Soittelemme viikottaisen "rutiinipuhelun" äitiyslomalla olevan ystäväni kanssa. Juttelemme niitä näitä lastemme kehitysvaiheista, unirytmeistä ja arjen haasteista. Vertailemme silmäpussiemme kokoja ja toteamme, että juu, äitejä vähän väsyttää.
Yhtäkkiä keskustelu kääntyy odottamattomaan suuntaan. Ystäväni paljastaa itku kurkussa tehneensä positiivisen raskaustestin, ehkäisystä huolimatta. Tilanne on katastrofaalinen, sillä esikoinen on reippaasti alle vuoden ikäinen eikä plussa kuulunut suunnitelmiin, ei nyt eikä ehkä koskaan. Lähipäivinä on tulossa ultra, josta selviää sitten enemmän raskauden kestosta, sijainnista jne., mutta ymmärrettävästi ystäväni odottaa käyntiä innostuksen sijaan lähinnä kauhulla. "Olisi ehkä helpompaa, jos siellä ei olisikaan mitään", hän toteaa.
Myötäelän koko puhelun ajan vahvasti hänen tunteitaan ja ajatuksiaan, vaikken osaa oikein sanoa mitään järkevää. Ystäväni on kovin pahoillaan, että vuodattaa tilannetta minulle, sillä hän tietää meidän toivovan toista lasta. No, onhan koko kuvio näin äkkiseltään ajateltuna ihan perseestä ja taas osoitus siitä, että tasan eivät mene nallekarkit. Kuka on päättänyt, että annetaan tuolle lasta toivovalle pariskunnalle kemiallinen raskaus turhia toiveita elättämään, ja ohjataan sitten takaisin sinne lapsettomuusklinikan jonoon mihin kuuluvatkin? Kenen mielestä on jees, että ehkäisyä käyttävä, lapsilukuunsa tyytyväinen pariskunta saa hupsista keikkaa yllätysplussan?
En voi kieltää, etteikö tuntuisi vähän... Ontolta. Taas joku muu onnistuu siinä missä me epäonnistumme kerta toisensa jälkeen. Lopulta olen kuitenkin salaa hieman onnellinen ystäväni puolesta. Uskon, että heille käy hyvin. Uskon myös, että meille käy hyvin. Olen oivaltanut, että "käydä hyvin" on onneksi laaja ja joustava käsite.