruoka-asioita ainakaan toistaiseksi pohtimaan, lähinnä yleinen terveys pitkällä tähtäimellä on näillä eväillä vaarassa.

Sokeri on omalla kohdallani suurin ongelma. Olen ihan koukussa. Yritin googlata, mikä olisi paras keino päästä irti makeanhimosta, mutta siinäkin tuntuu olevan useampia koulukuntia. Osa vannoo totaalisen kieltäytymisen nimeen ja jopa maustetut jogurtit ovat ehdoton ei, kun taas toiset kehottavat korvaamaan valkoisen sokerin hedelmäsokerilla, ts. syömällä vaikka banskua tai viinirypäleitä pahimpaan himoon. Itse en ehkä oikein myöskään usko sellaisiin ehdottomuuksiin, vaan kyllä syödä pitää pystyä vapaasti, ilman että tavaa jokaisen tuoteselosteen läpi. Mutta ne makeat herkut on jätettävä ehkä hetkeksi kokonaan pois, kun en kerran ymmärrä mitä on kohtuus...

No, katsotaan kuinka käy. Olen nyt neljättä päivää "paremmalla dieetillä" ja toistaiseksi olen syönyt vain yhtenä päivänä pullaa, kun meillä oli vieraita kylässä. Olen myös lisännyt ruokavalioon enemmän pähkinöitä tuomaan energiaa sekä hedelmiä tyydyttämään napostelutarvetta.

Ei voittoa - ensimmäiset kuukautiset

Sieltä ne sitten tulivat, viikko ovulaation jälkeen eli yllättävänkin pian. Toistaiseksi meno on maltillista niin vuodon kuin kipujenkin osalta. 

Ensimmäinen ovulaatio?

Kehon toiminta alkaa ilmeisesti palautua normaaleihin uomiinsa näin 7 kuukautta synnytyksestä. Bongasin meinaan viikonloppuna ovulaation, eli tästä voisi päätellä kuukautisenkin tekevän tuloaan. Menkkoja ei ole siis vielä kertaakaan ollut raskauden jälkeen.

Miksi sitten ylipäänsä päädyin testaamaan koko asiaa? Ystäväni järjesti kolmekymppiset ja halusin ennen juhlahumuja ja -tumuja tehdä varmuuden vuoksi raskaustestin. Mitään erityisen suurta "raskausriskiä" ei siis pitäisi olla, mutta ei vara venettä kaada jne. En saanut ensimmäisestä testistä oikein selvää, mielestäni näin siinä muka tietyssä valossa haamuviivan, joten tein myös toisen, eri merkkisen testin. Toinenkin testi jätti minut vielä epäilemään näkökykyäni - niinpä keksin, että hei ovulaatiotestihän toimii myös raskaustestinä! (Lyhyesti: hcg- ja lh-hormoni ovat rakenteeltaan hyvin samankaltaisia ja siksi ovistesti voi näyttää positiivista kun raskaus on alkanut, sen sijaan raskaustesti näyttää vain ja ainoastaan raskauden eikä ovulaatiota.) Ja koska minulla oli nimenomaan Clearbluen digitestejä, niin tulos ei voisi jäädä epäselväksi: hymiö tarkoittaa positiivista ja tyhjä ympyrä negatiivista.

No eipä se ovistestikään tuonut lopullista vastausta tilanteeseen, sillä näytölle pamahti yllättäen hymynaama. Tästä heräsivät ajatukset, kuten "Voiko olla niin, että täysin sattumanvaraisesti onnistun tekemään ovulaatiotestin juuri silloin, kun ensimmäinen munasolu irtoaa synnytyksen jälkeen? Vai onko tässä hitto vie pulla uunissa ilman yrittämistäkään?" 

Elämme edelleen epätietoisia aikoja, sillä viikonlopun jälkeen olen tehnyt pari raskaustestiä lisää ja ne ovat kyllä näyttäneet 99% varmuudella negaa. Ainut vaan, että ovulaatiotesti on pysynyt positiivisena jo 3 päivää. Yleensä tuo testi näyttää vain 2 hedelmällisintä päivää... Kauheat ovulointi(?)kivut on kyllä ollut, eilen pahiten ja tänäänkin vielä jomotellut ikävästi. 

Eipä se auta kuin seurailla tilannetta, kai tämä muutamassa päivässä ratkeaa suuntaan tai toiseen. Raskaus ei olisi ollenkaan kauhistus, mutta onneksi ei myöskään ykkösenä toivelistalla. Ahdistavaa, kun on niin tuoreena muistissa vielä ne ajat, kun ovulaatiota ja mahdollisia raskausoireita tuli seurattua hullun lailla. Kyllä tämä testausrumba on palauttanut kaiken sen taas mieleen.

Lääkkeen lopetus

3kk käytön jälkeen aloin tuossa heinäkuun lopulla purkaa Sertralinia 50mg annoksesta ensin 25mg/päivä, sitten vähensin lääkkeenottoa joka toiseen päivään. Viimeisen tabletin otin tasan viikko sitten. Tein vähennykset noin 3-4 viikon aikana eli en mitenkään seinään lopettamalla. Vaan nytpä minua on jo sunnuntaista lähtien piinannut älytön huimaus ja sellaiset oudot, hieman sähköiskumaiset "humahdukset" ympäri kehoa! Nämä ovat ymmärtääkseni aika yleisiä vieroitusoireita, mutta kuvittelin että niiltä välttyy kun lopettaa käytön hiljalleen.

Lääke sopi minulle periaatteessa ihan hyvin enkä saanut mitään sivuvaikutuksiakaan (alun pahoinvoinnin jälkeen), mutta koen etten enää tarvitse lääkitystä mielialaan, joten miksi turhaan jatkaa pillereiden popsimista? Meillä olisi jossain vaiheessa varovaisissa toiveissa myös toinen lapsi, eikä Sertralinia suositella raskauden aikana, joten hyvä senkin kannalta lopettaa lääke ennen mahdollista positiivista raskaustestiä.

Toistaiseksi raskaimmat asiat vauvavuodessa, osa 2

Edellinen postaus löytyy täältä.

3. Elämä on yhtä nukuttamista. Meidän vauvaamme ei ole siunattu erityisen hyvillä unenlahjoilla, vaan jo synnäriltä asti hän on vaatinut aika paljon hyssyttelyä rauhoittuakseen. Toki tässä on varmaan myös kyse ensikertalaisvanhempien tumpeloinnista, varsinkin alussa tuli säikyttyä ihan jokaista lapsen äännähdystä ja käytyä turhaan herättämässä toinen päikkäreiltään - nyt se sitten kostautuu. Oli miten oli, on äärimmäisen turhauttavaa kun toistat saman unitaistelun viidesti päivässä; päikkäreitä on neljät ja sitten se yöunille meno. Ja päiväunien määrä on siksi noin iso, että niiden kesto on 30min. Jotkut puolivuotiaat legendan mukaan nukkuvat kahdet 1-2h unet päiväsaikaan, mutta meillä se nyt menee näin. Iltaa kohti väsykiukku kasvaa (koko perheellä), kun ei päivällä saa levättyä tarpeeksi, joten silloin nukkumaanmenoa yritetään keskimäärin 1-3h. Unikouluohjeet on tavattu läpi kymmeneen kertaan, mutta mitkään "pidä kättä lapsen rinnan päällä kunnes rauhoittuu" -niksit eivät oikein lohduta, kun vauva karjuu pää punaisena tasan niin kauan kunnes hänet nostetaan syliin. 

4. Yksinäisyys. Vaikka olet koko ajan beibin kanssa etkä periaatteessa sekuntiakaan yksin, niin elämä on ajoittain silti yksinäistä, sillä kaikki muut ihmiset (vanhemmat, siskot, ystävät) tuntuvat olevan valovuosien päässä. Yhtäkkiä sitä huomaa, ettei ole ollut yhteyksissä 3 kuukauteen esim. jonkun kaverin kanssa. Hups hei. Miehen työpäivät tuntuvat myös 8 tunnin sijaan 12-tuntisilta, niin kuumeisesti sitä aina odottaa toista aikuista kotiin.

Hästäk valivali!

Maitoallergia

Kesäiset terkut! 5-kuiselle vauvalle (ja myös meille vanhemmille) kuuluu ihan hyvää. Täällä osataan jo kääntyä vatsalta selälleen ja kiljua niin täysillä ja kimeästi, että jos meillä olisi kristallilaseja kotona, olisivat ne jo särkyneet (onneksi astiamme ovat pääosin designed by Ikea). Vauvan lempitouhuihin kuuluu leikkimatolla jumppailu sekä kaikenlaisen kotiaskareen seuraaminen sitteristä käsin. Myös peilin edessä hassuttelu ja mm. vatsaan puhaltelu on hauskinta ikinä! Päikkärit sen sijaan ovat kutistuneet noin 30min pätkiksi, niitä nukutaan 3-4 kertaa päivässä. Yöunet meillä sujuvat hyvin, yleensä klo 19-20:sta kahdella syötöllä aamuseiskaan tai jopa kasiin. Tähän vaikuttanee myös se, että beibi on jo pidempään nukkunut osan yöstä meidän välissämme, vaikka perhepedin piti olla ihan no-no... Laitamme hänet aina alkuillasta omaan sänkyyn, siitä emme ole lipsuneet. Kuitenkin sen ekan yösyötön kohdalla hän jää viereen, koska se on ollut vaan niin paljon helpompaa kaikille osapuolille. Katsotaan, koska tämä ratkaisu ampuu itseään nilkkaan.

Mutta koska jotain haastetta toki pitää aina olla kaiken kivan vastapainoksi, niin otsikon diagnoosi on aiheuttanut harmaita hiuksia edeltävän parin kuukauden aikana. Hakeuduimme allergialääkärille toukokuussa, kun olimme turhaan taistelleet kokovartaloihottumaa vastaan kuukauden päivät. Muitakin oireita oli, kuten ilmavaivat ja vihertävät ulosteet, mutta tosiaan ensisijaisesti sen ihon kukkimisen vuoksi lähdimme selvittämään asiaa. Aika pian lääkäri otti puheeksi mahdollisen maitoallergian, joka on siis lasten yleisin ruoka-aineallergia. Oli myös selvää ettei kyseessä voisi olla mikään muukaan allergia, sillä vauvahan oli siinä kohtaa saanut ainoastaan rintamaitoa ja lehmänmaitokorviketta. No, useamman erityiskorvikekokeilun jälkeen löytyi vihdoin sellainen joka sopi. Maitoaltistus piti tehdä kahdesti, jotta Kela suostuu korvaamaan jatkossa nuo ylikalliit korvikkeet meille. Prick-testit muuten näyttivät negaa, eli aina vauvan allergiat eivät näy välittöminä reaktioina vaan viivästyneesti suoli- ja iho-oireiluna. Nyt vaikuttaisi siltä, että edellämainitut vaivat olisivat vihdoin väistymässä ja jännityksellä jäädään odottamaan, tuleeko matkalla vielä muita allergioita riesaksi kun tässä pikkuhiljaa aloittelemme kiinteiden ruokien maistelua. Toistaiseksi kesäkurpitsa ja bataatti ovat ainakin tuntuneet sopivan hyvin 🥒🍠

Synnytyksen jälkeinen masennus ja mitä minulle kuuluu nyt

Heipä hei vaan. Ensimmäinen aihetta koskeva kirjoitukseni löytyy huhtikuun alusta, jolloin olin kärsinyt masentuneesta olotilasta ja "aivosumusta" noin kuukauden päivät. Sain lääkäriltä reseptin, mutta jahkailin pitkään, että tarvitsenko nyt oikeasti muka lääkettä ja että eihän tämä masennus nyt niin paha ole, ihmisillä on asiat huonomminkin yms. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että aloitin lääkityksen pari viikkoa sitten ja tähän asti vain positiivisia kokemuksia plakkarissa! Vointi on selvästi kohentunut, ei ole niin paniikinomainen ja itkuinen fiilis koko aikaa, vaan pystyn suhtautumaan vauva-arjen haasteisiin rennosti. Saan myöskin paljon enemmän aikaiseksi nykyään, eivätkä kotityöt jää kaikki enää miehen harteille. Joskin nukahtaminen on lääkkeen aloituksen jälkeen ollut vaikeampaa kuin ennen eli siitä iso miinus. Väsyttäisi kyllä, mutta jotenkin on silti sellainen ylipirteä olo. Toivottavasti se olisi vain ohimenevä haitta.

Huonoja päiviä tietenkin tulee edelleen myös, eikä lääkityksen tavoite olekaan tasoitella elämää pelkäksi ihanaksi hattarahötöksi. Nyt ne huonot olot kuitenkin sietää ehkä paremmin ja niitä tulee entistä harvemmin. En enää jatkuvasti syytä itseäni paskaksi ihmiseksi ja äidiksi, enkä ajattele että huono päivä = huono elämä. Vaikka arki joskus onkin itkua ja vääntöä, niin aina lopulta tulee se päivä, kun kaikki meneekin kivasti ja helposti. 

Toistaiseksi raskaimmat asiat vauvavuodessa

Okei, lyhyesti sanottuna vauva-aika ihan varmasti lyö puulla päähän jokaista esikoisensa saanutta vanhempaa. Itse olen ollut hämmentynyt moneenkin otteeseen, mutta erityisesti kaksi asiaa nousee ylitse muiden.

1. Univaje. Oikeasti tätä ei vaan voi käsittää ennen kuin sen on kokenut. Juttelimme miehen kanssa jo ennakkoon, että oijoi ja voivoi kun sitten vauvan synnyttyä valvotaan eikä nukuta enää ikinä, hehheh. No nyt on kyllä vitsit vähissä, sillä kun olet nukkunut 3-5h vuorokaudessa usean kuukauden ajan, alkaa iskeä epätoivo. Ulkonäköä ja ajatuksia myöten kaikki on vaan muhjuista perunamuusia. Sydän tykyttää ja oksennus nousee kurkkuun huonosti nukutun yön jälkeen. "Nuku päivällä kun vauvakin nukkuu" on kaunis ajatus, mutta kun baby on päättänyt, että päikkärit nukutaan vain ulkona vaunuissa, niin terassilleko sitä pitäisi heittää itsensä levyksi vai? Sanalla sanoen, KIDUTUSTA. (Suom. huom.: Itse olen aina kestänyt väsymystä tosi huonosti, jo ennen vauvaa.) 

2. Parisuhde tauolla. Joo, ei tämäkään asia puun takaa tullut - tietenkin vauva vie suurimman osan vuorokauden 24 tunnista ja näin sen kuuluu ollakin, ei sitä vaihtaisi mihinkään! En vaan ollut osannut ajatella, että yhteistä aikaa ei ole ensikuukausina oikeastaan yhtään. On vielä suhteellisen helppoa järjestää molemmille omaa tekemistä, kun toinen jää vauvavahdiksi, mutta pariskuntana on hankalampi suunnitella edes kotona leffan katsomista kun pinnasängystä tasaisin väliajoin kuuluva "wää" pakottaa vähintään toisen poistumaan sohvalta ja tarkastamaan tilanteen. Ja vaikka yhteisiä hetkiä olisikin, olen ainakin itse monesti niin loppu, että haluan vain levätä ja esim. intiimi kanssakäyminen tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta. Me kaksi olemme juuri nyt ensisijaisesti vauvanhoitotiimi, aviopari-status on hetkellisesti lepotilassa.

Tulipa taas negatiivisen kuuloinen postaus :D Se ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan lähinnä tämä oli realistinen katsaus nykyiseen arkeen. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin oppii elämään näiden uusien kommervenkkien kanssa ja ehkä sitä jaksamista, parisuhdeaikaa ja läheisyyden hetkiä tulee sen myötä enemmän - joskin on huomioitava, että eivät ne asiat ihan itsestään tapahdu. Toisinaan on kömmittävä vierashuoneeseen nukkumaan pakoon vauvan önähdyksiltä ja annettava paremmilla unenlahjoilla varustetun miehen hoitaa yökuviot, jotta saa itse edes silloin tällöin vaikka 6h unta sen 3h sijasta. Ja joskus sille seksillekin pitää raivata kalenterista tilaa ja vaan "tehdä se" sovittuna kellonaikana, vaikka fiilis ei olisikaan aivan katossa, sillä kaikessa hässäkässä sitä täydellistä hetkeä tuskin tuleekaan. 

Vauva 3 kk - miten menee?

Neljännes vauvavuodesta takana. Aikamoista taistelua ollut hetkittäin, mutta hei elossa ollaan kaikki kolme, joten hyvä meidän joukkue!

Tällä hetkellä vauvan taitoihin kuuluvat hymyily, lelun seuraaminen katseella, nyrkkien vieminen suuhun ja ajoittainen "juttelu" eli sellainen kurluttelua / kujertelua muistuttava ääntely. Tosin juuri nyt on menossa hankalampi vaihe jo toista viikkoa kun vauva on aamusta alkaen jotenkin todella kiukkuinen ja itkuinen, enkä ole päässyt perille miksi?! Myös rintaraivareita harrastetaan nykyään lähes päivittäin. Aika ärtyisä hän on toki aina ollut, mutta välissä oli jo selvästi rauhallisempi ajanjakso, kunnes huutaminen alkoi uudelleen. Eikai nyt vielä hampaitakaan luulisi tulevan... Yöt ja päiväunet onneksi sujuvat ihan ookoosti. Vaunuissa nukkuu parhaat päikkärinsä, jopa 2,5h vs. pinniksen 30-45min unet. Öisin ollaan joskus nostettu viereen köllöttelemään ja myös siinä uni maistuu hyvin, helposti vetäisee 4-5h yhtä soittoa.

Oman mielialan suhteen tilanne on vähän helpottamaan päin. Kävin kuun alussa lääkärissä ja sain reseptin Sertralin-lääkkeestä. No, lääkitys odottaa yhä kaapissa ns. varasuunnitelmana jos vointi ei muuten parane. Enemmän minua ehkä on kuitenkin auttanut se, että olen puhunut aiheesta miehen, neuvolan ja parin kaverin kanssa. On tavallaan lupa olla heikko ja väsynyt, eikä tarvitse esittää jotain muuta. Olen myös ottanut (lähinnä miehen kehotuksesta) enemmän omaa aikaa, kävin mm. mökillä kaverin synttäreillä ja varasin hieronnan. Ihan normaaliin arkeenkin olen lisännyt omia hetkiä, kuten juoksulenkkejä ja kauppareissuja. Kyllä sitä vain paremmin jaksaa kun ei tarvitse ihan 24/7 olla vauvassa kiinni, ja pitäisi opetella ajattelemaan ettei pikkuinenkaan rikki mene jos joku muu joskus hoitaa häntä, eikä meidän kiintymyssuhteemme kärsi siitä.

Ensimmäinen askel kohti toipumista

Synnytyksen jälkeinen masennus. Asia jota olin osannut odottaa, mutta jonka voimakkuus yllätti minut täysin. Pahimmalta tuntuu se, että nyt kun vihdoin sain sen mistä vuosikausia vain haaveilin, en pystykään nauttimaan arjesta ja vauvasta täysillä. Epäkiitollinen paska täällä moi! On toki hyviäkin hetkiä ja onnellisuuden tunteita, mutta ihan liian paljon myös päivittäisiä ahdistus- ja itkukohtauksia. Niiden iskiessä mietin monesti, että ehkä minua ei vain ole luotu äitiyteen ja kylläpä olen huono ihminen, kun vauvan itku hermostuttaa. Joskus tekisi mieli poistua tilanteesta ja antaa jonkun toisen hoitaa homma paremmin.

Ensimmäiset merkit alakuloisuudesta huomasin ehkä noin kuukausi sitten (vaikea arvioida, kun viikot kuluvat silmänräpäyksessä). Tuolloin aloin tiedostamattani puhua arjestamme lähinnä negatiiviseen sävyyn. Esimerkiksi miehen kysyessä kuinka päivämme kotona oli sujunut, vastaukseni alkoivat olla luokkaa "olipa raskasta, ei tää taaskaan nukkunut, en ymmärrä mikä sitä vaivaa, tuleekohan tästä imetyksestäkään mitään". Myös päätöksenteko alkoi tuottaa vaikeuksia ja halusin varmistella kaikkia vauvaan liittyviä asioita mieheltä tai äidiltäni. Yritin kuitenkin sysätä kurjat fiilikset sivuun ja keskittyä positiivisiin juttuihin, kuten vauvan hurjiin kehitysaskeliin hänen oppiessaan mm. hymyilemään ja kannattelemaan päätään vatsamakuulla.

Hiljalleen mieli kuitenkin musteni entisestään. Pienetkin asiat arjessa alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä ponnistuksilta, esim. tiskikoneen tyhjennys. Toki usein vauvan kanssa on myös oikeasti niin kiire, että koti jää siksi hoitamatta. Mutta vaikka olisi ollut joskus aikaakin vaikkapa vauvan päikkäreiden yhteydessä, meni kaikki aika murehtiessa, että kohta se taas herää ja aloittaa huutokonsertin. Vauvamme on ollut aika itkuinen, luultavasti vatsavaivojen takia, joten hereilläoloajasta iso siivu tuntuu menevän keksiessä, että millä pienen saisi rauhoittumaan... Jossain vaiheessa se loputon huuto alkoi tuntua kestämättömältä. En ole vauvalle vihainen, vaan lähinnä ahdistunut tilanteesta.

Varsinainen pohjakosketus tuli viime viikolla. Olimme vauvan kanssa vanhemmillani, mies ei töiden vuoksi päässyt mukaan. Olin ensi kertaa yksin vastuussa vauvan hoidosta, vaikka tietenkin isovanhemmat osallistuivat sen minkä pystyivät. Eräänä yönä imetyksen jälkeen, kun vauva ei meinannut millään nukahtaa ja olin 2h ajan tuloksetta yrittänyt rauhoitella häntä takaisin unille, minulle tuli tunne, että varmaan olisi parempi olla kuollut. Ajatus toistui myös myöhemmin reissun aikana. En kuitenkaan kehdannut sanoa niistä kenelläkään tuomitsemisen pelossa. Eilen meillä sitten oli oikeasti tosi haastava ilta, vauva vain itki ja itki, eikä mikään tuntunut tehoavan. Olin aivan epätoivon partaalla huutava nyytti sylissäni, kun mies tuli ehdottamaan, että josko tehtaisiin vahdinvaihto ja menisin vaikka syömään. "Niin, tai tappamaan itseni" pääsi suustani itkun kera. Lapsellinen kommentti, tiedetään, mutta siihen varmaan kulminoitui kaikki edeltävän kuukauden stressi ja murhe. Ehkä se oli jopa avunhuuto. Eilinen ilta menikin sitten laatiessa sotasuunnitelmaa masennuksen nujertamiseksi.

Siispä askel numero 1: Tosiasioiden tunnustaminen. Jaksaminen on nyt vähissä ja yksin ei tarvitse selvitä. Alan järjestää keskusteluapua itselleni sekä harkitsemaan mahdollista lääkityskokeilua.

Vauva 7 viikkoa

Oi luoja, kuinka nopeasti kevät onkaan tehnyt tuloaan ja ihan huomaamatta! Kaikki fokus on ollut tammikuun lopun jälkeen täällä neljän seinän sisällä. Lintujen laulu ja valoisammat illat ovat siis enemmän kuin tervetulleita kaiken (ihanan) kaaoksen keskellä.

Päätin kirjoitella kuulumisiamme ylös, jotta näihin vauvakupla-aikoihin voisi joskus palata ja tekstien kautta muistaa tapahtumia / tilanteita paremmin. Tässä elämäntilanteessa aivot nimittäin pyörivät aika lailla tyhjää ja kuluneet viikot ovat tuntuneet lähinnä yhdeltä pitkältä vuorokaudelta. Omaan muistiin ei siis voi juuri luottaa, vaan asioita (kuten vauvan päivittäiset maito- ja kakkamäärät) pitää kirjata ylös jos niitä haluaa muistella myohemmin kuin 5 minuutin kuluttua. 

Vauva tosiaan syntyi SGA:na eli viikkoihin nähden pienikokoisena. Mitään selkeää syytä tälle ei löytynyt, pienehkö istukka (400g) mahdollisesti osavaikuttajana asiaan tai sitten meille vaan geneettisesti tulee pieniä vauvoja, koska emme itsekään ole mitään valtavia. Sairaalasta kotiuduimme 3. päivänä synnytyksestä, koska kaikki oli lastenlääkärin tarkastuksessa kunnossa - ainoastaan meitä muistutettiin säännöllisistä 2-3h syöttöväleistä ja lisämaitojen antamisesta, sillä alipainon vuoksi vauvantahtinen imetys ei tullut kyseeseen. Yleensä vauvoilla on jo syntyessään rasvavarastoja, joiden turvin pärjäävät alussa pienemmilläkin ruokamäärillä ennen kuin maito kunnolla nousee, mutta meidän tytöllämme ei tällainen ollut mahdollista. Lisäksi saimme reseptin keskostippaan ja rautalisään, koska pieninä syntyneillä on herkästi puutoksia vitamiineista. Muuten ei tuosta SGA:sta oikein sanottu juuta eikä jaata, enkä rehellisesti tiedä, onko tulevaisuudessa oletettavissa jotain murheita sen suhteen. Toistaiseksi kaikki kuitenkin ok ja pienokaisen painokin oli viime neuvolassa jo 3710g. Olemme hiljalleen päässeet siirtymään pulloruokinnasta lähes täysimetykselle, ja viimeisen viikon aikana vauva onkin saanut pulloa enää 1-2 kertaa päivässä (ja sekin lähinnä siksi, että saisin joskus pidemmän tauon/unet kun mies hoitaa syötön). Ensi viikolla neuvolassa selviää, onko imetys riittävällä tasolla ja se kieltämättä hiukan jännittää. 

Tuntuu, että vauva alkaa nyt pikkuhiljaa olemaan aktiivisempi ja enemmän hereillä sekä kiinnostunut ympäristöstään. Hymyjäkin on parina viime päivänä väläytelty jo useita kertoja :) Ensimmäset 5-6 viikkoa menivät pitkälti syödessä ja nukkuessa, mikä sinällään on ihan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kuinka paljon kirittävää hänellä on kasvun suhteen. Tämä ns. massakausi on luultavasti myös aiheuttanut vatsaan ja suolistoon melkoisen mylläkän, sillä lähes joka syötön jälkeen alkaa itku ja ähellys. Isoja määriä maitoa kyllä meneekin, jos kotivaakaamme on uskominen; 80-120g per kerta (ollaan tehty syöttöpunnituksia). Vatsa hänellä toimii ainakin 10 kertaa päivässä, ja se tekee selvästi kipeää. Myös pulauttelua on runsaasti vaikka ruokailun jälkeen kantaisi tunninkin pystyasennossa... Tähän kun lisätään tuo ihana lääkecocktail, niin soppa on valmis. Harmittaa, kun raasu herää kesken unien aina joko siihen kakka- tai pukluähinään. Unet ovat kortilla niin vauvalla kuin meillä vanhemmillakin. Kovasti kuitenkin ihmiset ympärillä väittävät, että vauvan kasvaessa tämäkin vaihe hellittää. 

Itse voin ihan yllättävän hyvin synnytyksen jälkeen. Painoa minulle ei raskausaikana tullut lopulta kuin 5,5kg ja kaikki plus vähän enemmänkin lähti jo synnärillä. Fyysinen kunto toki on aivan nollissa ja olo monesti todella vetämätön, kun mitään ylimääräistä energiaa ei ole käytettävissä, eli kyllä sillä raskauden tuomalla painonnousulla ihan aidosti on tärkeä merkitys... Mutta täytyy vain yrittää syödä kaiken kiireen keskellä säännöllisesti ja aloittaa lihasten uudelleenrakennus, kunhan jälkitarkastus on tehty. Lantionpohjalihaksia olen treenannut hävettävän vähän, siinä olisi tsemppaamisen paikka varsinkin kun virtsanpidätyskyky ei ole vielä palautunut lähtötasolle. Alussa en pystynyt pidättämään edes pierua, haha :D Kertaalleen olen muuten ehtinyt sairastaa jo rintatulehduksenkin, ja never again please. Korkeimmillaan 39,7 astetta kuumetta ja hirveät säryt. No, antibiootilla siitäkin selvittiin.

Äidin ja isin rakas on kyllä mullistanut kaiken olemassaolollaan. Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus saadessamme vihdoin kokea tämän kaiken, myötä- ja vastamäkineen. 

Täydellinen pieni ihminen

Pitkän odotuksen jälkeen hän on täällä! Tyttäremme saapui maailmaan 24.1.2021 raskausviikolla 38+4 klo 15:58 terveenä ja hyvinvoivana. Myös äiti ja isä voivat väsymyksestä huolimatta hyvin. Nyt olemme jo kotona opettelemassa vähitellen perhearkea.

Synnytys käynnistyi lauantaiaamuna klo 4:30, kun heräsin lapsiveden menoon. Menin jotenkin ihan shokkiin asiasta ja lähes pyörryin vessaan, huusin miestä avuksi ja hän tietenkin säikähti kovasti että jotain on pielessä... Nope, just me being dramatic. Soiteltiin synnärille ja pyysivät meitä käymään aamun aikana tarkistuksessa. Vauvan KTG-käyrä oli kunnossa ja minunkin Streptococcus Agalactie -näytteeni negatiivinen, joten pääsimme vielä kotiin odottamaan supistuksien alkamista. Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään, käytiin kävelylenkillä, pyykättiin, tehtiin ruokaa... Ei ihan se perinteisin oletus synnytyksen alkamisesta, haha. Illalla TYKSissä jälleen KTG-käyrillä maatessani sain ohjeeksi tulla käynnistykseen seuraavana aamuna klo 8, jos yönkään aikana ei ihmeitä tapahtuisi. 

No, yö sujui niin ikään rauhallisesti ja sain yllättävän hyvin nukuttuakin. Suuntasimme sairaalalle kahdeksaksi kuten oli sovittu, ja pari tuntia jouduttiin odottamaan ennen kuin päästiin lääkärin juttusille. Tarkoitus oli pohtia, mikä käynnistyskeino olisi tilanteessani paras. Lääkärin ultratessa vauvaa selvisi kuitenkin jotain todella yllättävää, nimittäin hänen painoarvionsa oli vain 2,3kg! Iski hirveä huoli, että mikä on vialla, koska raskaus oli kuitenkin jo täysiaikainen... Lääkäri yritti lohduttaa, että jotkut vauvat ovat vain pieniä ja me miehen kanssa emme myöskään ole kovin raskasrakenteisia, että on vaan "meidän kokoinen tyttö". Eihän se helpottanut yhtään, vaan kyllä tuli suru puseroon kun mietti, ettei pienellä olisikaan kaikki hyvin. No, onneksi napavirtaukset olivat kuitenkin kunnossa eikä epäilystä esim. istukan vajaatoiminnasta.

Näillä tiedoilla lähdettiin synnyttämään Cytotecin avustamana. Sain lääkkeen klo 11 ja jo 20 min myöhemmin aloin supistella TODELLA kipeästi. Tens-laite ja lämpöpussi eivät juuri helpotusta tuoneet, vaan hyvin pian aloin jo kaipaamaan kunnon lääkitystä. Ennen synnytyssaliin siirtymistä kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen ja noin tunnissa olinkin avautunut 4cm, eli eipä ihme että hiukan tuntui... Salissa minulle iskettiin ensin ilokaasua, joka oli myös täysin hyödytön kapistus. Huusin ja kiljuin kivusta niin kauan, kunnes ihana anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin. It. Was. Heaven. Pian sen jälkeen aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta ja kätilö totesi minun kaikessa rytäkässä auenneen täyteen 10 senttiin, eli saisin alkaa ponnistaa heti kun siltä tuntuu. Ponnistusvaihe oli äärettömän helppo ja lähes kivuton kaiken edeltävän tuskan jälkeen. Vain puoli tuntia myöhemmin kuulimme maailman ihanimman pienen rääkäisyn sekä kuulimme kätilöltä kaiken olevan hyvin <3 46cm ja 2435g mitoilla varustettu 9/10/10 pisteen tyttö nostettiin rinnalleni, eikä sitä rakkauden määrää voi sanoin kuvailla. Hän on täydellinen. 

38+0: päivä lukuina

Raskauden kesto: 266 päivää

Laskettuun aikaan: 14 päivää 

Paino: 67,2kg

Verensokerin vaihteluväli: 4.1-7.3

Verenpaine ja syke: 110/72, p. 64

Käveltyjä kilometrejä: 2,2km

Yöunien pituus: 5h

Tylsyyden määrä: mittaamaton 

Muuta merkittävää: tasan 1,5 vuotta naimisissa ❤

Päivystyskäynti

Hohhoi, kaikkea sitä tuleekin vastaan raskaana ollessa.

Eilen iltapäivällä alkoi ilman mitään selkeää syytä hitaasti voimistuva toispuoleinen pohjekipu, joka ei helpottanut sen enempää levossa kuin liikkeessäkään. Tuntemus oli sen verran häiritsevä, että päätin illalla soittaa ohjeita päivystyksestä. Raskauden aikana veritulppariski on 5-kertainen, joten lähinnä sen vuoksi halusin selvittää asiaa tarkemmin. Koska mitään akuuttia ei kuitenkaan oireiden perusteella tuntunut olevan, neuvottiin minua olemaan seuraavana aamuna yhteydessä omalle terveysasemalle. 

Tänään olen sitten käynyt ensin terkkarissa näytillä ja hyytymistekijäverikokeissa, joiden perusteella minut passitettiin päivystyksellisesti jalan ultraääneen. Kaikeksi onneksi uä-tutkimus osoittautui kuitenkin normaaliksi, joten ei siis merkkejä syvästä laskimotukoksesta. Kipukin on itse asiassa yön jälkeen jo selvästi rauhoittunut, lähinnä koipi tuntuu enää "puupökkelöltä".

Homma hoitui kokonaisuudessaan noin 4 tunnissa, eli aika ripeästi huomioiden pitkät siirtymämatkat paikasta toiseen. Hyvä muutenkin, että tuli tsekattua tilanne, vaikka olikin ns. turha reissu. Mietiskelin itse, että kyseessä on varmaan jonkin ison hermon puristustila, koska kyllähän tuo vatsa alkaa jo aikamoinen möhkäle olemaan - taatusti siis aiheuttaa kipua ja vaivaa kropalle. Radiologi sanoi, että veren virtaus alaraajoissa näytti yleisesti olevan heikentynyt kuten loppuraskaudessa monesti tapahtuu, ja suositteli jatkamaan säännöllistä liikkumista, jotta veritulpilta jatkossakin vältytään.

No eipä muuta kuin lenkille tuonne pirtsakkaan ja lumiseen -18°C ulkoilmaan!

Odottelua ja päivärutiineja

Ei ole tuulesta temmattu väite, että odottavan aika tosiaan ON pitkä. Olen ollut kotona nyt noin kuukauden, joista mies onnekseni 2 viikkoa lomalla yhtä aikaa - muuten olisi ollut vielä seisahtuneempi tunnelma.

Tällä hetkellä päiväni käynnistyvät useimmiten klo 6:30 eli samoihin aikoihin, kun mies lähtee töihin. Syön aamupalaa ja teen jotain pientä kotihommaa, kuten vauvanvaatteiden pesua tai tiskikoneen tyhjennystä/täyttöä. Monesti otan myös päiväunet aamupäivästä, sillä yöt ovat pissahätineen ja paikkojen puutumisineen jo aika katkonaisia. 

Klo 12 maissa teen yleensä ruoan, josta pyrin siirtämään yhden annoksen myös pakkaseen muuttuvaa arkea jatkossa helpottamaan. Tämän jälkeen suuntaan kävelylenkille noin 20-30 minuutiksi (matka semmoinen 2-3km, pidempään ei vain kiinnostus riitä) ja jälkikäteen vielä venyttelen. 

Iltapäivä meneekin usein telkkarin ääressä makoillen tai puhelinta selaillen, kunnes mies tulee kotiin... Ja sitten sama vähän niin kuin jatkuu :D Korona-aikana kun ei oikein mitään ihmeellisiä menoja viitsi suunnitella. Ollaan nyt tykitetty Star Warseja iltaisin, koska mies on superfani ja itse olen ko. leffoilta jotenkin onnistunut välttymään tähän astisessa elämässäni. 

No, kohta sitä varmasti jo kaipaakin tällaisia unettavia, verkkaisia päiviä. Veikkaan, että vauvan kanssa nimittäin vauhtia ja tekemistä riittää, eikä uupumukselta varmaan voi välttyä. Tällä hetkellä odotan kaikkea sitä kuitenkin todella innoissani, voi kun hän saapuisi jo pian!

Ei vielä

Kävin tänään lääkärineuvolassa ja kuulemma kohdunsuulla ei ole tapahtunut vielä oikeastaan mitään synnytystä edistävää toimintaa, pientä pehmenemistä lukuunottamatta. Taitaa veikkaukseni ennenaikaisesta synnytyksestä siis mennä pieleen - ja toki hyvä niin, että pikkuinen ehtii kehittyä mahdollisimman paljon sekä kerätä massaa ennen kohdun ulkopuolista elämää. Lääkäri oli sitä mieltä, että käsikopelolla tunnustellen alatiesynnytys on mahdollinen lantion ja vauvan asennon huomioiden. Good news.

Minullahan on ollut niitä aterian jälkeisiä verensokeriarvojen ylityksiä aina silloin tällöin, ja 99% kerroista vehnään liittyen (esim. patonki, tortilla, joulupiparit). Olin vähän yllättynyt, kun lääkäri sanoi, että näillä kriteereillä minut voisi periaatteessa ohjata jopa äitiyspolille tarkistukseen! Koska syynä korkeille arvoille kuitenkin selvästi on juuri tuo vehnä, niin en saanut kuitenkaan lähetettä, vaan käskyn olla heti yhteydessä jos sokerit alkavat hyppiä muistakin ruoka-aineista. Eli sitä vehnän välttelyä pitää edelleen vaan jatkaa, kuten olen tietysti pääosin tehnytkin. 

Vauvan koosta ei ilmennyt erityistä huolta. Itse asiassa sf-mitta on koko ajan himmaillut alemmille ja alemmille käyrille... Tänään 36+1 mitta oli 29,5cm joka on hieman alakäyrän yläpuolella. Vertasin oman äitini neuvolakortista, että hänellä ollut tässä kohtaa 34cm :D Muutenkin hänellä on ollut aina isot raskausvatsat, vaikka me kaikki mukulat olemme olleet ihan normaalikokoisia. Mistähän tämä oma minivatsa oikein periytyy? Toivottavasti vauvalla kuitenkin kaikki ok, eikä mitään istukan toimintahäiriötä tai muuta kauheaa taustalla... On se vaan edelleen vaikeaa luottaa siihen, että kaikki saattaisi jopa mennä ihan normaalisti ja hyvin. No seuraavassa neuvolassa 2 viikon kuluttua mittauksia taas uudemman kerran, pitää yrittää rauhoitella itseään siihen asti. 

Tasan kuukausi

Laskettu aika lähenee! Synnytystä toisaalta odottaa jo käynnistyväksi, koska olo alkaa olla melko tukala, mutta samalla kyllä ahdistaakin kun ei tiedä yhtään, koska ja mitä tapahtuu. Pientä konkreettista valmistautumista tulevaan olen jo tehnyt, laadin nimittäin listan tarvikkeista, jotka otan mukaan sairaalaan (toistaiseksi ne kyllä odottavat yhä pakkaamistaan). Lisäksi olen nyt venytellyt ja tehnyt rentoutusharjoituksia päivittäin, toivoen sen olevan eduksi synnytyksessä. Minun on normaalisti hankala antaa itselleni lupaa levätä / nukkua päiväunia, mutta sain vihdoinkin järkeiltyä, että jos en nyt lötköttele niin koskas sitten? Kyllä tässä vähitellen siis yrittää orientoitua edessä olevaan puserrukseen. 

Vointi on kokonaisuutena aika hyvä useimpina päivinä. Ainut vain, että uni on hyvin katkonaista pissahädän, asennon löytämisen vaikeuden ja varmaan ihan hormonitoiminnankin vuoksi. Nukun öisin 2-3h jaksoissa ja saatan välillä olla hereillä tunnin, pari ennen kuin uni tulee uudelleen (jos edes tulee). Kävelylenkit kuuluvat päivittäiseen rutiiniin, niistä saa ihan kivasti virtaa jos muuten olo onkin nuutunut. 

Harjoitussupistuksia on tullut jo varmaan parin kuukauden ajan, mutta kyllä ne tässä äitiyslomalla ovat selkeästi tihentyneet ja voimistuneet. Mitään kipuja ei kuitenkaan tunnu, eli tuskin nuo kohdunsuuta kypsyttävät. Ensi viikolla on lääkärineuvola ja synnytystapa-arvio, joten ehkä siellä sitten kuulee mikä tilanne. En muuten muista, joko aiemmin kirjoitin, että vauvan tosiaan pitäisi olla raivotarjonnassa terveydenhoitajan mukaan. Alatiesynnytys olisi siis sen puolesta mahdollista, mikä on ihan mukava uutinen. Hieman toki mietityttää vauvan koko (no ketäpä synnyttäjää ei...) kun on tämä raskausdiabetes, mutta en taida saada mitään kokoarviota kun sokerit pysyneet sen verran hyvinä, painoa kertynyt vain 4-5kg ja lisäksi luulen, että mahan kokokin menee tällä hetkellä max. keskikäyrällä. Sinällään ei "näkyviä riskejä" isosta vauvasta. 

Ei kai tässä tällä kertaa muuta ole mielessä, päivä kerrallaan taas eteenpäin. Ehkä seuraavaksi pääsen rustaamaan jo synnytyskertomusta!