Vanhemmuus hukassa uhmaikäisen kanssa

Sanon sen nyt ihan suoraan: uhmaikä - tai kauniimmin ilmaistuna tahtoikä - koettelee meidän perhettämme tällä hetkellä todella rajuin ottein. Oma jaksaminen asian suhteen alkaa olla tiukilla, vaikka kuinka yrittää itseään muistuttaa siitä, että tämä on ikään kuuluva ja myös ohimenevä vaihe. Mutta silloin kun arki on konfliktia konfliktin perään ja tuntuu, ettei sellaista mukavaa seesteistä perheaikaa ole ollenkaan, alkaa huumori ja ymmärrys väistämättä loppua.

Paitsi että tyttö itse on täysin hukassa omien tunnemyrskyjensä aallokoissa, myös me vanhemmat olemme huuli pyöreänä, että mitä tuon lattialla meritähtiasennossa makaavan rääkyvän lähes 3-vuotiaan kanssa pitäisi tehdä. Yleisenä periaatteena olemme pitäneet sitä, että annamme raivolle tilaa ja keskustelemme asiat halki jälkikäteen tilanteen rauhoituttua. Toki asia on eri, jos lapsi, muut ihmiset tai kodin esineet vaarantuvat kiukuttelun seurauksena, silloin ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin napata rimpuileva, potkiva lapsi tiukkaan syliotteeseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole kiukuttelu tai sinällään tunteiden näyttäminen, vaan jatkuva huomion hakeminen ei-toivotuilla keinoilla. Esimerkiksi eilen olin pikkuveljen kanssa hakemassa esikoista päivähoidosta. Pikkuveli nukkui autossa ja juttelimme etukäteen parkkipaikalle kävellessä, että koitetaan olla mahdollisimman hiljaa, jotta vauva saa nukkua. Ihme kyllä, vauva ei herännyt ovien paukkeeseen tai normaaliin keskusteluun, jota kävimme esikoisen kanssa - turvakaukalosta kuului vain pientä öninää. Tässä vaiheessa esikoinen alkoi myös pitää pientä vaikerrusta ikään kuin vauvaa matkien, ja muistutin häntä kauniisti olemaan hiljempaa. Hän tietysti innostui asiasta vain enemmän ja alkoi vääntämään tekoitkua niin kovaäänisesti, että lopulta pikkuveli heräsi itkien päiväuniltaan. Tässä kohtaa minulta paloi hermot ja rähähdin takapenkkiläiselle niin kovasti, että tekoitku muuttui aidoksi. 

Samoin yleinen tottelemattomuus ärsyttää suunnattomasti. Vaikka meillä tehdään asiat joka päivä samalla tavalla ja vedetään selkeät rajat lapselle, sekä annetaan aikaa varautua siirtymätilanteisiin (esim. "vielä yksi palapelin rakennus ja sitten syömään"), niin ei vaan auta yhtään. Hän yrittää aina kääntää asioiden järjestystä mieluisekseen (esim. "ensin katson Pikku Kakkosen ja sitten menen suihkuun", vaikka järjestys on juuri päinvastainen) tai vaihtoehtoisesti välttää niiden tekemisen kokonaan (nämä perus pöydän alle piiloon juoksemiset, kun pitäisi harjata hampaat tai käydä potalla). 

Ja enitenhän tässä tietenkin ärsyttää oma vajavaisuus vanhempana. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein oma hermo menee ja tulee alennuttua lapsen tasolle, jolloin lopputuloksena on yhden sijaan kaksi kiukuttelevaa taaperoa. Olen yrittänyt hillitä itseäni esimerkiksi poistumalla hetkellisesti toiseen huoneeseen tai hengittelemällä syvään kymmenen kertaa, mutta ei se valitettavasti ole läheskään joka kerta auttanut. Yksi ehdottomasti huonoimmista piirteistäni onkin pitkävihaisuus. Vaikka kuinka on kyse lapsen kanssa riitelystä ja vaikka kuinka tiedän, että minun pitäisi olla se fiksumpi osapuoli, niin en vain pääse kovinkaan helposti yli ärtymyksen tunteista. Siinä vaiheessa kun lapsen kiukku on jo laantunut ja hän tulee kysymään, että äiti leikitäänkö, niin minä kihisen vielä raivosta enkä todellakaan halua leikkiä. Näissä tilanteissa olen yrittänyt selittää lapselle, että äitiä vielä vähän harmittaa ja nyt äiti haluaa vielä istua sohvalla vähän aikaa.

En ole todellakaan ylpeä siitä, miten näitä uhmatilanteita handlaan, mutta yritän koko ajan tulla niissä paremmaksi. Useimmiten tilanteista selviäisi paljon helpommalla kun pysyisi itse rauhallisena eikä antaisi niille lapsen pienille narinoille ja mökötyksille minkäänlaista painoarvoa tai huomiota, eihän kukaan jaksa tyhjälle kitistä loputtomiin - tätä yritän itselleni hokea. Koitan myös keskittyä niihin pieniin onnistumisen hetkiin arjessa ja kehua lasta aina, kun pientäkin kehumisen aihetta tulee. Esimerkiksi vaikka koko ruokailuhetki olisi ollut taistelua ja ruuasta kieltäytymistä, mutta lapsi juo maitonsa kauniisti, niin muistan antaa hänelle kiitosta siitä.

Neljän kuukauden kuulumiset

Meillä asuu jo 4-kuinen vauva, käsittämätöntä. Nopeasti se vastasyntyneisyysaika menee, nyyh!

Päivät ovat edelleen pitkälti unen ja maidon vuorottelua: vauva jaksaa olla hereillä noin 1,5-2h kerrallaan ja maitoa menee päiväsaikaan 2-4h välein. Muut ajat ihmetellään kodin esineitä kuten lamppuja, tauluja ja jääkaapin magneetteja, köllötellään leikkimatolla lelukaaren alla tai höpistään ja hihkutaan äidille. Hieman on jo hulinointiakin havaittavissa, sillä yöheräilyjä on ollut nyt aiemman kahden kerran sijasta 3-4 per yö, eikä hän joka kerta ole mitenkään nälkäinen, kunhan herää pölpöttämään ja tuijottelemaan suurilla silmillään. Hän on ylipäätään niin iloinen ja hyväntuulinen tapaus, että päivät ja jopa yöt hänen kanssaan ovat tosi ihania. Ihan eri tavalla osaa nauttia asioista kuin esikoisen kohdalla, ja tietenkin asiaan vaikuttaa oleellisesti myös se, ettei minulla tällä kertaa ole synnytyksen jälkeistä masennusta. 

Esikoinen on tosiaan päivähoidossa neljä päivää viikossa, tosin nyt hiljattain olemme vähentäneet sitä kolmeen päivään per viikko ja joulukuun puolivälissä otamme hänet kokonaan kotihoitoon (ainakin) kuukauden ajaksi. Arvaatko miksi? Jep, tuloillaan olevat RSV- ja influenssaepidemiat sekä muut talven taudit vaikuttivat tähän päätökseen. Esikoinen on aika vaativa ja vilkas, jonka vuoksi haluaisin pitää hänet päiväkodissa virikkeiden parissa, mutta olemme syksyn aikana saaneet jo 3 räkätautia enkä jaksa enää enempää. Me muut olemme pärjänneet ihan hyvin, mutta vauva on ollut tosi tukossa joka kerta ja hänen tautinsa myös kestää aina 3 viikkoa putkeen, vaikka kuinka yrittäisi imuroida nenää ja käyttää suolasuihketta. Mutta jospa tosiaan kotona olemalla välittäisimme ne pahimmat pöpöt, vaikka kääntöpuolena tiedän, että tulen itse olemaan aika finaalissa kun pitäisi keksiä, kuinka viihdyttää yhtä aikaa vauvaa ja 3-vuotiasta sekä hoitaa ohessa huushollia jokaisena viikonpäivänä suurilta osin yksin. Mutta kai siihenkin keinot löytyvät yrityksen ja erehdyksen kautta. Otan tämän omien hermojen kasvattamiskurssina, hehheh. Katsotaan sitten tammikuussa kuinka onnistuin.

Kaksi kuukautta nelihenkisenä perheenä

Vauva 2 kuukautta. Aika juoksee, jos mahdollista, vielä nopeammin kuin ekalla kerralla. Pieni on osoittautunut aika chilliksi tapaukseksi, toisin kuin esikoinen, joka alusta asti oli hyvinkin temperamenttinen vauva. Tämä versio tykkää siskostaan poiketen nukkua, möllötellä tyytyväisenä ilman jatkuvaa hytkyttämistä ja malttaa odottaa maitoakin ilman hysteeristä huutoa. Melkoiset vastakohdat nämä kaksi!

Päällimmäisenä oivalluksena arjesta noin kokonaisuutena on se, että mihinkään ei ole aikaa. Ei mihinkään. Puolivillaisuus on päivän sana. Kotitöissä tämä ei niinkään harmita, sillä olen opetellut sietämään epäjärjestystä, mutta lasten huomioinnissa koen kyllä riittämättömyyttä - sellainen fiilis, etten ehdi keskittyä kumpaakaan kunnolla. Esikoisen kanssa pikaisia leikkituokioita, jotka kuivuvat äkkiä kasaan kun pinniksestä kuuluu vaativa "WÄÄ!" ja toisaalta vauvan jatkuvaa työntämistä sitteriin yksin hengailemaan, kun isompi kaipaa apua tai huomiota jossakin asiassa. 

Isosisko on ottanut roolinsa tosi hienosti. Hän hoivaa vauvaa kauniisti silitellen, pyyhkii puklut poskilta ja laittaa peittoa päälle. Meille vanhemmille hän toki oireilee, on esimerkiksi alkanut pyytää apua asioissa jotka hän osaisi hyvin itsekin. Lisäksi uhma on noussut ihan uudelle tasolle, hän kiukuttelee ja loukkaantuu lähes kaikesta, ja ohjeita on tosi hankala ottaa vastaan. Vauvan syntymä ei myöskään ole ainut muutos hänen arjessaan, sillä nyt syksyllä hän aloitti uudessa päiväkotiryhmässä. Aiemmin ikähaarukka oli 1-3v ja nyt 3-5v. Meidän 2,5-vuotiaamme on ryhmän nuorin. Hän viihtyy keskimäärin parhaiten hieman itseään nuorempien lasten kanssa, isompia hän vähän jännittää ja väistelee, joten päiväkodin kanssa on tämän suhteen ollut myös omat haasteensa. Onneksi nyt kuukauden jälkeen tuntuu, että hän on alkanut tottua uudenlaiseen päiväkotiarkeen ja aamuisin hoitoon jää itkuisen sijaan iloinen tyttö. 

En oikein tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Vauva kasvaa hyvin, oma mieliala on yllättävän hyvä ja lähinnä väsymys on se, mikä aiheuttaa välillä hampaiden kiristelyä puolin jos toisinkin. Mutta kyllä se tästä! Viimeistä viedään joka tapauksessa tämän vauva-ajan suhteen, eli kohti pidempiä unia ja parempaa jaksamista mennään päivä kerrallaan.

Vauvan ensimmäinen viikko: elämää teho-osastolla

Jaahas, seuraavan romaanin vuoro.

Kun vauva oli syntynyt ja saatu virkoamaan, sain hänet normaaliin tapaan ihokontaktiin. Pieni jaksoikin heti reippaasti käydä kiinni rintaan ja näissä autuaissa ensihetkissä meni muutama tunti (no, ihan koko ajan ei ollut ihanaa kun istukkaa käytiin irrottelemassa).

Kätilön suorittamissa rutiinimittauksissa kaikki muu oli kunnossa, mutta vauvan happisaturaatio matala, noin 85% kun normaalisti sen pitäisi olla lähellä sataa. Lääkäri tuli tarkastamaan pienokaisen klo 22 aikoihin ja jotain narinaa / vinkumista sieltä keuhkoista kuului, joten siirryimme vastasyntyneiden "ensihoitohuoneeseen", jonka virallista nimeä en millään muista. Vauva ja mies menivät edeltä, sillä minun piti vielä käydä suihkussa ja yrittää pissata ennen kuin sain luvan lähteä synnytyssalista eteenpäin. Sain myös hieman iltapalaa ja samalla annoin tilannepäivityksiä Whatsappin kautta läheisille, jotka odottivat jo kuumeisesti tietoa vauvan ja minun voinnista.

Ensihoidon puolella päivystävä lääkäri ja useampi hoitaja touhusivat vauvan ympärillä. Hän sai päähänsä kanyylin, jonka kautta annettaisiin varmuudeksi antibioottia, sillä huono hapettuminen ja keuhkojen ylimääräiset äänet viittasivat infektioon. Lisäksi annettiin lisähappea maailman pienimmän maskin kautta ja näin saatiinkin happisaturaatio nousemaan hetkellisesti. Valitettavasti saturaatio lähti kuitenkin laskuun heti kun maski otettiin pois, joten oli selvää, että lapsivuodeosastolle ei olisi asiaa, vaan lähtisimme vastasyntyneiden teholle tiiviimpään seurantaan. 

Teholle siirtymisestä minulla on vähän hatarat muistikuvat, kello oli kuitenkin jo yli puolenyön sinne saapuessamme. Vauva laitettiin seurantalaitteisiin (EKG, happisaturaatio) sekä hänelle viritettiin nenämahaletku ja happiviikset. Osastoa esitellyt hoitaja kertoi, että vauvaa hoidetaan ja ruokitaan 3h välein ja että saamme jaksamisen mukaan osallistua toimintoihin, mutta pakko ei ole, jos haluaa varsinkin ensimmäisenä yönä nukkuakin synnytysurakan jälkeen. Otimme miehen kanssa neuvon vastaan ja yritimme parhaamme mukaan saada unta, vaikka vaikeaahan se oli kaikissa hormonihuuruissa ja muutenkin ylivirittyneessä tilassa. Toisaalta oli luottavainen olo, kun laitteet ja hoitajat seurasivat vauvan vointia 24h, uskalsi itse ottaa rennommin.

Vauvan tilanne pysyi melko vakaana, joten vähitellen päivien edetessä pääsimme ensin eroon happiviiksistä, sitten nenämahaletkusta ja lopulta seurantalaitteistakin. Pisimpään paikallaan oli kanyyli, sillä bakteerisepsiksen vuoksi antibioottia jatkettiin yhteensä viikko. Kotiinlähdön kynnyksellä bilirubiiniarvot vielä heilahtivat yli sallitun, joten jouduttiin jäämään ylimääräiseksi pariksi päiväksi valohoitoon. Lopulta kuuden sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsimme kotiin ❤️ Antibioottiannoksia oli jäljellä vielä kaksi kotiutumisen jälkeen, mutta ne kävimme vain pikaisesti hakemassa sairaalasta eikä sinne tarvinnut jäädä kuin lääkkeen annon ajaksi.

Onneksi meillä oli koko ajan perhehuone (kuten kaikki huoneet teholla ovatkin) ja mies sai olla paikalla niin paljon kuin pystyi. Esikoinenkin kävi pari kertaa tervehtimässä meitä mummon ja papan kanssa. En tiedä, miten muuten olisin jaksanut, sillä vauvan hoito oli aika erilaista kuin normaalilla vuodeosastolla. Ihan vaikka se, että käyt pesemässä vauvan peppua tai haluat pitää häntä sylissä, vaatii aina hoitajan auttamaan letkujen ja laitteiden kanssa. Myöskään imetys ei onnistunut kovinkaan hyvin, sillä vauva oli luonnollisesti väsynyt infektiosta ja keltaisuudesta. Oli ihanaa, että oli toinen aikuinen siinä vieressä keskustelukumppanina ja vertaistukena, ja että myös vierailijat sallittiin. 

Ei se helpoin alku pienen miehen elämälle, mutta luojan kiitos nyt kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. 

Synnytyskertomus

Voihan synnytys. Matkassa oli monta muuttujaa ja täytyy sanoa, että vasta jälkikäteen on ollut aikaa tai voimavaroja reflektoida kaikkea tapahtunutta. Oma tarinansa on myös synnytyksen jälkeinen aika, mutta se ei taida samaan tekstiin mahtua. 

Käynnistyspäivänä 28.7. esikoinen jäi isovanhempien kanssa vilkuttamaan ja näyttämään peukkua ikkunasta, kun lähdimme miehen kanssa huristelemaan kohti TYKSiä. Käynnistysaikamme oli sovittu kello yhdeksäksi, mutta pääsimme KTG-käyrälle lopulta kymmenen paikkeilla, sillä sairaalassa oli ohipyyhältäneen kätilön mukaan ruuhkaa. Käyrien jälkeen, noin tuntia myöhemmin lääkäri otti meidät vastaan ja kävimme keskustelun käynnistysmenetelmistä: kerroin huonosta kokemuksestani Cytoteciin liittyen ja lääkärikin oli sitä mieltä, että ballongilla lähdetään yrittämään, koska syöksysynnytys ei ole tavoitteena eikä kenenkään edun mukaista.

Ballonki saatiin paikalleen yllättävän sujuvasti, eikä se tuntunut mitenkään pahalta. Olin kuitenkin niin jännittynyt tulevasta synnytyksestä ja jotenkin myös ällötti ajatus alapäästä roikkuvasta vierasesineestä, että pritsiltä ylös noustuani tulin todella huonovointiseksi ja sitten lähtikin taju. Onneksi ehdin sanomaan asiasta ja ehdin istumaan tuolille ennen kuin vintti pimeni... Tai tavallaan jotenkin etäisesti kuulin henkilökunnan ja mieheni äänet (vähän niin kuin kuplan sisältä?) ja tajusin suunnilleen mitä ympärilläni tapahtui, mutta keho oli ihan veltto. Minut kiikutettiin takaisin makuuasentoon ja jalat kattoa kohti ollessani alkoi veri taas virrata päähän ja vointi kohentua. 

Pyörtymisepisodin jälkeen meille osoitettiin raskaudenseurantaosastolta huone, jossa olisimme odottelemassa synnytyksen käynnistymistä. Periaatteessa kotiinkin olisi saanut lähteä, mutta koska minulla oli taustallani jo yksi nopea synnytys, suositeltiin osastolle jäämistä. Itse olin vähän skeptinen sen suhteen, että ballonki saisi mitään aikaiseksi ja sanoinkin miehelle, että hän saa sitten yöksi mennä kotiin ja samalla moikkaamaan esikoista, koska tänään tuskin tapahtuu mitään ja turha meidän molempien on sairaalassa olla.

Yllättäen kuitenkin aloin tuntea supistuksia aika pian ballongin asetuksen jälkeen. Ne olivat heti melko kivuliaita, jos 0-10 asteikolla pitäisi arvioida niin ehkä 6. Ne tulivat kuitenkin harvakseltaan, noin 20min välein ja välillä hiipuivat kokonaankin pois. Katseltiin The Walking Deadia, käytiin kanttiinissa herkkuja hakemassa, luettiin Tiede-lehteä ja muuten vaan oltiin ja höpistiin. Iltapäivä meni rennoissa tunnelmissa noin klo 17 asti, jolloin supistukset alkoivat koventua ja tihentyä.

Soitimme kätilön paikalle suunnilleen klo 18, jotta saisin tens-laitteen kipua helpottamaan. Sain laitteen ja sitä tuodessaan kätilö myös kysyi, joko ballonki on irronnut. Olin ohjeiden mukaisesti nykinyt letkua tasaisin väliajoin, mutta se tuntui olevan hyvin paikoillaan. Kun kätilö tarkasti tilanteen, kävi kuitenkin ilmi, että ballonki oli lähtenyt paikoiltaan jo tovi sitten. Kireät lantionpohjanlihakset vain pitivät siitä tiukasti kiinni, mutta kohdunsuulla se ei siis enää ollut. Ballonki poistettiin ja sen jälkeen homma niin sanotusti räjähti käyntiin.

Jos aiemmin päivällä supistuksia tuli parinkymmenen minuutin välein ja pystyin hengitellä ja välillä naureskellakin ne läpi, niin yhtäkkiä niitä olikin joka toinen minuutti enkä pystynyt olemaan olemaan enää missään asennossa ja ulosantini oli pelkkää ulinaa. Tens oli ihan turha kapistus ja hyvin pian aloimmekin pohtia kipupiikkiä. Kätilö kuitenkin pienen harkinnan jälkeen tuli siihen tulokseen, että koska synnytys vaikuttaisi etenevän rivakasti, ei piikki tulisi kysymykseen - vauva saattaisi syntyessään olla lääketokkurassa ja hengittää huonosti. 

Kello 19 maissa olin jo niin tuskissani, että kätilö päätti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Olinkin yllättäen 6cm auki ja saisin siis siirtyä synnytyssaliin, jossa voisin saada myös kivunlievitystä epiduraalin tai spinaalipuudutteen muodossa. Sänkykyyti osastolta synnärille kesti ehkä 5min ja tuona aikana olin auennut taas 2cm lisää. Lääkäri oli hälytetty paikalle puudutuksen laittoa varten, mutta häntä ei näkynyt. Kuulin kipujeni lomasta kätilön juttelevan toiselle, että lääkärit olivat jumissa sektiosaleissa ja kuka missäkin. Kuten mainitsinkin, synnyttäjiä oli tuolloin paljon, itse asiassa ennätysmäärä Majakkasairaalan historiassa (myöhemmin selvisi, että samana päivänä oli syntynyt yhteensä 21 vauvaa kun normaalisti määrä on 10 luokkaa). 

19:30 aloin tuntea voimakasta ponnistuksen tarvetta. Tässä kohtaa hoksasin myös, että kivunlievitykset taitaisivat jäädä saamatta. En jaksanut välittää asiasta, koska halusin vain äkkiä saada vauvan ulos ja kivut loppumaan. No, kätilö vahvisti tuntemukseni ja kertoi, että täydet 10cm oli saavutettu ja sitten vaan ponnistamaan.

Roikuin ilokaasumaskissa henkeni edestä ja yritin kuvitella, että siitä olisi jotain apua - no ei ollut. Ponnistusvaihe kesti onneksi vain 8 minuuttia. Vauva syntyi sinisenä ja hiljaisena, josta itse en onneksi osannut siinä hetkessä olla huolissani kaiken adrenaliinin keskellä. Muistan kuitenkin kysyneeni onko kaikki hyvin kun vauva ei itke ja sen, miten mies tuijotti lamaantuneena tyhjyyteen, eikä uskaltanut katsoa vauvaa ennen kuin kätilöt hetken kuluttua saivat tämän virkoamaan. Vauva sai Apgarin pisteitä ensin 6, sitten 9 ja 10 eli onneksi nopeasti tokeni.

Istukan syntymiseen menikin sitten 52 tuskallista minuuttia. Kohtua jouduttiin runnomaan aika monta kertaa ja kahden kätilön voimin, että se lopulta saatiin irtoamaan. Kohtu oli niin kipeä, että pari kertaa refleksinomaisesti huitaisin kätilön käden pois vatsaltani. Eikä istukan irtoamiskohta tietenkään voinut lopettaa vuotoaan suosiolla, vaan parin kohtua supistavan lääkeannoksen jälkeen jouduin vielä uudelleen paineltavaksi, jotta tennispallon kokoiset hyytymät saatiin poistettua.

Synnytyksen kestoksi on epikriisiin merkitty 2h 35min. Syöksyllä tultiin siis tälläkin kertaa. Kaiken koetun jälkeen olen kiitollinen, että sekä vauva että minä olemme hengissä ja muutenkin kunnossa.

Vauva on täällä ja kaikki hyvin

Pikainen päivitys: vauva syntyi käynnistyspäivänä 28.7. klo 19:43 ollen 49cm pitkä ja 2950g painava 💙 Kaikki on nyt vaikeahkon alun jälkeen hyvin. Yritän kirjoittaa synnytyskertomuksen lähiaikoina, mutta juuri nyt aika ja energia menee tähän perusarjen pyörittämiseen kahden lapsen äitinä. Syyskuussa esikoinen palaa 3kk kesätauon jälkeen osa-aikaisesti päivähoitoon ja päivät siltä osin kevenevät, ehkä silloin siis palaan asiaan!

Käynnistysaika ensi viikolla

Jaiks, nyt on tälle raskaudelle asetettu parasta ennen -päiväys. Ensi viikon perjantaina 28.7. (rv 39+4) menen käynnistykseen, mikäli ennen sitä synnytys ei käynnisty itsestään. 

Vauvalla oli taas kaikki oikein hyvin ultrassa. Kokoarvio on tällä hetkellä 2781g, joka alkaa kuulostaa jo tosi hienolta verrattuna siihen, että esikoinen oli tosiaan 350g pienempi syntyessään tismalleen näillä viikoilla. Pääsin hetkeksi makaamaan ihan KTG-käyrällekin, jossa kai haluttiin rekisteröidä vauvan vointia hieman pidempikestoisesti kuin mitä ultrassa olisi ollut mahdollista. Syke oli napakka ja vaihteleva. Pari ihan tiukkaa supistustakin saatiin piirtymään käyrästölle. 

Lääkärin kanssa juteltiin aluksi, että tällä kertaa mahdolliseen käynnistykseen päädyttäessä voitaisiin kokeilla aluksi lääkkeetöntä ballonkia. Kerroin nimittäin, että edellinen käynnistys oli aika raju kokemus, kun jo yksi Cytotec aiheutti järkyttävät non-stop supistukset ja ns. syöksysynnytyksen. No, aika pian sisätutkimuksen yhteydessä kuitenkin todettiin, että Cytotec taitaa sittenkin olla se paras vaihtoehto, sillä anatomiani on sellainen, että kohdunkaulaan on lähes mahdotonta päästä käsiksi. Hän ei siis myöskään pystynyt arvioimaan, kuinka paljon kanavaa on vielä jäljellä tai että onko siellä tapahtunut pehmenemistä. Vähän turhauttavaa, mutta toisaalta jos Cytotec tekee samat taikansa kuin viimeksi, niin lapsi on pihalla neljässä tunnissa.

Että nyt sitten vaan odotellaan, odotellaan ja vähän vielä odotellaan...

Rv 38: hetken hengähdys

Onpa outo fiilis! Taapero lähti eilen 300 kilometrin päähän mummolaan ensimmäistä kertaa ihan yksin. Öitä ollaan oltu kyllä erillään ennenkin, mutta aina vähintään jompi kumpi vanhemmista ollut seuraavana aamuna taas paikalla. Mutta sinne hän niin reippaasti kiipesi papan auton kyytiin ja vilkutti iloisesti, kun auto kurvasi pois kotipihasta. Ensimmäisten viestien perusteella kaikki on mennyt hyvin eikä äitiä tai isiä ole ainakaan vielä ollut ikävä. Mikäli hän viihtyy hyvin, tulee hän takaisin vasta perjantaina, mutta tietysti hänen ehdoillaan mennään päivä kerrallaan.

Nyt meillä on siis miehen kanssa hetki aikaa kerätä voimia ja olla vain (mies toki on päivät töissä, mutta muuten). Itse olen varannut kalenterista aikaa lähinnä päiväunille ja kävelylenkeille. Meinattiin myös käydä pitkästä aikaa leffassa ja syömässä, sillä hääpäivä numero 4 olisi sopivasti muutaman päivän kuluttua. Tämmöiset pienet poikkeamat arjessa tuntuvat superluksukselta!

Ei kyllä haittaisi ollenkaan, vaikka vauva päättäisi syntyä esim. tänään. Raskauteen sinällään en ole kypsä fyysisen voinnin osalta, mutta tähän jatkuvaan huoleen vauvan kasvusta olen enemmän kuin valmis. Myöhemmin tällä viikolla on jälleen kasvukontrollin aika, joten kohta sen kokoarvion taas pääsee kuulemaan, ja nyt pitäisi olla ainakin 2,6kg kasassa mikäli kasvu olisi jatkanut omaa (niukkaa) linjaansa. Jos se jää tuon alle, niin tiputaan pois käyriltä ja varmasti jo sovitaan joku käynnistysaikakin. Pyydän myös tuolla käynnillä tarkistamaan kohdunkaulan tilanteen, sillä viimeiset pari viikkoa on supistellut aika ikävän tuntuisesti lähes koko ajan ja olisi kiva tietää, ovatko ne jo pehmentäneet paikkoja. Ai niin, ja raskauden ekalla kolmanneksella alkanut ummetus on vihdoin loppunut kuin seinään - tilanne on kolmen viime päivän aikana kääntynyt lähes päälaelleen, ja joudun juoksemaan vessassa 2-5 kertaa päivässä... Olisko se ennusmerkki alkavasta synnytyksestä? 🤞🏻

Rv 36: kuukausi kesälomaa takana taaperon kanssa + tiheät kasvukontrolliultrat

Irwinin sanoin: se oli viuhahdus... Kesäkuu nimittäin. Ajoittain hyvinkin mielenkiintoista (lue: raskasta) vauhdikkaan ja helposti tylsistyvän taaperon kanssa, mutta pääosin oli oikein onnistunut kesän aloitus. Alkuun minä ja lapsi vietimme viikon vanhempieni luona kotikaupungissani ja mies pääsi tällä välin toteuttamaan omia juttujaan soutuvaelluksen muodossa. Tämän jälkeen oli viikko koko perheen yhteistä lomaa sisältäen ihan tavallista kotona olemista, leikkipuistoilua, muovailuvahataiteilua ja uimarantailua. Sitten mies palasikin töihin ja me tytöt jatkoimme kaksin lomailua. Ajattelin, että ennen vauvan syntymää käytäisiin vielä Muumimaailmassa kun kerran tässä melko lähellä asutaan, ja kotieläintilalla - toki olettaen, että oma olotila sen sallii, sillä ainoana aikuisena ja raskaana olevana sellaisena nuo retket ovat kyllä aikamoinen rutistus. Mies lomailee vielä viikon verran heinäkuun lopulla ja sitten todennäköisesti alkaakin melko suoraan isyysloma, niin ei onneksi tarvitse enää itse jaksaa silloin huhkia kaikkea. 

Viimeksi kirjoitin, että olemme siirtymässä pinniksestä juniorisänkyyn. Siirtymä on ollut varsin onnistunut, sillä lapsi on öisin pysynyt sängyssä ja päivälläkin karannut vain 3 kertaa! Unet ovat myös muuten olleet ihan samanlaiset kuin pinnasängyssäkin, ei ole ilmennyt levottomuutta tai muuta ongelmaa (vaikkakin päikkäreiden osalta taitaa muuten vaan olla se hetki edessä, että jäävät pikkuhiljaa pois). En olisi uskonut, miten kivuttomasti sängyn vaihto voi sujua. Mitään ihmeellistä muutosta rutiineihin emme muuten tehneet, ja tuskin osaisin antaa mitään helpottavia vinkkejä edes, jos joku kysyisi minulta neuvoa tähän asiaan - täytyy vain todeta, että ajankohta taisi tällä kertaa osua nappiin ja lapsella oli valmiudet tähän muutokseen. 

Sitten otsikon toiseen aiheeseen eli vauvan kasvukontrolliultriin. Ensimmäinen oli tosiaan raskausviikolla 30, seuraava rv 34 ja nyt niitä onkin sitten jo joka toinen viikko synnytykseen saakka. Vauvalla vaikuttaisi voinnin puolesta olevan kaikki ihan ok, on aktiivinen liikkumaan ja sykkeet hyvät, napavirtaukset kunnossa jne. Silti kasvu on nyt joka kerta hidastunut ja hidastunut, ja sieltä lähes keskikäyrän tuntumasta ollaan tiputtu alimmalle käyrälle. Tänään lääkäri sai painoarvioksi 2370g, joka tarkoittaa että kahdessa viikossa painoa olisi tullut vain 200g. Yleensä tuon verran tai enemmänkin kertyy jo viikossa. Kokonsa puolesta vauva on noin 3 viikkoa ikäistään pienempi. Seuraava aikani on rv 38 ja silloin voidaan tarvittaessa miettiä synnytyksen käynnistämistäkin, jos kasvu on tuolloin pudonnut pois käyriltä tai ihan pysähtynyt. Lääkärin mukaan tällä hetkellä synnytystä ei kuitenkaan tarvitse lähteä edistämään, vaan niin kauan kuin ylipäätään tulee kasvua, on mahassa parempi kehittyä kuin sen ulkopuolella. Ja onhan siinä toki vissi ero, syntyykö vauva viikolla 36 vai 38, mm. sen kannalta kuinka virkeä tai jäntevä hän on, ja kuinka hyvin jaksaa hengittää itsenäisesti.

Jännittäviä aikoja. Silti huojentavaa, että olen nyt niin tarkassa syynissä koko ajan. Vielä kun muutaman viikon saisi tässä jotenkin jaksettua.

Rv 30: raskausdiabetes, kasvukontrolliultra ja esikoisen kuulumisia

Moi!

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, koska eipä tässä mitään kauhean merkittävää ole tapahtunut - ja hyvä niin, tarkoittaa lähinnä sitä, että elämä on melko tasaista kaikilta osin.

Mutta tosiaan sain tuossa pari viikkoa sitten raskausdiabetesdiagnoosin, mikä sinällään ei yllättänyt, olihan se riesana jo esikoistakin odottaessa. Paastoarvo sekä 2h arvo olivat normaalit, mutta 1h arvo heilahti 10.7:aan (viitearvo <10.0). Onneksi kotiseurannassa verensokeri on pysynyt jatkuvasti ihan hyvänä, paastoarvot ovat olleet välillä 4.4-5.0 ja ruokailujen jälkeiset arvot keskimäärin 6-7. Mitään erityisiä muutoksia en ole ruokavalioon tehnyt, toki nyt edellisestä raskaudesta viisastuneena ymmärsin heti jättää kaikki ylimääräiset vehnätuotteet pois. Voin ihan hyvin syödä pienen määrän makaronia ruualla, mutta pääpaino täytyy olla proteiinissa ja kasviksissa. Mitään sämpylöitä tai patonkeja en muutenkaan harrasta, vaan ruisleivällä mennään kuten ennenkin. Myös tortillat olen suosiolla jättänyt ostamatta, sillä ne saivat viimeksi arvot ihan sekaisin. Suklaa ja jätski eivät onneksi tee verensokeriin heilahteluja, jee! Toki niiden ravintoarvoista voi muutoin olla montaa mieltä... :D

Kävin myös kasvunseurantaultrassa tällä viikolla. Tätä raskautta seurataan nyt loppuaikana hieman tarkemmin, syystä että esikoinen oli syntyessään SGA ja painoi vain reilut 2,4 kiloa täysiaikaisuudesta huolimatta. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että vauva kuitenkin kasvaa ihan hyvin, paino-arvio oli 1330g kun keskikäyrälle päästäkseen olisi pitänyt painaa n. 1500g. Ei mitään jättiläistä siis ehkä luvassa tälläkään kertaa, mutta ihan normaalisti kuitenkin kasvaa. Seuraava kontrolli sovittiin vielä raskausviikolle 34, jossa samalla myös tarkistetaan missä tarjonnassa vauva on - hän kun valitettavasti yhä sitkeästi hengailee perätilassa...

Esikoisen kanssa on sujunut aika kivasti viime aikoina. Ehkä olemme miehenkin kanssa päässeet enemmän sinuiksi uhmailun kanssa eikä se triggeröi enää niin pahasti, jolloin ilmapiiri kotona on yleisesti rennompi, tai sitten uhmassa on nyt muuten vaan helpompi vaihe. Lapsi vaikuttaa yleisesti tosi tyytyväiseltä, kunhan vain on riittävästi aikaa varattuna kaikkeen - lähtö tarhaan esimerkiksi ei onnistu ihan 5 tai 15 minuutissakaan, vaan "määäää itte" pukee ulkovaatteita kaikella hartaudella vaikka puoli tuntia. Mikäs siinä kun ennakkoon vaan varautuu vähän hitaampiin lähtöihin, kiva että toisella riittää motivaatiota harjoitella uusia taitoja! Seuraava kompastuskivi tosin odottelee viikonloppuna, kun otamme käyttöön juniorisängyn... Pinnishän siirtyy tulevalle vauvalle tuossa heinä-elokuussa. Saas nähdä, miten se sujuu.

Pikaiset kuulumiset rv 26

Työntäyteinen kevät on kuin varkain edennyt jo lähes toukokuulle, ja kesäloma häämöttää kuukauden päässä. Loman jälkeen, tarkalleen juhannuksena, jäänkin sitten raskausvapaalle. Jaksaa, jaksaa!

No, jaksamisen kanssa ei sinällään olekaan nyt ollut mitään pulmaa. Keskiraskaus on ollut olon puolesta aika oireetonta aikaa ja vauvan napakoina tuntuvat, säännölliset liikkeet luovat luottamusta siihen, että kaikki on vatsassa kunnossa. Hemoglobiini tosin oli laskenut 108:aan viime neuvolassa, joten rautaa täytyisi taas yrittää muistaa ottaa päivittäin. SiderAL Fortelle iso suositus täältä, ei aiheuta mitään vatsaongelmia ja nostaa rauta-arvoja hyvinkin tehokkaasti, sillä se imeytyy vähän eri tavalla kuin perinteiset valmisteet. 

Mitään erityisempää tänne ei kuulu, pikkuhiljaa sitä pitäisi alkaa ehkä valmistella vauvan tuloa, kun jossain välissä vaan ehtisi... Äitiyspakkauksen hain juuri postista, ja kavereilta on tullut jonkin verran poikien vaatteita käytettynä. Isoimmat hankinnathan meillä on jo tehtynä esikoisen myötä, mutta ainakin itkuhälytin, kantoreppu, rintapumppu ja vaunuihin liitettävä seisoma-/istumalauta vielä puuttuvat. Ne suurimmat muutokset tosin eivät taida tapahtua muutenkaan tavarapuolella, vaan arjessa yleisesti - esikoinen pitäisi mm. siirtää pinniksestä lastensänkyyn ja huonejärjestystä muutenkin pohtia uusiksi. Nämä toki olisi hyvä tehdä jo ENNEN kuin vauva syntyy. Vielä ei kuitenkaan motivaatiota tähän ole löytynyt.

Painon nousu ahdistaa yhä. Alun 61 kilosta ollaan pompattu 67 kiloon. Viimeksi (ja muutenkin ainoan kerran) olen ollut näin painava edellisen raskauden viimeisillä viikoilla ja nyt tosiaan olisi vielä 3kk laskettuun aikaan... Eipä sillä, olen kyllä syönytkin kaikkea mitä mieli tekee enkä välittänyt tuon taivaallista isoista kalorimääristä, mutta samaan aikaan mietin kuitenkin koko ajan, että pitäisi rajoittaa jatkuvaa syömistä ja herkuttelua. Ristiriitaista.

Mutta... Tämä on todennäköisesti viimeinen raskaus jonka saan kokea, eli olen yrittänyt myös kanavoida ajatuksia niihin positiivisiin juttuihin ja haalia kivoja muistoja tältä ajalta. Eikai sitä kukaan enää 10 vuoden päästä muistele, tuliko kiloja 5 vai 15. 

Tämmöistä täällä.

Rakenneultra 21+0 & taaperon korvien tuubitus

Ihana, terve poikahan se siellä edelleen vaikuttaisi olla möllöttävän, kuten pari viikkoa sitten yksityisellä jo uumoiltiinkin. Painoarvioksi saatiin 414g, joka on kyllä huomattavasti enemmän kuin tytöllämme vastaavilla viikoilla - hän oli nimittäin 355g. Muutenkin poika vastasi kaikilta mitoiltaan 21+4 kokoista jässikkää, eli kasvoi hieman "plussan puolella". Toistaiseksi ei siis murhetta SGA-vauvasta, vaikka eipä toisaalta ollut edellisessäkään vielä tässä vaiheessa. Ihan hyvä, että tulee vielä se rv 30 ylimääräinen tsekkaus.

En oikeastaan ehtinyt jännittää rakenneultraa ennakkoon juurikaan, sillä kaikki fokukseni oli tytön korvien putkitusoperaatiossa, joka osui sattumoisin tähän samalle päivälle. Meillä ollaan kärsitty 5 korvatulehdusta puolessa vuodessa, jolloin tuubituksen kriteerit täyttyvät kirkkaasti, eikä tarvinnut kahdesti miettiä halutaanko putket vai ei kun lääkäri sitä ehdotti. 

Toimenpide tehtiin kevyessä nukutuksessa eli humautuksessa, jossa lapselle annettiin maskin kautta anestesiakaasua ja toki myös happea. Pieni yskä ei onneksi haitannut operaatiota, mutta selkeä infektio tai kuume olisi siirtänyt putkitusta eteenpäin. Sain olla mukana salissa siihen saakka, että lapsi nukahti. Siinä meni ehkä 15 sekuntia, mutta oli kyllä raastavaa kuunnella toisen hätääntynyttä itkua, kun väkisin pidettiin pedillä makaamassa. Koitin parhaani mukaan rauhoitella pientä juttelemalla rauhallisesti ja kertomalla, että äiti on tässä eikä ole hätää, kohta tulee uni. Oltiin kyllä myös harjoiteltu tilannetta kotona parina päivänä, sillä meiltä löytyy babyhaler-maski Ventolinen/Flixotiden ottoa varten, joka oli ihan kelpo apuväline jolla selostaa pikkuiselle, mitä sairaalassa tulee tapahtumaan.

Toimenpide meni hyvin ja nopeasti, noin 10 minuutissa. Tosin näin äidin näkökulmastahan se tuntui loputtoman pitkältä ajalta, hah. Kotiin päästiin n. puolen tunnin heräilyn ja välipalan syönnin jälkeen. Edeltävästi olikin ollut 6h paasto, joka oli kyllä 2 veen kanssa vähintäänkin mielenkiintoista... Aikamme oli klo 11, joten jouduttiin heräämään väkisin klo 5 (normaalisti klo 6) jotta ehdittäisiin syömään edes jotain ennen operaatiota, muutoin oltaisiin menty edellisen illan puuron voimalla, joka kuulosti mielestäni hirveältä ajatukselta. Maitoakaan ei saanut juoda paastoaikana, ainoastaan vettä tai laimeaa mehua ja sitäkin vain 1dl.

Olipahan päivä. Pitkä ja jännittävä, mutta onneksi lopulta kaikki meni kuten pitikin.

Kehon muutokset ahdistavat

Ensimmäinen raskausaikani sujui kuin tanssi. Kävin vielä kuukausi ennen synnytystä juoksemassa ja olin muutenkin elämäni kunnossa. Paino nousi liian vähän, vain reilut 5kg koko odotusaikana, joka varmasti osaltaan selittää kevyen olon. Olin myös välittömästi synnytyksen jälkeen lähtömitoissani ja mahani oli, jos mahdollista, jopa litteämpi kuin ikinä ennen. Ei arpia, ei kolotuksia, ei minkäänlaisia vaivoja (korostan, fyysisiä vaivoja, henkisesti olin ihan romuna). 

Nyt onkin sitten ihan toinen, ehkä se tavallisempi tarina raskaudesta. Paino on noussut näin puoliväliin mennessä jo n. 3kg, koska olen ensinnäkin syönyt ihan mitä sattuu (lue: suklaata ja mättöruokaa) ja toisekseen tuntuu, että paino tarttuu muutenkin tiukemmin kuin viimeksi, tyylillä yksi syöty sipsi kerää nestettä ja turvotusta seuraavat 2 vuorokautta. No, eipä siinä, jos olo muuten olisi siedettävä, mutta vatsanahka kiristää jo nyt aivan sikana. Kaikki kertynyt paino tuntuu olevan vatsan alueella, eivätkä mitkään vaatteet tunnu hyvältä. Hengittäminen on tukalaa. Kaikki oleminen on ähellystä ja puhinaa. Olen jopa alkanut vähän pelkäämään syömistä, sillä sen jälkeen on aina entistäkin kamalampi olo usean tunnin ajan. Aiemmin nälän tunne on iskenyt aika tarkalleen 3h välein, nyt voin helposti olla 6h syömättä ähkyn olon takia. Ja siis ei ole väliä mitä syön, yksi omenakin voi tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin pitsan puolikas. Lueskelin aiheesta ja sinällään kuulostaa loogiselta, että keho käy hitaammalla ja pyrkii siten imeyttämään ruoan energian ja ravintoaineet mahdollisimman tehokkaasti vauvaa ajatellen.

En myöskään ole päässyt harrastamaan liikuntaa niin usein kuin olisin halunnut, sairastelukierteen, voimakkaiden harjoitussupistusten ja no, yleisen elämäntilanteen/kiireiden vuoksi. Vartin kävelyt ovat saaneet korvata entiset juoksulenkit ja salitreenit. Olen siis myös ihan rapakunnossa ja koko olemus on löllö, ja se ärsyttää suunnattomasti! Kun on koko elämänsä tottunut olemaan liikunnallinen, vie tällainen yhtäkkinen "romahdus" puolet identiteetistä. Liikunta on lisäksi minulle tärkeä henkireikä stressin hallinnassa sekä keino viettää omaa aikaa, joten alkaa hiljalleen niin sanotusti rusinat rasahdella pääkopassa.

No, edelleen mennään sillä ajatuksella, että kunhan tästä hengissä selvitään - niin minä kuin vauvakin - niin kaikki muu kyllä helpottaa sitten synnytyksen jälkeen tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Rv 18 - verenvuotoa ja gynekäyntejä

Heräsin viime sunnuntaina hyväntuulisena rentouttavan loman jälkeen. Olimme kotikaupungissani parin päivän vierailulla ja pääsimme nukkumaan yhden yön hotellissa miehen kanssa, kun pirpana jäi mummolle ja papalle hoitoon. 

Ilo vaihtui äkkiä ahdistukseen, kun vessakäynnin yhteydessä pönttöön lorahti punaruskeaa verta. Soitin heti TYKS:n päivystykseen, josta minut yhdistettiin naistentaudeille. Koska mitään kipuja ei ollut, sain ohjeeksi seurailla tilannetta. Lähdimme itku kurkussa ajamaan kohti kotia. 

Kotiin päästyämme vuoto oli onneksi rauhoittunut ja muuttunut ruskeaksi. En kuitenkaan saanut mielenrauhaa, joten varasin seuraavalle päivälle gynekologin yksityiseltä. Hän tutki kaiken huolellisesti ja ultrasi vauvaa ja kohtua monesta suunnasta, mutta mitään syytä vuodolle ei löytynyt (ja tässä kohtaa se olikin jo loppunut). Vauva tosiaan voi hyvin ja vastasi viikkoja, painoarvioksi tuli 230g ja lisäksi vaikuttaisi siltä, että hän on poika.

Käynnin jälkeen olin todella helpottunut ja ajattelin, että ehkä tämä nyt oli tässä vuotojen osalta. Mutta ehei, sepä alkoi uudelleen kesken työpäivän keskiviikkona. Tällä kertaa n. teelusikallinen kirkkaan punaista verta holahti pikkuhousuihin. Edelleenkään ei onneksi ollut mitään kipuja. Soitin neuvolaan kysyäkseni ohjeita, lähinnä että kuinka kauan tällaista vuotoa voi ja uskaltaa seurata. Terkkari ohjeisti varaamaan ajan terveysasemalta, sillä sitä kautta voisin päästä uudelleen ultrattavaksi (tällä kertaa toki TYKSiin, sillä toista 230e yksityissektorin laskua samalle viikolle lompakkoni ei kestäisi).

TYKSissä sain vähän tylyä kohtelua ja kulmien kohottelua. "Niin sähän oot alkuviikosta ollut jo tutkimuksissa..." Kyllä sielläkin sitten kaikki tutkittiin ihan asiallisesti, mutta jäi kyllä olo, ettei olisi pitänyt mennä sinne. Mutta edelleen kaikki oli hyvin, ja koska viikkoja on näin vähän vielä, niin ei mahdollisille ongelmille voi oikein mitään tehdäkään. Sain ohjeeksi lähinnä ottaa nyt rauhallisemmin viikon ajan, että mahdollinen vuotokohta tyrehtyisi, mutta mitään vuodelepoa tai sairaslomaa ei siis tarvita. Kunhan nyt ei juoksemassa käy tai muuta vastaavaa.

Nyt viikkoa myöhemmin vuoto jatkuu edelleen, tällä hetkellä ruskeana. Vauvan liikkeet onneksi tuntuvat jo vähän paremmin ja se tuo hieman varmuutta itsellekin. Rakenneultraan on aika tarkalleen 2 viikkoa, joten ehkä tässä siihen asti pystyy odottelemaan.

Arki = ilotonta pakkopullaa

Houkutteleva otsikko, eikös. Mutta tältä minusta on viime aikoina rehellisesti tuntunut.

Heräämme aamulla 5:30 (joskus JOPA 6:00 jos ihme tapahtuu), oli arki taikka pyhä, ja siitä alkaen päivä on enemmän tai vähemmän suorittamista. Viikolla päiväkotiin vieminen ja hakeminen ovat pääosin minun vastuullani, koska teen lyhyempää työpäivää. Kotiin päästyä täytyy kokata, pitää yllä edes jonkinlaista järjestystä ja siisteyttä sekä pyykätä. Nämäkin ovat pitkälti minun hommiani, koska mies on usein kotona vasta viiden jälkeen, ja siitä pian alkavatkin iltarallit suihkuineen, puuron keittämisineen ja iltasatuineen. Jossain välissä pitäisi yrittää vähän leikkiäkin lapsen kanssa, koska jos hän jää liiaksi huomiotta niin ymmärrettävästi ympärillä alkaa tapahtua kiellettyjä asioita; uuni ja liesi menevät päälle, hiusharja löytyy vessanpöntöstä ja tyttö pöydän päältä kiipeilemästä. Se leikkiminen tosin tuntuu itsestä valitettavasti otsikon sanoin pakkopullalta. En haluaisi kokea näin, mutta en voi mitään sille, ettei leikkiminen tunnu luontevalta. Piirtäminen, palapelit ja muistipelit, kirjan lukeminen, ulkoilu ja yhteiset kotityöt kyllä sujuvat kaltaiseltani mielikuvitusköyhältä ihmiseltä, mutta aikuisen silmin "vailla järkeä" olevat leikit eivät vain ole minun juttuni. Tämä leikkimisen tylsyys tuntuu erityisesti viikonloppuisin, kun ei ole päiväkotia ja koko 12h hereilläoloajaksi pitäisi keksiä jotain mielekästä puuhaa. Lapsi on nyt myös elokuisen päiväkodin aloituksen myötä ollut yhteensä 15 kertaa kipeänä, joten tosi niukaksi ovat omat elinpiirit kaventuneet kun harvoin päästään käymään kodin seinien ulkopuolella. Ja kuten olen ehkä jo aiemmin maininnut, niin mitään tukiverkostoahan meillä ei lähellä ole, josta voisi pyytää spontaanisti jeesiä niin, että päästäisiin esim. kerran kahdessa viikossa lenkille/kauppaan/leffaan kaksin miehen kanssa. Yhteistä aikaa toivoisi kyllä olevan enemmän.

Tiedostan, että monissa perheissä on samankaltainen tilanne tai heikompikin (kaikki sympatiat täältä!). Mutta silti se oma arki vaan vituttaa liian usein. 

En nyt oikeastaan tiedä, mitä tällä äärimmäisen negatiivisella avautumisella haen. Omien tuntojen purkamista ehkä. Ja jospa tähän voisi joskus myöhemmin palata ja todeta, että hei tuostakin selvittiin.

Rv 15+0

Jaahas, pitää yrittää välillä tännekin jaksaa rustailla. Sinällään mitään erityistä aihetta ei ole nyt mielessä, josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta onhan se mukava laittaa ylös asioita ja muistoja raskausajalta.

Tänään on tosiaan tuo otsikossa mainittu 15+0 kasassa. Vointi on aika paljon helpottunut alkuraskaudesta, en ole enää niin väsynyt ja ruokahalukin on palautunut aika lailla normaaliksi. Myös närästys on loppunut, jee! Uutena vaivana sitten olenkin saanut ihan jäääääätävän ummetuksen. En ole ehkä ikinä kokenut näin voimakasta vatsan toimimattomuutta. Olen kokeillut elintapoihin keskittymällä hoitaa tilannetta, mutta eipä ole liikunnasta, luumujen popsimisesta, runsaasta veden juonnista ja kuitujen saannista ollut minkään sortin hyötyä. Vi-Siblin on ollut yhtä tyhjän kanssa, eivätkä edes perinteiset laksatiivivalmisteet tunnu auttavan. Vaikka kohtu itsessään ei ole vielä mikään iso möhkäle, niin ummetuksen takia on kyllä tuskallisen pinkeä olo. Tähän kun yhdistää vielä 1-2 viikkoa vaivanneen hengenahdistuksen (jota ei muuten ollut ekassa raskaudessa yhtään), niin ai että. Puuskutan ihan pienestäkin liikuntasuorituksesta, tai ihan vaikka siitä, että kävelen kotona portaat ylös. Ekalla neuvolakäynnillä joulukuussa hemoglobiini oli kyllä hyvä 136, että olisikohan nyt päässyt laskemaan kun happi kulkee niin huonosti. Täytyy ehkä pyytää tarkistamaan seuraavalla käynnillä...

Mainitsinkin tuossa, että maha siis vielä ole erityisemmin kasvanut. Korkeintaan näytän iltaisin siltä, että vähän turvottaa. Paino on pysynyt samassa 61 kilossa kuin ennen raskauttakin. Hieman ehkä ahdistaa, että käykö tässä taas samoin kun ensimmäisen kohdalla, että painoa ei tule riittävästi ja vauvakin syntyy alipainoisena. Toki tätä varten meillä on ylimääräinen seurantaultra tulossa, mikä on hyvä asia. Ja tiedän, että painon ei muutenkaan kuulu nousta kuin vasta puolivälin jälkeen, että onhan siihenkin vielä aikaa.

Ensimmäisiä liikkeitä, sellaisia jänniä "värinöitä", tunsin viime viikolla neuvolakäynnin yhteydessä kun terveydenhoitaja kuunteli dopplerilla sydänääniä. Ilmeisesti anturin paine alkoi ärsyttää beibiä ja hän pisti kunnon hullunmyllyn käyntiin. Mitenkään päivittäin näitä muljahduksia ei kuitenkaan vielä tunnu, mutta toivottavasti pian alkaisi tuntumaan.

Mutta joo, all in all, kaikki siis suhteellisen mukavasti.

Ihmeellinen ihmistaimi

Pelot on taas hetkeksi selätetty. Nt-ultrassa kaikki kunnossa, jopa astetta paremmin kuin ekassa raskaudessa jos näin voi sanoa. Niskaturvotuksen määrä oli 1,1mm (viimeksi 1,9) ja trisomiariskiluvut Downin syndrooman osalta 1:28 000 (viimeksi 1:2700) ja muiden häiriöiden suhteen 1:100 000 (viimeksi 1:33 000). Vaikka eihän sillä lopulta ole väliä, mitä ne riskisuhteet ovat, kunhan vain normaalin rajoissa.

Jännä nähdä, minkälainen tyyppi sieltä heinäkuussa putkahtaa pihalle. Oli nimittäin esikoista aika paljon rauhallisempi tapaus ultran perusteella! Köllötteli, venytteli ja potkitteli jaloillaan tomerasti, mutta malttoi olla paikallaankin. Esikoinen puolestaan hyppi kohdun pohjalta "kattoon" asti koko tutkimuksen ajan, muistan sen elävästi edelleen. Ja hänhän on aikamoinen vauhtimato ollut syntymästään lähtien.

20.3. on rakenneultran vuoro ja vielä rv 30 yksi ylimääräinen ultra aiemman sikiön kasvuhäiriön vuoksi.

Epäilys

Ensimmäistä kertaa tämän raskauden aikana tuli olo, että sikiö on varmaan kuollut. Yhtäkkiä, täysin puskista. En toki tähänkään asti ole kovin luottavaisin mielin suhtautunut raskauden onnistumiseen, vaan puheissani kuuluu edelleen "jos kaikki menee hyvin, jos siellä nyt on mitään elämää", mutta tänään iski oikeasti kunnon pelko ja ahdistus. Johtuneeko lähestyvästä NT-ultrasta, nyt siis viikkoja olisi 11+2 ja ultraan alle viikko... Jospa sitä yrittää henkisesti varautua kaikkein pahimpaan. Vaikka eihän huonoihin uutisiin ole koskaan valmis. 

Raskausoireeni ovat selvästi hellittämään päin. Unettomuus vaivaa yhä, mutta on ollut hyviäkin öitä jo välissä. Pahoinvointi on todella lievää ja närästyskin loppui melkein seinään tuossa viikko sitten. Rinnatkaan eivät ole enää niin kipeät. Ehkä tämäkin on omiaan lisäämään paniikkia - miksi en enää tunne mitään?

Paljon kirjoitettavaa, ei yhtään energiaa

Viimeiset 3 viikkoa ovat olleet äärettömän raskaita. Luulisi, että pitkä joululoma olisi ladannut akkuja, mutta kyllä täällä on käynyt ihan päinvastoin.

On ollut vaikea sopeutua alkuraskauden oireisiin. Pahoinvoinnista ja väsymyksestä mainitsinkin jo aiemmin, mutta nyt seuraksi on tullut myös 24h vaivaava närästys ja unettomuus. Omeprazolia sain neuvolalääkäriltä närästyspulmaan, mutta eipä siitä ole juuri ollut apua - koko ajan on pala kurkussa, painetta rinnassa ja loputonta röyhtäilyä sekä oksettavaa oloa. Ei auta vaikka olen eliminoinut ruokavaliosta sipulit, kahvin, suklaan, mausteet... Noh, sitten case unettomuus: vaikka olen illalla (ja päivälläkin) kuoleman väsynyt, en yleensä saa unta ennen klo 1 yöllä. Jos taas onnistun nukahtamaan ajoissa, herään klo 2-4 ja valvon siitä kivasti aamuun asti. Nyt lomallahan tämä on sinällään ollut vielä jotenkin handlattavissa, varsinkin kun äitini oli meillä viikon apukäsinä hoitamassa lasta niin että minä sain vain voivotella oloani, mutta miten käy kun palaan ensi viikolla töihin? Täytyy vain toivoa, että oireet helpottaisivat raskauden edetessä...

Yksi kuluttava tekijä on myös taaperomme jäätävä uhmaikä. Ei sovi kovin hyvin yhteen edellä mainittujen oireiden kanssa, kun ei vaan millään olisi jaksamista vääntää ihan joka asiasta. Ja varsinkin minua hän testaa ja koettelee erityisen paljon, kuten monesti äidin (tai sen lähimmän vanhemman) rooliin kuuluu - miehen kanssa hän on rauhallisempi ja mummolle hän ei laittanut hanttiin ollenkaan. Pukeminen, ruokailutilanteet, vaipan vaihto, suihkuun meno, kaikenlainen auttaminen asioissa joita hän ei vielä itse osaa = rimpuilua, kirkumista, potkimista, karkuun juoksemista. Asiaa myös mutkistaa se, että lähes 2 vuoden iästään huolimatta hän ei vieläkään puhu paljoa. Selkeitä sanoja on parisenkymmentä (esim. äiti, mummo, pupu, mennään, kiitti...) ja 2-3 sanan lauseita kourallinen (esim. pipo päähän, ei haittaa), mutta enimmäkseen puhe on vielä hänen omaa höpinäänsä tai sinne päin -juttelua, esim. leppäkerttu on "ennäpeppu". Turhauttavaa puolin ja toisin, luulen että moni asia helpottuisi kun sanallinen kommunikointi alkaisi sujua paremmin.

Ei muuta kuin #valivali ja #iteppätätähalusin 🥲 Tsemppiä kaikille samanlaisten juttujen kanssa painiville! Kyllä se aurinko vielä paistaa.