Huomaan olevani jälleen lapsettomuuskuopan pohjalla. No, pohjaa alemmaskin toki pääsisi, siitä on kokemusta ajalta jolloin meillä ei ollut lasta lainkaan. Mutta surkea, itkuinen ja epäonnistunut olo on vallinnut parin päivän ajan.
Asiaan vaikuttaa varmasti se, että kolme ystävääni kertoivat raskauksistaan yhteisessä Whatsapp-ryhmässämme. "Arvatkaa mitä, meille tulee vauva maaliskuussa! Eikä, niin meillekin, koska teillä on laskettu aika? No paljastanpa nyt minäkin, että täällä ollaan myös raskaana, mutta aika alussa vielä!" Ryhmässä on toki yhteensä 8 henkilöä, eli en ole ainut "epäraskaana" oleva. Olen hirmu iloinen ystävieni puolesta, mutta samalla hetkellä surullinen omasta tilanteestani - vaikkei siihen oikeastaan ole mitään kunnollista syytäkään. Eihän meillä ole kuin kolme kuukautta nyt uutta yritystä takana, ja mitään lääketieteellistä estettä ei ole ainakaan aiemmin todettu luomuraskaudelle, eli ei vielä tarvitsisi olla näin maansa myynyt. Silti ne vanhat tunteet edellisen raskaustoiveen ajalta näköjään elävät ja voivat vahvasti.
Yritin jo eilen soittaa TYKSiin (hätähousu täällä terve). Sainkin puhelimen päähän ajanvaraussihteerin, jolle kerroin menneestä IVF-hoidosta ja pikkusisarustoiveesta, sekä kysyin miten pakastetun alkion kanssa pitäisi toimia. Kävi ilmi, että näppäilemäni numero oli väärä ja kyseessä olikin jokin toinen naistenklinikan osasto. Ystävällinen sihteeri kuitenkin kaivoi minulle oikean numeron ja kertoi ajat, jolloin lapsettomuushoitajalle voi soittaa. Kiitin häntä vuolaasti, ja puhelun jälkeen myös itkin vuolaasti. Enkö helvetti osaa edes tätä asiaa tehdä oikein? Pettymyksen ja epäonnistumisen aalto löi yli naurettavan kovalla voimalla.
Yritän kuitenkin kaiken hormonimyrskyn ja epäloogisten ajatusten keskellä muistaa, että minulla on asiat oikeasti Hyvin, isolla H:lla. Pienet kädet, jotka leikkien lomassa hakeutuvat välillä kaulalleni haliotteeseen, ovat tärkein muistutus siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti