Kaikista kolmesta tehdystä alkionsiirrosta tämä on kyllä mennyt eniten perseelleen. Ensin ei meinattu saada koko siirtoa ollenkaan tehtyä ja nyt kun lopulta saatiin, niin ei edes kiinnittymisyritystä tapahtunut. Toisaalta ehkä parempi, etteivät toiveet ehtineet nousta minkään haamuplussan myötä korkealle, että sinällään ihan ok kun testi on koko ajan näyttänyt negaa.
Olen tällä hetkellä aika tunteeton. En voi sanoa olevani pettynyt tai surullinen, vaikken myöskään toki hypi riemusta.
Nyt pitäisi laatia suunnitelma jatkoa ajatellen. Toinen kierros IVF:ää? Se tietäisi jälleen kuukausien ja kuukausien aikataulutusta työn, päiväkodin ja hoitokäyntien välillä, useiden eri lääkkeiden käyttöä ja niiden sivuvaikutusten kestämistä, toivon ja epätoivon vaihtelua ilman takeita onnistumisesta.
Vai olisikohan meidän perhekokomme sittenkin tässä? Tänään asiaa (noin tuhannetta kertaa) pohtiessani se ei ensimmäistä kertaa tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Tähän saakka olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan kaksi lasta ja piste. Ja tottakai joo haluaisinkin, jos se olisi yhtään helpompaa. Sen sijaan en ole enää ollenkaan varma siitä, olenko valmis uhraamaan meidän perhe-elämämme, arkemme ja oman mielenterveyteni tavoitellessani jotain, jota en ehkä ikinä voi saavuttaa. Mutta miten voin tietää, mikä päätös on oikea ja mikä kävisi kaduttamaan?
Tässä on oikeasti nyt paljon mietittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti