Lääkärineuvolan saldo (rv 17+1)

Kolmas neuvolakäynti ja samalla ensimmäinen neuvolalääkärin tapaaminen takana päin.

No, minullahan oli itselläni mielen päällä jos jonkinlaisia huolia, lähinnä tähän henkisen puolen jaksamiseen liittyen. Asiaan suhtauduttiin ymmärtäväisesti ja sainkin psykiatrisen sairaanhoitajan numeron, sekä luvan käyttää Propralia huoletta vaikka joka päivä. Jo pelkästään asiasta jutteleminen ja lääkärin vakuuttelut siitä, etten voi aiheuttaa beetasalpaajalla sikiölle haittaa, kevensivät kuormaani huomattavasti. Uskon, että näistäkin paniikkikohtauksista taas toivutaan ja päästään eteenpäin.

Huonoon painonnousuuni kiinnitettiin myös ensi kertaa huomiota. Tai oikeastaan neuvolan mittapuullahan olen koko ajan jopa laihtunut. Tiedän kuitenkin, ettei tämä ole koko totuus, sillä kotona aamuisin vaa'alla käydessäni olen nähnyt painon tippuvan alimmillaan 58-59 kiloon, ja nyt aamupainoni on kuitenkin "jo" 60kg. Neuvolassa sen sijaan mittaillaan aina eri aikaan päivästä, eikä minua ole kevyimmilläni edes punnittu, joten siksi heidän käyränsä näyttävät huolestuttavammilta. Ja tosiaan aloituspainoni on ollut 62kg, joten senkään puolesta en ole mitenkään merkittävästi kuihtunut. Noh, tähän sitten lisättynä se, että kohtuni on taaksepäin kallistunut eikä oikein tunnu vielä vatsanpeitteiden läpi, halusi lääkäri tehdä sisätutkimuksen - ja totesi, että juu, kyllä kohtu tätä kautta tuntuu ihan normaalilta ja viikkoja vastaavalta. Sykkeetkin löydettiin, tällä kertaa jo helpommin kuin viimeksi. Ilmeisesti hän nyt kuitenkin sitten vielä konsultoi jotain erikoislääkäriä tästä painonkehitysasiasta, joten mielenkiinnolla odotan joudunko johonkin lisäseurantoihin tai -tutkimuksiin. Minulla siis ei ole huolta asiasta, mutta ymmärrän kyllä, että ammattilaisten täytyy suhtautua asiaan ohjeiden määrittelemällä tavalla. Ja en pistä vastaan, jos minua halutaan tutkia vielä enemmän, hyvähän se vain on!

Raskauden herkistämä mieli

Olen aina ollut herkkä murehtimaan, stressaamaan ja ahdistumaan pienistäkin asioista. Jotenkin pääni on kuitenkin tähän saakka pysynyt kasassa ilman suurempia lääkityksiä tai terapiasessioita, ja olen rämpinyt vaikeiden jaksojen läpi pitkälti itsekseni. No, poikkeuksena puolivuotinen psykologikontaktini opiskeluaikoina masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön vuoksi sekä työterveyslääkärin esiintymisjännitykseen määräämä Propral.

Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että henkinen kapasiteettini alkaa olla aika tiukilla. Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen, ja vieläpä töissä kesken asiakaskontaktin (onnistuin kuitenkin onneksi suoriutumaan tilanteesta ilman, että nolasin itseni täysin). Ja seuraavana päivänä paniikkikohtaus toistui. Niinhän siinä sitten monesti käy, että kun oireilu alkaa, sitä on hyvin haastavaa myöskään saada loppumaan. Alkaa automaattisesti jo pelätä niitä tilanteita, jotka kohtauksen laukaisevat. Raskausaikana en mielelläni käytä Propralia, vaikka se onkin satunnaiskäytössä ja minun 5mg miniannoksellani harmiton lääke, mutta tällä viikolla minun oli turvauduttava pillerin apuun. Siinä kohtaa ymmärsin, että nyt kaikki ei ole hyvin.

Mikä tämän aivojen ylikuormitustilan sitten aiheuttaa? Kahta edellistä vuotta miettiessä syyllistä ei tarvitse kaukaa hakea. Suurin kriisi liittyy tottakai lapsettomuuteen, sillä se on asia, joka on vähintään kerran kuukaudessa mielessä, kun menkat alkavat. Kun tähän yhdistää vielä hoitojen aikatauluttaman arjen, kropan sekaisin pistävät lääkkeet, pelottavat toimenpiteet sekä toivonkipinän ja epätoivon vuorottelun, niin soppa on valmis. Edes alkanut ja tähän saakka hyvin edennyt raskaus eivät voi pyyhkiä tuota aikaa täysin pois mielestä. Tai se, että noihin kahteen vuoteen on mahtunut myös ihan älyttömän paljon ihania ja hyviä hetkiä.

Ja jos palataan vielä tuohon ensimmäiseen kappaleeseen, eli ah-niin-ihanaan tapaani ajatella kaikki pahimman mahdollisen kautta, niin raskaushan ei tosiaan tätä piirrettäni ole millään lailla ainakaan loiventanut. Päinvastoin. Itseni kanssa ehkä vielä pärjäänkin, mutta nyt minulla on myös pieni kauan odotettu ihmeemme huolehdittavana. Kun toista ei voi vielä tuntea tai nähdä, on kova huoli siitä, mitä sinne vatsaan kuuluu. Vauvan vointia tulee mietittyä ihan jatkuvasti ja löydän itseni googlailemasta milloin mitäkin kauhuskenaarioita. Myös ruokavalion olen kokenut äärimmäisen raskaaksi aiheeksi, tuntuu ettei missään uskalla syödä yhtään mitään, koska kaikki on kuolemaksi.

Ja toisaalta vaikka mitään ihmeellistä murhetta ei olisikaan mielessä, niin onhan tämä elämänvaihe muutenkin todella erilainen mihinkään aiempaan verrattuna. Keho muuttuu, parisuhde muuttuu, koko elämä muuttuu! Ihme kai se olisikin, jos kaikki olisi ihan tyyntä ja tasaista.

Mutta töissä nyt pitäisi kuitenkin vielä sellainen 4,5kk pärjätä. Paniikkikohtausongelmaan minun täytyy siis löytää jokin ratkaisu, mielellään lääkkeetön. Ehkä otan asian puheeksi neuvolalääkärin kanssa parin viikon kuluttua. Siihen asti yritän huolehtia riittävästä ja järkevästä ravitsemuksesta sekä sopivasta määrästä lepoa ja liikuntaa.

Rv 14 ja järkyttävä papa-seulontakokemus

Taas uusi raskausviikko, tuntuu jotenkin helpottavalta aina kun päästään askel eteenpäin. Nyt siis otsikossakin mainittu rv 14 ja olo yleisesti ottaen tosi hyvä. Join tänään pitkästä aikaa myös ensimmäisen kuppini kahvia, eikä ällöttänyt! Neuvolassa tuli käytyä eilen ja oli kiva, että mies pääsi mukaan, niin tulevat paikka ja toimintatavat hänellekin tutuiksi. Sikiön sydänäänetkin saatiin lopulta pitkän etsinnän jälkeen kuulumaan. Istukkahan minulla on takaseinässä, ja BMI:ni on 21 eli näillä esitiedoilla sykkeen olisi pitänyt kuulua ihan helposti jo, mutta ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni hankaloitti asiaa. Kohtunihan ei oikeasti edes vielä kunnolla tunnu missään, hädin tuskin häpyluun yläpuolella, vaikka se kuulemma osalla naisista voi tässä kohtaa olla jo selkeästi noussut kohti napaa.

Mutta koska mikään ei koskaan voi olla liian helppoa, tyyntä ja tasaista, niin tällä viikolla mielenterveyttäni on koeteltu papa-kokeen muodossa. Täytin kesällä 30 vuotta, jonka vuoksi postilaatikkooni kilahti kutsu joukkoseulontaan. Kirjeessä oli vielä erikseen mainittu, että raskaus ei ole este näytteen ottamiselle, joten hieman epävarmoin mielin päätin osallistua, ettei vain vahingossa vauva-arjessa tuo papa jäisi ottamatta. Olin toki etukäteen myös tutustunut aiheeseen siinä määrin, että tiesin kohdunsuun olevan raskausaikana sen verran verekäs, että tämä voisi aiheuttaa pientä harmitonta vuotoa näytteenoton jälkeen.

NOH, minun kuvitelmissani tämä "pieni vuoto" tarkoitti ruskeaa tiputtelua parin tunnin ajan. Totuus sen sijaan oli aivan toinen. Ensinnäkin näytteenottaja tuntui hyvin kovakätiseltä ja pyöritteli harjaa mielestäni aika rajusti kohdunkaulakanavassa (olen ollut aiemminkin papa-kokeessa, eikä se ole ollut lainkaan näin inhottava kokemus). Sitten kuulin sanat "noniin, täältä tuleekin aika paljon verta" ja samassa tunsin, kuinka tutkimuspöydälle alkoi valua jotain. Nousin istumaan ja taisin jähmettyä paikalleni, kun katsoin suojapaperin päällä olevaa verimäärää. Sitä oli paljon ja se oli aivan tuoretta, tummanpunaista verta. Näytteenottaja alkoi heti rauhoitella, että tilanne on täysin normaali eikä liity mitenkään raskauteen tai ole haitallista vauvalle, käski vain laittamaan pikkuhousunsuojan ja vakuutteli vuodon kyllä lakkaavan hyvin pian.

Huoneesta poistuttuani muutuin yhtäkkiä todella huonovointiseksi. Raajoista hävisi tunto, korvissa alkoi soida ja päässä heittää. Olin lähellä pyörtymistä, niin järkyttävä tuo kokemus kaiken kaikkiaan oli. Makasin hetken odotustilan sohvalla ja loppuilta kotonakin sujui vielä tapahtunutta sulatellessa. Mainitaan nyt vielä tähän väliin, etten todellakaan ole sieltä herkimmästä päästä ja pelkkä veren näkeminen ei aiheuta minussa tunnereaktioita, mutta tuo papa-koe jätti kyllä ikuiset traumat. Nyt näytteenotosta on kaksi päivää ja viimeksi tänään alushousuihin lorahti aika reipas määrä ruskeaa vuotoa. No onneksi sentään jo ruskeaa, että ehkä tämä jossain kohtaa taas loppuukin... Mikäli seuraavan seulonnan aikaan 35-vuotiaana olen raskaana, en todellakaan osallistu siihen vaan siirrän ehdottomasti eteenpäin.