Houkutteleva otsikko, eikös. Mutta tältä minusta on viime aikoina rehellisesti tuntunut.
Heräämme aamulla 5:30 (joskus JOPA 6:00 jos ihme tapahtuu), oli arki taikka pyhä, ja siitä alkaen päivä on enemmän tai vähemmän suorittamista. Viikolla päiväkotiin vieminen ja hakeminen ovat pääosin minun vastuullani, koska teen lyhyempää työpäivää. Kotiin päästyä täytyy kokata, pitää yllä edes jonkinlaista järjestystä ja siisteyttä sekä pyykätä. Nämäkin ovat pitkälti minun hommiani, koska mies on usein kotona vasta viiden jälkeen, ja siitä pian alkavatkin iltarallit suihkuineen, puuron keittämisineen ja iltasatuineen. Jossain välissä pitäisi yrittää vähän leikkiäkin lapsen kanssa, koska jos hän jää liiaksi huomiotta niin ymmärrettävästi ympärillä alkaa tapahtua kiellettyjä asioita; uuni ja liesi menevät päälle, hiusharja löytyy vessanpöntöstä ja tyttö pöydän päältä kiipeilemästä. Se leikkiminen tosin tuntuu itsestä valitettavasti otsikon sanoin pakkopullalta. En haluaisi kokea näin, mutta en voi mitään sille, ettei leikkiminen tunnu luontevalta. Piirtäminen, palapelit ja muistipelit, kirjan lukeminen, ulkoilu ja yhteiset kotityöt kyllä sujuvat kaltaiseltani mielikuvitusköyhältä ihmiseltä, mutta aikuisen silmin "vailla järkeä" olevat leikit eivät vain ole minun juttuni. Tämä leikkimisen tylsyys tuntuu erityisesti viikonloppuisin, kun ei ole päiväkotia ja koko 12h hereilläoloajaksi pitäisi keksiä jotain mielekästä puuhaa. Lapsi on nyt myös elokuisen päiväkodin aloituksen myötä ollut yhteensä 15 kertaa kipeänä, joten tosi niukaksi ovat omat elinpiirit kaventuneet kun harvoin päästään käymään kodin seinien ulkopuolella. Ja kuten olen ehkä jo aiemmin maininnut, niin mitään tukiverkostoahan meillä ei lähellä ole, josta voisi pyytää spontaanisti jeesiä niin, että päästäisiin esim. kerran kahdessa viikossa lenkille/kauppaan/leffaan kaksin miehen kanssa. Yhteistä aikaa toivoisi kyllä olevan enemmän.
Tiedostan, että monissa perheissä on samankaltainen tilanne tai heikompikin (kaikki sympatiat täältä!). Mutta silti se oma arki vaan vituttaa liian usein.
En nyt oikeastaan tiedä, mitä tällä äärimmäisen negatiivisella avautumisella haen. Omien tuntojen purkamista ehkä. Ja jospa tähän voisi joskus myöhemmin palata ja todeta, että hei tuostakin selvittiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti