Vanhemmuus hukassa uhmaikäisen kanssa

Sanon sen nyt ihan suoraan: uhmaikä - tai kauniimmin ilmaistuna tahtoikä - koettelee meidän perhettämme tällä hetkellä todella rajuin ottein. Oma jaksaminen asian suhteen alkaa olla tiukilla, vaikka kuinka yrittää itseään muistuttaa siitä, että tämä on ikään kuuluva ja myös ohimenevä vaihe. Mutta silloin kun arki on konfliktia konfliktin perään ja tuntuu, ettei sellaista mukavaa seesteistä perheaikaa ole ollenkaan, alkaa huumori ja ymmärrys väistämättä loppua.

Paitsi että tyttö itse on täysin hukassa omien tunnemyrskyjensä aallokoissa, myös me vanhemmat olemme huuli pyöreänä, että mitä tuon lattialla meritähtiasennossa makaavan rääkyvän lähes 3-vuotiaan kanssa pitäisi tehdä. Yleisenä periaatteena olemme pitäneet sitä, että annamme raivolle tilaa ja keskustelemme asiat halki jälkikäteen tilanteen rauhoituttua. Toki asia on eri, jos lapsi, muut ihmiset tai kodin esineet vaarantuvat kiukuttelun seurauksena, silloin ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin napata rimpuileva, potkiva lapsi tiukkaan syliotteeseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole kiukuttelu tai sinällään tunteiden näyttäminen, vaan jatkuva huomion hakeminen ei-toivotuilla keinoilla. Esimerkiksi eilen olin pikkuveljen kanssa hakemassa esikoista päivähoidosta. Pikkuveli nukkui autossa ja juttelimme etukäteen parkkipaikalle kävellessä, että koitetaan olla mahdollisimman hiljaa, jotta vauva saa nukkua. Ihme kyllä, vauva ei herännyt ovien paukkeeseen tai normaaliin keskusteluun, jota kävimme esikoisen kanssa - turvakaukalosta kuului vain pientä öninää. Tässä vaiheessa esikoinen alkoi myös pitää pientä vaikerrusta ikään kuin vauvaa matkien, ja muistutin häntä kauniisti olemaan hiljempaa. Hän tietysti innostui asiasta vain enemmän ja alkoi vääntämään tekoitkua niin kovaäänisesti, että lopulta pikkuveli heräsi itkien päiväuniltaan. Tässä kohtaa minulta paloi hermot ja rähähdin takapenkkiläiselle niin kovasti, että tekoitku muuttui aidoksi. 

Samoin yleinen tottelemattomuus ärsyttää suunnattomasti. Vaikka meillä tehdään asiat joka päivä samalla tavalla ja vedetään selkeät rajat lapselle, sekä annetaan aikaa varautua siirtymätilanteisiin (esim. "vielä yksi palapelin rakennus ja sitten syömään"), niin ei vaan auta yhtään. Hän yrittää aina kääntää asioiden järjestystä mieluisekseen (esim. "ensin katson Pikku Kakkosen ja sitten menen suihkuun", vaikka järjestys on juuri päinvastainen) tai vaihtoehtoisesti välttää niiden tekemisen kokonaan (nämä perus pöydän alle piiloon juoksemiset, kun pitäisi harjata hampaat tai käydä potalla). 

Ja enitenhän tässä tietenkin ärsyttää oma vajavaisuus vanhempana. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein oma hermo menee ja tulee alennuttua lapsen tasolle, jolloin lopputuloksena on yhden sijaan kaksi kiukuttelevaa taaperoa. Olen yrittänyt hillitä itseäni esimerkiksi poistumalla hetkellisesti toiseen huoneeseen tai hengittelemällä syvään kymmenen kertaa, mutta ei se valitettavasti ole läheskään joka kerta auttanut. Yksi ehdottomasti huonoimmista piirteistäni onkin pitkävihaisuus. Vaikka kuinka on kyse lapsen kanssa riitelystä ja vaikka kuinka tiedän, että minun pitäisi olla se fiksumpi osapuoli, niin en vain pääse kovinkaan helposti yli ärtymyksen tunteista. Siinä vaiheessa kun lapsen kiukku on jo laantunut ja hän tulee kysymään, että äiti leikitäänkö, niin minä kihisen vielä raivosta enkä todellakaan halua leikkiä. Näissä tilanteissa olen yrittänyt selittää lapselle, että äitiä vielä vähän harmittaa ja nyt äiti haluaa vielä istua sohvalla vähän aikaa.

En ole todellakaan ylpeä siitä, miten näitä uhmatilanteita handlaan, mutta yritän koko ajan tulla niissä paremmaksi. Useimmiten tilanteista selviäisi paljon helpommalla kun pysyisi itse rauhallisena eikä antaisi niille lapsen pienille narinoille ja mökötyksille minkäänlaista painoarvoa tai huomiota, eihän kukaan jaksa tyhjälle kitistä loputtomiin - tätä yritän itselleni hokea. Koitan myös keskittyä niihin pieniin onnistumisen hetkiin arjessa ja kehua lasta aina, kun pientäkin kehumisen aihetta tulee. Esimerkiksi vaikka koko ruokailuhetki olisi ollut taistelua ja ruuasta kieltäytymistä, mutta lapsi juo maitonsa kauniisti, niin muistan antaa hänelle kiitosta siitä.

Neljän kuukauden kuulumiset

Meillä asuu jo 4-kuinen vauva, käsittämätöntä. Nopeasti se vastasyntyneisyysaika menee, nyyh!

Päivät ovat edelleen pitkälti unen ja maidon vuorottelua: vauva jaksaa olla hereillä noin 1,5-2h kerrallaan ja maitoa menee päiväsaikaan 2-4h välein. Muut ajat ihmetellään kodin esineitä kuten lamppuja, tauluja ja jääkaapin magneetteja, köllötellään leikkimatolla lelukaaren alla tai höpistään ja hihkutaan äidille. Hieman on jo hulinointiakin havaittavissa, sillä yöheräilyjä on ollut nyt aiemman kahden kerran sijasta 3-4 per yö, eikä hän joka kerta ole mitenkään nälkäinen, kunhan herää pölpöttämään ja tuijottelemaan suurilla silmillään. Hän on ylipäätään niin iloinen ja hyväntuulinen tapaus, että päivät ja jopa yöt hänen kanssaan ovat tosi ihania. Ihan eri tavalla osaa nauttia asioista kuin esikoisen kohdalla, ja tietenkin asiaan vaikuttaa oleellisesti myös se, ettei minulla tällä kertaa ole synnytyksen jälkeistä masennusta. 

Esikoinen on tosiaan päivähoidossa neljä päivää viikossa, tosin nyt hiljattain olemme vähentäneet sitä kolmeen päivään per viikko ja joulukuun puolivälissä otamme hänet kokonaan kotihoitoon (ainakin) kuukauden ajaksi. Arvaatko miksi? Jep, tuloillaan olevat RSV- ja influenssaepidemiat sekä muut talven taudit vaikuttivat tähän päätökseen. Esikoinen on aika vaativa ja vilkas, jonka vuoksi haluaisin pitää hänet päiväkodissa virikkeiden parissa, mutta olemme syksyn aikana saaneet jo 3 räkätautia enkä jaksa enää enempää. Me muut olemme pärjänneet ihan hyvin, mutta vauva on ollut tosi tukossa joka kerta ja hänen tautinsa myös kestää aina 3 viikkoa putkeen, vaikka kuinka yrittäisi imuroida nenää ja käyttää suolasuihketta. Mutta jospa tosiaan kotona olemalla välittäisimme ne pahimmat pöpöt, vaikka kääntöpuolena tiedän, että tulen itse olemaan aika finaalissa kun pitäisi keksiä, kuinka viihdyttää yhtä aikaa vauvaa ja 3-vuotiasta sekä hoitaa ohessa huushollia jokaisena viikonpäivänä suurilta osin yksin. Mutta kai siihenkin keinot löytyvät yrityksen ja erehdyksen kautta. Otan tämän omien hermojen kasvattamiskurssina, hehheh. Katsotaan sitten tammikuussa kuinka onnistuin.