Synnytyksen jälkeinen masennus. Asia jota olin osannut odottaa, mutta jonka voimakkuus yllätti minut täysin. Pahimmalta tuntuu se, että nyt kun vihdoin sain sen mistä vuosikausia vain haaveilin, en pystykään nauttimaan arjesta ja vauvasta täysillä. Epäkiitollinen paska täällä moi! On toki hyviäkin hetkiä ja onnellisuuden tunteita, mutta ihan liian paljon myös päivittäisiä ahdistus- ja itkukohtauksia. Niiden iskiessä mietin monesti, että ehkä minua ei vain ole luotu äitiyteen ja kylläpä olen huono ihminen, kun vauvan itku hermostuttaa. Joskus tekisi mieli poistua tilanteesta ja antaa jonkun toisen hoitaa homma paremmin.
Ensimmäiset merkit alakuloisuudesta huomasin ehkä noin kuukausi sitten (vaikea arvioida, kun viikot kuluvat silmänräpäyksessä). Tuolloin aloin tiedostamattani puhua arjestamme lähinnä negatiiviseen sävyyn. Esimerkiksi miehen kysyessä kuinka päivämme kotona oli sujunut, vastaukseni alkoivat olla luokkaa "olipa raskasta, ei tää taaskaan nukkunut, en ymmärrä mikä sitä vaivaa, tuleekohan tästä imetyksestäkään mitään". Myös päätöksenteko alkoi tuottaa vaikeuksia ja halusin varmistella kaikkia vauvaan liittyviä asioita mieheltä tai äidiltäni. Yritin kuitenkin sysätä kurjat fiilikset sivuun ja keskittyä positiivisiin juttuihin, kuten vauvan hurjiin kehitysaskeliin hänen oppiessaan mm. hymyilemään ja kannattelemaan päätään vatsamakuulla.
Hiljalleen mieli kuitenkin musteni entisestään. Pienetkin asiat arjessa alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä ponnistuksilta, esim. tiskikoneen tyhjennys. Toki usein vauvan kanssa on myös oikeasti niin kiire, että koti jää siksi hoitamatta. Mutta vaikka olisi ollut joskus aikaakin vaikkapa vauvan päikkäreiden yhteydessä, meni kaikki aika murehtiessa, että kohta se taas herää ja aloittaa huutokonsertin. Vauvamme on ollut aika itkuinen, luultavasti vatsavaivojen takia, joten hereilläoloajasta iso siivu tuntuu menevän keksiessä, että millä pienen saisi rauhoittumaan... Jossain vaiheessa se loputon huuto alkoi tuntua kestämättömältä. En ole vauvalle vihainen, vaan lähinnä ahdistunut tilanteesta.
Varsinainen pohjakosketus tuli viime viikolla. Olimme vauvan kanssa vanhemmillani, mies ei töiden vuoksi päässyt mukaan. Olin ensi kertaa yksin vastuussa vauvan hoidosta, vaikka tietenkin isovanhemmat osallistuivat sen minkä pystyivät. Eräänä yönä imetyksen jälkeen, kun vauva ei meinannut millään nukahtaa ja olin 2h ajan tuloksetta yrittänyt rauhoitella häntä takaisin unille, minulle tuli tunne, että varmaan olisi parempi olla kuollut. Ajatus toistui myös myöhemmin reissun aikana. En kuitenkaan kehdannut sanoa niistä kenelläkään tuomitsemisen pelossa. Eilen meillä sitten oli oikeasti tosi haastava ilta, vauva vain itki ja itki, eikä mikään tuntunut tehoavan. Olin aivan epätoivon partaalla huutava nyytti sylissäni, kun mies tuli ehdottamaan, että josko tehtaisiin vahdinvaihto ja menisin vaikka syömään. "Niin, tai tappamaan itseni" pääsi suustani itkun kera. Lapsellinen kommentti, tiedetään, mutta siihen varmaan kulminoitui kaikki edeltävän kuukauden stressi ja murhe. Ehkä se oli jopa avunhuuto. Eilinen ilta menikin sitten laatiessa sotasuunnitelmaa masennuksen nujertamiseksi.
Siispä askel numero 1: Tosiasioiden tunnustaminen. Jaksaminen on nyt vähissä ja yksin ei tarvitse selvitä. Alan järjestää keskusteluapua itselleni sekä harkitsemaan mahdollista lääkityskokeilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti