Ensimmäinen raskausaikani sujui kuin tanssi. Kävin vielä kuukausi ennen synnytystä juoksemassa ja olin muutenkin elämäni kunnossa. Paino nousi liian vähän, vain reilut 5kg koko odotusaikana, joka varmasti osaltaan selittää kevyen olon. Olin myös välittömästi synnytyksen jälkeen lähtömitoissani ja mahani oli, jos mahdollista, jopa litteämpi kuin ikinä ennen. Ei arpia, ei kolotuksia, ei minkäänlaisia vaivoja (korostan, fyysisiä vaivoja, henkisesti olin ihan romuna).
Nyt onkin sitten ihan toinen, ehkä se tavallisempi tarina raskaudesta. Paino on noussut näin puoliväliin mennessä jo n. 3kg, koska olen ensinnäkin syönyt ihan mitä sattuu (lue: suklaata ja mättöruokaa) ja toisekseen tuntuu, että paino tarttuu muutenkin tiukemmin kuin viimeksi, tyylillä yksi syöty sipsi kerää nestettä ja turvotusta seuraavat 2 vuorokautta. No, eipä siinä, jos olo muuten olisi siedettävä, mutta vatsanahka kiristää jo nyt aivan sikana. Kaikki kertynyt paino tuntuu olevan vatsan alueella, eivätkä mitkään vaatteet tunnu hyvältä. Hengittäminen on tukalaa. Kaikki oleminen on ähellystä ja puhinaa. Olen jopa alkanut vähän pelkäämään syömistä, sillä sen jälkeen on aina entistäkin kamalampi olo usean tunnin ajan. Aiemmin nälän tunne on iskenyt aika tarkalleen 3h välein, nyt voin helposti olla 6h syömättä ähkyn olon takia. Ja siis ei ole väliä mitä syön, yksi omenakin voi tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin pitsan puolikas. Lueskelin aiheesta ja sinällään kuulostaa loogiselta, että keho käy hitaammalla ja pyrkii siten imeyttämään ruoan energian ja ravintoaineet mahdollisimman tehokkaasti vauvaa ajatellen.
En myöskään ole päässyt harrastamaan liikuntaa niin usein kuin olisin halunnut, sairastelukierteen, voimakkaiden harjoitussupistusten ja no, yleisen elämäntilanteen/kiireiden vuoksi. Vartin kävelyt ovat saaneet korvata entiset juoksulenkit ja salitreenit. Olen siis myös ihan rapakunnossa ja koko olemus on löllö, ja se ärsyttää suunnattomasti! Kun on koko elämänsä tottunut olemaan liikunnallinen, vie tällainen yhtäkkinen "romahdus" puolet identiteetistä. Liikunta on lisäksi minulle tärkeä henkireikä stressin hallinnassa sekä keino viettää omaa aikaa, joten alkaa hiljalleen niin sanotusti rusinat rasahdella pääkopassa.
No, edelleen mennään sillä ajatuksella, että kunhan tästä hengissä selvitään - niin minä kuin vauvakin - niin kaikki muu kyllä helpottaa sitten synnytyksen jälkeen tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti