On minulla kuitenkin vielä yksi "kilpakumppani". Tällä hetkellä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, kilpailen pikkusiskoni kanssa siitä, kumpi raskautuu ensin (jos raskautuu).
Ennen kuin kukaan käsittää väärin, niin aivan ehdottomasti toivon hänelle kevyempää tietä vanhemmuuteen kuin itselläni oli. Olemme siskoni kanssa äärimmäisen läheisiä, enkä ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa - enkä nyt lähtökohtaisesti kenellekään muullekaan. Silti odotan mahdollista raskausuutista puristava ahdistuksen tunne rinnassani.
Tiedän siskoni toivovan raskautta heti, kun hänen ja miehensä kesähäät on vietetty, tästä hän on puhunut jo pitkään. Oikeastaan hän olisi halunnut lapsen aiemminkin, mutta mies tahtoi mennä vanhanaikaisen kaavan kautta. No, nyt tuo ajankohta ei ole enää kovin kaukana, eli jos kaikki menee hyvin, niin syksyllä voimme odottaa iloisia uutisia.
Olen yrittänyt analysoida, mikä tämä tunnetila oikeastaan on. Miksi koen tarvetta kilpailla asiassa, johon kukaan meistä ei pysty vaikuttamaan? Asiassa, joka on täysin sattumanvaraista? Luulen, että kyseessä on ulkopuolelle jäämisen pelko höystettynä lievällä katkeruudella siitä, että "kaikki muut" tulevat raskaaksi kun mies edes vilkaisee kohti. Sinällään hassua, sillä johan minä kuulun esikoiseni myötä Lapsellisten Kerhoon, enkä ole jäämässä ulkopuolelle mistään, enkä tiedä mistä pitäisi olla katkerakaan.
Nämä tunteet luultavasti kipuilevat sieltä vuosien takaa, ajalta ennen esikoisen syntymää. En ole aiemmin osannut ajatella, että lapsettomuuden kokemukset on kaiverrettu minuun niin syvälle sydänjuuriin asti, että ne haavat eivät tule koskaan täysin arpeutumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti