Synnytyskertomus

Voihan synnytys. Matkassa oli monta muuttujaa ja täytyy sanoa, että vasta jälkikäteen on ollut aikaa tai voimavaroja reflektoida kaikkea tapahtunutta. Oma tarinansa on myös synnytyksen jälkeinen aika, mutta se ei taida samaan tekstiin mahtua. 

Käynnistyspäivänä 28.7. esikoinen jäi isovanhempien kanssa vilkuttamaan ja näyttämään peukkua ikkunasta, kun lähdimme miehen kanssa huristelemaan kohti TYKSiä. Käynnistysaikamme oli sovittu kello yhdeksäksi, mutta pääsimme KTG-käyrälle lopulta kymmenen paikkeilla, sillä sairaalassa oli ohipyyhältäneen kätilön mukaan ruuhkaa. Käyrien jälkeen, noin tuntia myöhemmin lääkäri otti meidät vastaan ja kävimme keskustelun käynnistysmenetelmistä: kerroin huonosta kokemuksestani Cytoteciin liittyen ja lääkärikin oli sitä mieltä, että ballongilla lähdetään yrittämään, koska syöksysynnytys ei ole tavoitteena eikä kenenkään edun mukaista.

Ballonki saatiin paikalleen yllättävän sujuvasti, eikä se tuntunut mitenkään pahalta. Olin kuitenkin niin jännittynyt tulevasta synnytyksestä ja jotenkin myös ällötti ajatus alapäästä roikkuvasta vierasesineestä, että pritsiltä ylös noustuani tulin todella huonovointiseksi ja sitten lähtikin taju. Onneksi ehdin sanomaan asiasta ja ehdin istumaan tuolille ennen kuin vintti pimeni... Tai tavallaan jotenkin etäisesti kuulin henkilökunnan ja mieheni äänet (vähän niin kuin kuplan sisältä?) ja tajusin suunnilleen mitä ympärilläni tapahtui, mutta keho oli ihan veltto. Minut kiikutettiin takaisin makuuasentoon ja jalat kattoa kohti ollessani alkoi veri taas virrata päähän ja vointi kohentua. 

Pyörtymisepisodin jälkeen meille osoitettiin raskaudenseurantaosastolta huone, jossa olisimme odottelemassa synnytyksen käynnistymistä. Periaatteessa kotiinkin olisi saanut lähteä, mutta koska minulla oli taustallani jo yksi nopea synnytys, suositeltiin osastolle jäämistä. Itse olin vähän skeptinen sen suhteen, että ballonki saisi mitään aikaiseksi ja sanoinkin miehelle, että hän saa sitten yöksi mennä kotiin ja samalla moikkaamaan esikoista, koska tänään tuskin tapahtuu mitään ja turha meidän molempien on sairaalassa olla.

Yllättäen kuitenkin aloin tuntea supistuksia aika pian ballongin asetuksen jälkeen. Ne olivat heti melko kivuliaita, jos 0-10 asteikolla pitäisi arvioida niin ehkä 6. Ne tulivat kuitenkin harvakseltaan, noin 20min välein ja välillä hiipuivat kokonaankin pois. Katseltiin The Walking Deadia, käytiin kanttiinissa herkkuja hakemassa, luettiin Tiede-lehteä ja muuten vaan oltiin ja höpistiin. Iltapäivä meni rennoissa tunnelmissa noin klo 17 asti, jolloin supistukset alkoivat koventua ja tihentyä.

Soitimme kätilön paikalle suunnilleen klo 18, jotta saisin tens-laitteen kipua helpottamaan. Sain laitteen ja sitä tuodessaan kätilö myös kysyi, joko ballonki on irronnut. Olin ohjeiden mukaisesti nykinyt letkua tasaisin väliajoin, mutta se tuntui olevan hyvin paikoillaan. Kun kätilö tarkasti tilanteen, kävi kuitenkin ilmi, että ballonki oli lähtenyt paikoiltaan jo tovi sitten. Kireät lantionpohjanlihakset vain pitivät siitä tiukasti kiinni, mutta kohdunsuulla se ei siis enää ollut. Ballonki poistettiin ja sen jälkeen homma niin sanotusti räjähti käyntiin.

Jos aiemmin päivällä supistuksia tuli parinkymmenen minuutin välein ja pystyin hengitellä ja välillä naureskellakin ne läpi, niin yhtäkkiä niitä olikin joka toinen minuutti enkä pystynyt olemaan olemaan enää missään asennossa ja ulosantini oli pelkkää ulinaa. Tens oli ihan turha kapistus ja hyvin pian aloimmekin pohtia kipupiikkiä. Kätilö kuitenkin pienen harkinnan jälkeen tuli siihen tulokseen, että koska synnytys vaikuttaisi etenevän rivakasti, ei piikki tulisi kysymykseen - vauva saattaisi syntyessään olla lääketokkurassa ja hengittää huonosti. 

Kello 19 maissa olin jo niin tuskissani, että kätilö päätti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Olinkin yllättäen 6cm auki ja saisin siis siirtyä synnytyssaliin, jossa voisin saada myös kivunlievitystä epiduraalin tai spinaalipuudutteen muodossa. Sänkykyyti osastolta synnärille kesti ehkä 5min ja tuona aikana olin auennut taas 2cm lisää. Lääkäri oli hälytetty paikalle puudutuksen laittoa varten, mutta häntä ei näkynyt. Kuulin kipujeni lomasta kätilön juttelevan toiselle, että lääkärit olivat jumissa sektiosaleissa ja kuka missäkin. Kuten mainitsinkin, synnyttäjiä oli tuolloin paljon, itse asiassa ennätysmäärä Majakkasairaalan historiassa (myöhemmin selvisi, että samana päivänä oli syntynyt yhteensä 21 vauvaa kun normaalisti määrä on 10 luokkaa). 

19:30 aloin tuntea voimakasta ponnistuksen tarvetta. Tässä kohtaa hoksasin myös, että kivunlievitykset taitaisivat jäädä saamatta. En jaksanut välittää asiasta, koska halusin vain äkkiä saada vauvan ulos ja kivut loppumaan. No, kätilö vahvisti tuntemukseni ja kertoi, että täydet 10cm oli saavutettu ja sitten vaan ponnistamaan.

Roikuin ilokaasumaskissa henkeni edestä ja yritin kuvitella, että siitä olisi jotain apua - no ei ollut. Ponnistusvaihe kesti onneksi vain 8 minuuttia. Vauva syntyi sinisenä ja hiljaisena, josta itse en onneksi osannut siinä hetkessä olla huolissani kaiken adrenaliinin keskellä. Muistan kuitenkin kysyneeni onko kaikki hyvin kun vauva ei itke ja sen, miten mies tuijotti lamaantuneena tyhjyyteen, eikä uskaltanut katsoa vauvaa ennen kuin kätilöt hetken kuluttua saivat tämän virkoamaan. Vauva sai Apgarin pisteitä ensin 6, sitten 9 ja 10 eli onneksi nopeasti tokeni.

Istukan syntymiseen menikin sitten 52 tuskallista minuuttia. Kohtua jouduttiin runnomaan aika monta kertaa ja kahden kätilön voimin, että se lopulta saatiin irtoamaan. Kohtu oli niin kipeä, että pari kertaa refleksinomaisesti huitaisin kätilön käden pois vatsaltani. Eikä istukan irtoamiskohta tietenkään voinut lopettaa vuotoaan suosiolla, vaan parin kohtua supistavan lääkeannoksen jälkeen jouduin vielä uudelleen paineltavaksi, jotta tennispallon kokoiset hyytymät saatiin poistettua.

Synnytyksen kestoksi on epikriisiin merkitty 2h 35min. Syöksyllä tultiin siis tälläkin kertaa. Kaiken koetun jälkeen olen kiitollinen, että sekä vauva että minä olemme hengissä ja muutenkin kunnossa.