Paitsi että tyttö itse on täysin hukassa omien tunnemyrskyjensä aallokoissa, myös me vanhemmat olemme huuli pyöreänä, että mitä tuon lattialla meritähtiasennossa makaavan rääkyvän lähes 3-vuotiaan kanssa pitäisi tehdä. Yleisenä periaatteena olemme pitäneet sitä, että annamme raivolle tilaa ja keskustelemme asiat halki jälkikäteen tilanteen rauhoituttua. Toki asia on eri, jos lapsi, muut ihmiset tai kodin esineet vaarantuvat kiukuttelun seurauksena, silloin ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin napata rimpuileva, potkiva lapsi tiukkaan syliotteeseen.
Pahinta ei kuitenkaan ole kiukuttelu tai sinällään tunteiden näyttäminen, vaan jatkuva huomion hakeminen ei-toivotuilla keinoilla. Esimerkiksi eilen olin pikkuveljen kanssa hakemassa esikoista päivähoidosta. Pikkuveli nukkui autossa ja juttelimme etukäteen parkkipaikalle kävellessä, että koitetaan olla mahdollisimman hiljaa, jotta vauva saa nukkua. Ihme kyllä, vauva ei herännyt ovien paukkeeseen tai normaaliin keskusteluun, jota kävimme esikoisen kanssa - turvakaukalosta kuului vain pientä öninää. Tässä vaiheessa esikoinen alkoi myös pitää pientä vaikerrusta ikään kuin vauvaa matkien, ja muistutin häntä kauniisti olemaan hiljempaa. Hän tietysti innostui asiasta vain enemmän ja alkoi vääntämään tekoitkua niin kovaäänisesti, että lopulta pikkuveli heräsi itkien päiväuniltaan. Tässä kohtaa minulta paloi hermot ja rähähdin takapenkkiläiselle niin kovasti, että tekoitku muuttui aidoksi.
Samoin yleinen tottelemattomuus ärsyttää suunnattomasti. Vaikka meillä tehdään asiat joka päivä samalla tavalla ja vedetään selkeät rajat lapselle, sekä annetaan aikaa varautua siirtymätilanteisiin (esim. "vielä yksi palapelin rakennus ja sitten syömään"), niin ei vaan auta yhtään. Hän yrittää aina kääntää asioiden järjestystä mieluisekseen (esim. "ensin katson Pikku Kakkosen ja sitten menen suihkuun", vaikka järjestys on juuri päinvastainen) tai vaihtoehtoisesti välttää niiden tekemisen kokonaan (nämä perus pöydän alle piiloon juoksemiset, kun pitäisi harjata hampaat tai käydä potalla).
Ja enitenhän tässä tietenkin ärsyttää oma vajavaisuus vanhempana. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein oma hermo menee ja tulee alennuttua lapsen tasolle, jolloin lopputuloksena on yhden sijaan kaksi kiukuttelevaa taaperoa. Olen yrittänyt hillitä itseäni esimerkiksi poistumalla hetkellisesti toiseen huoneeseen tai hengittelemällä syvään kymmenen kertaa, mutta ei se valitettavasti ole läheskään joka kerta auttanut. Yksi ehdottomasti huonoimmista piirteistäni onkin pitkävihaisuus. Vaikka kuinka on kyse lapsen kanssa riitelystä ja vaikka kuinka tiedän, että minun pitäisi olla se fiksumpi osapuoli, niin en vain pääse kovinkaan helposti yli ärtymyksen tunteista. Siinä vaiheessa kun lapsen kiukku on jo laantunut ja hän tulee kysymään, että äiti leikitäänkö, niin minä kihisen vielä raivosta enkä todellakaan halua leikkiä. Näissä tilanteissa olen yrittänyt selittää lapselle, että äitiä vielä vähän harmittaa ja nyt äiti haluaa vielä istua sohvalla vähän aikaa.
En ole todellakaan ylpeä siitä, miten näitä uhmatilanteita handlaan, mutta yritän koko ajan tulla niissä paremmaksi. Useimmiten tilanteista selviäisi paljon helpommalla kun pysyisi itse rauhallisena eikä antaisi niille lapsen pienille narinoille ja mökötyksille minkäänlaista painoarvoa tai huomiota, eihän kukaan jaksa tyhjälle kitistä loputtomiin - tätä yritän itselleni hokea. Koitan myös keskittyä niihin pieniin onnistumisen hetkiin arjessa ja kehua lasta aina, kun pientäkin kehumisen aihetta tulee. Esimerkiksi vaikka koko ruokailuhetki olisi ollut taistelua ja ruuasta kieltäytymistä, mutta lapsi juo maitonsa kauniisti, niin muistan antaa hänelle kiitosta siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti