Arki = ilotonta pakkopullaa

Houkutteleva otsikko, eikös. Mutta tältä minusta on viime aikoina rehellisesti tuntunut.

Heräämme aamulla 5:30 (joskus JOPA 6:00 jos ihme tapahtuu), oli arki taikka pyhä, ja siitä alkaen päivä on enemmän tai vähemmän suorittamista. Viikolla päiväkotiin vieminen ja hakeminen ovat pääosin minun vastuullani, koska teen lyhyempää työpäivää. Kotiin päästyä täytyy kokata, pitää yllä edes jonkinlaista järjestystä ja siisteyttä sekä pyykätä. Nämäkin ovat pitkälti minun hommiani, koska mies on usein kotona vasta viiden jälkeen, ja siitä pian alkavatkin iltarallit suihkuineen, puuron keittämisineen ja iltasatuineen. Jossain välissä pitäisi yrittää vähän leikkiäkin lapsen kanssa, koska jos hän jää liiaksi huomiotta niin ymmärrettävästi ympärillä alkaa tapahtua kiellettyjä asioita; uuni ja liesi menevät päälle, hiusharja löytyy vessanpöntöstä ja tyttö pöydän päältä kiipeilemästä. Se leikkiminen tosin tuntuu itsestä valitettavasti otsikon sanoin pakkopullalta. En haluaisi kokea näin, mutta en voi mitään sille, ettei leikkiminen tunnu luontevalta. Piirtäminen, palapelit ja muistipelit, kirjan lukeminen, ulkoilu ja yhteiset kotityöt kyllä sujuvat kaltaiseltani mielikuvitusköyhältä ihmiseltä, mutta aikuisen silmin "vailla järkeä" olevat leikit eivät vain ole minun juttuni. Tämä leikkimisen tylsyys tuntuu erityisesti viikonloppuisin, kun ei ole päiväkotia ja koko 12h hereilläoloajaksi pitäisi keksiä jotain mielekästä puuhaa. Lapsi on nyt myös elokuisen päiväkodin aloituksen myötä ollut yhteensä 15 kertaa kipeänä, joten tosi niukaksi ovat omat elinpiirit kaventuneet kun harvoin päästään käymään kodin seinien ulkopuolella. Ja kuten olen ehkä jo aiemmin maininnut, niin mitään tukiverkostoahan meillä ei lähellä ole, josta voisi pyytää spontaanisti jeesiä niin, että päästäisiin esim. kerran kahdessa viikossa lenkille/kauppaan/leffaan kaksin miehen kanssa. Yhteistä aikaa toivoisi kyllä olevan enemmän.

Tiedostan, että monissa perheissä on samankaltainen tilanne tai heikompikin (kaikki sympatiat täältä!). Mutta silti se oma arki vaan vituttaa liian usein. 

En nyt oikeastaan tiedä, mitä tällä äärimmäisen negatiivisella avautumisella haen. Omien tuntojen purkamista ehkä. Ja jospa tähän voisi joskus myöhemmin palata ja todeta, että hei tuostakin selvittiin.

Rv 15+0

Jaahas, pitää yrittää välillä tännekin jaksaa rustailla. Sinällään mitään erityistä aihetta ei ole nyt mielessä, josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta onhan se mukava laittaa ylös asioita ja muistoja raskausajalta.

Tänään on tosiaan tuo otsikossa mainittu 15+0 kasassa. Vointi on aika paljon helpottunut alkuraskaudesta, en ole enää niin väsynyt ja ruokahalukin on palautunut aika lailla normaaliksi. Myös närästys on loppunut, jee! Uutena vaivana sitten olenkin saanut ihan jäääääätävän ummetuksen. En ole ehkä ikinä kokenut näin voimakasta vatsan toimimattomuutta. Olen kokeillut elintapoihin keskittymällä hoitaa tilannetta, mutta eipä ole liikunnasta, luumujen popsimisesta, runsaasta veden juonnista ja kuitujen saannista ollut minkään sortin hyötyä. Vi-Siblin on ollut yhtä tyhjän kanssa, eivätkä edes perinteiset laksatiivivalmisteet tunnu auttavan. Vaikka kohtu itsessään ei ole vielä mikään iso möhkäle, niin ummetuksen takia on kyllä tuskallisen pinkeä olo. Tähän kun yhdistää vielä 1-2 viikkoa vaivanneen hengenahdistuksen (jota ei muuten ollut ekassa raskaudessa yhtään), niin ai että. Puuskutan ihan pienestäkin liikuntasuorituksesta, tai ihan vaikka siitä, että kävelen kotona portaat ylös. Ekalla neuvolakäynnillä joulukuussa hemoglobiini oli kyllä hyvä 136, että olisikohan nyt päässyt laskemaan kun happi kulkee niin huonosti. Täytyy ehkä pyytää tarkistamaan seuraavalla käynnillä...

Mainitsinkin tuossa, että maha siis vielä ole erityisemmin kasvanut. Korkeintaan näytän iltaisin siltä, että vähän turvottaa. Paino on pysynyt samassa 61 kilossa kuin ennen raskauttakin. Hieman ehkä ahdistaa, että käykö tässä taas samoin kun ensimmäisen kohdalla, että painoa ei tule riittävästi ja vauvakin syntyy alipainoisena. Toki tätä varten meillä on ylimääräinen seurantaultra tulossa, mikä on hyvä asia. Ja tiedän, että painon ei muutenkaan kuulu nousta kuin vasta puolivälin jälkeen, että onhan siihenkin vielä aikaa.

Ensimmäisiä liikkeitä, sellaisia jänniä "värinöitä", tunsin viime viikolla neuvolakäynnin yhteydessä kun terveydenhoitaja kuunteli dopplerilla sydänääniä. Ilmeisesti anturin paine alkoi ärsyttää beibiä ja hän pisti kunnon hullunmyllyn käyntiin. Mitenkään päivittäin näitä muljahduksia ei kuitenkaan vielä tunnu, mutta toivottavasti pian alkaisi tuntumaan.

Mutta joo, all in all, kaikki siis suhteellisen mukavasti.