Raskauden herkistämä mieli

Olen aina ollut herkkä murehtimaan, stressaamaan ja ahdistumaan pienistäkin asioista. Jotenkin pääni on kuitenkin tähän saakka pysynyt kasassa ilman suurempia lääkityksiä tai terapiasessioita, ja olen rämpinyt vaikeiden jaksojen läpi pitkälti itsekseni. No, poikkeuksena puolivuotinen psykologikontaktini opiskeluaikoina masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön vuoksi sekä työterveyslääkärin esiintymisjännitykseen määräämä Propral.

Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että henkinen kapasiteettini alkaa olla aika tiukilla. Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen, ja vieläpä töissä kesken asiakaskontaktin (onnistuin kuitenkin onneksi suoriutumaan tilanteesta ilman, että nolasin itseni täysin). Ja seuraavana päivänä paniikkikohtaus toistui. Niinhän siinä sitten monesti käy, että kun oireilu alkaa, sitä on hyvin haastavaa myöskään saada loppumaan. Alkaa automaattisesti jo pelätä niitä tilanteita, jotka kohtauksen laukaisevat. Raskausaikana en mielelläni käytä Propralia, vaikka se onkin satunnaiskäytössä ja minun 5mg miniannoksellani harmiton lääke, mutta tällä viikolla minun oli turvauduttava pillerin apuun. Siinä kohtaa ymmärsin, että nyt kaikki ei ole hyvin.

Mikä tämän aivojen ylikuormitustilan sitten aiheuttaa? Kahta edellistä vuotta miettiessä syyllistä ei tarvitse kaukaa hakea. Suurin kriisi liittyy tottakai lapsettomuuteen, sillä se on asia, joka on vähintään kerran kuukaudessa mielessä, kun menkat alkavat. Kun tähän yhdistää vielä hoitojen aikatauluttaman arjen, kropan sekaisin pistävät lääkkeet, pelottavat toimenpiteet sekä toivonkipinän ja epätoivon vuorottelun, niin soppa on valmis. Edes alkanut ja tähän saakka hyvin edennyt raskaus eivät voi pyyhkiä tuota aikaa täysin pois mielestä. Tai se, että noihin kahteen vuoteen on mahtunut myös ihan älyttömän paljon ihania ja hyviä hetkiä.

Ja jos palataan vielä tuohon ensimmäiseen kappaleeseen, eli ah-niin-ihanaan tapaani ajatella kaikki pahimman mahdollisen kautta, niin raskaushan ei tosiaan tätä piirrettäni ole millään lailla ainakaan loiventanut. Päinvastoin. Itseni kanssa ehkä vielä pärjäänkin, mutta nyt minulla on myös pieni kauan odotettu ihmeemme huolehdittavana. Kun toista ei voi vielä tuntea tai nähdä, on kova huoli siitä, mitä sinne vatsaan kuuluu. Vauvan vointia tulee mietittyä ihan jatkuvasti ja löydän itseni googlailemasta milloin mitäkin kauhuskenaarioita. Myös ruokavalion olen kokenut äärimmäisen raskaaksi aiheeksi, tuntuu ettei missään uskalla syödä yhtään mitään, koska kaikki on kuolemaksi.

Ja toisaalta vaikka mitään ihmeellistä murhetta ei olisikaan mielessä, niin onhan tämä elämänvaihe muutenkin todella erilainen mihinkään aiempaan verrattuna. Keho muuttuu, parisuhde muuttuu, koko elämä muuttuu! Ihme kai se olisikin, jos kaikki olisi ihan tyyntä ja tasaista.

Mutta töissä nyt pitäisi kuitenkin vielä sellainen 4,5kk pärjätä. Paniikkikohtausongelmaan minun täytyy siis löytää jokin ratkaisu, mielellään lääkkeetön. Ehkä otan asian puheeksi neuvolalääkärin kanssa parin viikon kuluttua. Siihen asti yritän huolehtia riittävästä ja järkevästä ravitsemuksesta sekä sopivasta määrästä lepoa ja liikuntaa.

Rv 14 ja järkyttävä papa-seulontakokemus

Taas uusi raskausviikko, tuntuu jotenkin helpottavalta aina kun päästään askel eteenpäin. Nyt siis otsikossakin mainittu rv 14 ja olo yleisesti ottaen tosi hyvä. Join tänään pitkästä aikaa myös ensimmäisen kuppini kahvia, eikä ällöttänyt! Neuvolassa tuli käytyä eilen ja oli kiva, että mies pääsi mukaan, niin tulevat paikka ja toimintatavat hänellekin tutuiksi. Sikiön sydänäänetkin saatiin lopulta pitkän etsinnän jälkeen kuulumaan. Istukkahan minulla on takaseinässä, ja BMI:ni on 21 eli näillä esitiedoilla sykkeen olisi pitänyt kuulua ihan helposti jo, mutta ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni hankaloitti asiaa. Kohtunihan ei oikeasti edes vielä kunnolla tunnu missään, hädin tuskin häpyluun yläpuolella, vaikka se kuulemma osalla naisista voi tässä kohtaa olla jo selkeästi noussut kohti napaa.

Mutta koska mikään ei koskaan voi olla liian helppoa, tyyntä ja tasaista, niin tällä viikolla mielenterveyttäni on koeteltu papa-kokeen muodossa. Täytin kesällä 30 vuotta, jonka vuoksi postilaatikkooni kilahti kutsu joukkoseulontaan. Kirjeessä oli vielä erikseen mainittu, että raskaus ei ole este näytteen ottamiselle, joten hieman epävarmoin mielin päätin osallistua, ettei vain vahingossa vauva-arjessa tuo papa jäisi ottamatta. Olin toki etukäteen myös tutustunut aiheeseen siinä määrin, että tiesin kohdunsuun olevan raskausaikana sen verran verekäs, että tämä voisi aiheuttaa pientä harmitonta vuotoa näytteenoton jälkeen.

NOH, minun kuvitelmissani tämä "pieni vuoto" tarkoitti ruskeaa tiputtelua parin tunnin ajan. Totuus sen sijaan oli aivan toinen. Ensinnäkin näytteenottaja tuntui hyvin kovakätiseltä ja pyöritteli harjaa mielestäni aika rajusti kohdunkaulakanavassa (olen ollut aiemminkin papa-kokeessa, eikä se ole ollut lainkaan näin inhottava kokemus). Sitten kuulin sanat "noniin, täältä tuleekin aika paljon verta" ja samassa tunsin, kuinka tutkimuspöydälle alkoi valua jotain. Nousin istumaan ja taisin jähmettyä paikalleni, kun katsoin suojapaperin päällä olevaa verimäärää. Sitä oli paljon ja se oli aivan tuoretta, tummanpunaista verta. Näytteenottaja alkoi heti rauhoitella, että tilanne on täysin normaali eikä liity mitenkään raskauteen tai ole haitallista vauvalle, käski vain laittamaan pikkuhousunsuojan ja vakuutteli vuodon kyllä lakkaavan hyvin pian.

Huoneesta poistuttuani muutuin yhtäkkiä todella huonovointiseksi. Raajoista hävisi tunto, korvissa alkoi soida ja päässä heittää. Olin lähellä pyörtymistä, niin järkyttävä tuo kokemus kaiken kaikkiaan oli. Makasin hetken odotustilan sohvalla ja loppuilta kotonakin sujui vielä tapahtunutta sulatellessa. Mainitaan nyt vielä tähän väliin, etten todellakaan ole sieltä herkimmästä päästä ja pelkkä veren näkeminen ei aiheuta minussa tunnereaktioita, mutta tuo papa-koe jätti kyllä ikuiset traumat. Nyt näytteenotosta on kaksi päivää ja viimeksi tänään alushousuihin lorahti aika reipas määrä ruskeaa vuotoa. No onneksi sentään jo ruskeaa, että ehkä tämä jossain kohtaa taas loppuukin... Mikäli seuraavan seulonnan aikaan 35-vuotiaana olen raskaana, en todellakaan osallistu siihen vaan siirrän ehdottomasti eteenpäin.

Nt-ultra ja seulatulokset

Jälleen rajapyykki ylitetty, reilu 12 viikkoa raskautta takana! Olo on onneksi paranemaan päin, vaikkei kyllä edelleenkään tee erityisesti mieli syödä, mutta eipä enää oksetakaan. Jonkin verran on jaksanut myös urheilla, mutta esim. juoksulenkkien keskivauhti on pudonnut 5:50-6:00/km tienoilta johonkin 6:30-6:50/km hujakoille. Ei vaan pysty eikä jaksa enempää, hengästyttää saman tien ja syke paukkaa taivaisiin, jos yrittää yhtään riehua. Mutta vielä siis jalka kuitenkin jollain lailla nousee.

Viime viikolla kävimme nt-ultrassa, jossa hypähteli reippaan oloinen reilu 5cm mittainen kaveri. Ja kun kirjoitan "hypähteli", tarkoitan tätä todella. Hän istui pienessä mytyssä kohdun pohjalla ja ajoittain ponnisti kuin pieni korkeushyppääjä kohti kohdun yläosaa. Samaan aikaan älyttömän söpöä ja huvittavaa! Tutkiva kätilö löysi tyypiltä kaikki raajat, molemmat aivopuoliskot, nenäluun sekä ehjät vatsanpeitteet. Syke oli hyvä ja vahva 163 bpm. Niskaturvotuksen määräksi saatiin 1,9mm, joka on normaalin rajoissa - muistaakseni kaikki alle 2,7mm tulokset ovat ok.

Ultraa seuraavana päivänä luin lopulliset sikiöseulavastaukset OmaKannasta. Näissä oltiin siis huomioitu äidin ikä, paino, mahdollinen tupakointi, niskaturvotuksen määrä sekä raskausviikolla 10 otetut verikokeet. Down-riskimme on 1:2700 ja trisomia 18 -riskimme 1:33 000, joten mitään lisätutkimuksia ei siis tarvita. Pelkästään muuten ikäni (30v.) huomioituna olisi kromosomipoikkeavuuksien todennäköisyys peräti 1:880... Tätä ei varmasti moni parikymppinen, tai edes 30-vuotias tule ajatelleeksi. Ajatellaan, että lapsentekoa voi hyvin alkaa suunnitella sitten joskus kolmenkympin jälkeen. Kannattavaa se ei kuitenkaan ole näin omasta näkövinkkelistäni katsottuna. Onneksi me etenimme parisuhteessamme ripeästi ja aloitimme yrityksen samana vuonna kuin tapasimme, v. 2017. Jos olisimme odotelleet jonkin yhteiskunnallisesti sopivan ajanjakson ennen ehkäisyn poisjättöä, esim. 2 vuotta, olisimme nyt vasta lapsihaaveemme alkutaipaleella.

Tällaiset lyhyet kuulumiset tällä erää. Odotan jo innolla syksyä ja sitä, että vatsa pullahtaisi esille ja alkaisin tuntea liikkeitä.

Alkuraskaus ja liikunta

Heippa! Täällä kolkutellaan pian jo raskausviikkoa 10. Olemme päässeet näkemään pienen pampulamme kahdesti ultran välityksellä, ensin rv 6+5 kun kävin tsekkauksessa vuodon takia ja seuraavaksi 8+5 (omakustanteinen käynti oman mielenrauhan vuoksi). Kaikki on tähän mennessä ollut hyvin. Seuraavaksi tuleekin sitten nt-ultra muutaman viikon päästä, toivottavasti voin sen jälkeenkin vielä kertoa hyviä uutisia.

On muuten ollut aikamoista tämä pahoinvointi. En edelleenkään ole oksentanut, mistä olen kiitollinen, mutta ällötysolo ja heikotus on kyllä läsnä lähes joka hetkessä. Mitään ruokaa ei tee mieli ja tästä syystä painokin on laskenut pari kiloa... Makuaisti tuntuu muuttuneen lähes päinvastaiseksi verrattuna aikaan ennen raskautta. Aiemmin olen pitänyt mm. kasvisruuista, kahvista ja suklaasta enkä ole voinut sietää esim. kaurapuuroa tai nakkikastiketta. No nyt voisin suunnilleen elää liharuuilla ja puurolla, mutta kahvin haju ja ajatuskin jostain nyhtökaurawokista saa yökkimään.

Luonnollisesti voimat ovat olleet vähissä vähäisen energiansaannin ja toki myös raskaushormonien vuoksi. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole oikeastaan jaksanut mitään muuta kuin maata vuorotellen sängyllä ja sohvalla. Meillä oli lomasuunnitelmissa toisen makuuhuoneemme tapetinpoisto- ja maalausurakka, jonka mies joutui tekemään lähes yksin, sillä en jaksanut olla tolpillani kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Myös liikunta on jäänyt hyvin vähäiseksi ja tällaiselle aktiiviurheilijalle se on ollut kova kolaus. Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen, että niin kauan kun en pysty syömään kunnolla, en voi myöskään treenata. Ei ole mitään järkeä näännyttää jo valmiiksi kuihtunutta kroppaa hikiliikunnalla! Siispä viime aikoina liikuntani on koostunut lähinnä matalan sykkeen kävely- ja pyöräilylenkeistä. Eilen tein myös 15min kotijumpan ja olin sen jälkeen aivan finaalissa... Että sillä mallilla kunto tällä hetkellä.

Jossain vaiheessa se helpottaa, eikö niin?

Raskaudenajan ruokavalio

Terveisiä raskausviikolta 7+0. Juuri kun pääsin kehumaan, ettei minulla ole juurikaan raskausoireita, niin eiköhän tässä pahoinvointi ole nostanut päätään. Edelleen se on kyllä tiheillä ruokailulla hyvin hallittavissa, mutta tuntuu, etteivät ihan kaikki ruuat enää maistu ja jopa pelkkä ajatus tietyistä ruuista alkaa yrjöttää... Tästä saadaankin hyvä aasinsilta aiheeseen, jota olen pyöritellyt päässäni läpi alkuraskauden - nimittäin ruokavalio. Mielestäni yksi pulmallisimmista asioista kuluneen kuukauden aikana on ollut ruokavalion muovaaminen fiksumpaan suuntaan. Olen aina kuvitellut syöväni melko terveellisesti ja monipuolisesti, mutta nyt ravitsemussuosituksia sekä ruokaviraston kieltolistaa tutkiessani totesin, että parantamisen varaa todellakin on.

Kiellettyjen ruoka-aineiden välttäminen ei sinällään tuota ongelmia. Paljon toki joutuu tarkistelemaan, että onko esim. joku juusto pastöroitua ja hieman empien suhtaudun nykyään ulkomaisiin vihanneksiin / hedelmiin, suosin suomalaista aina kun se on mahdollista. Mieluiten myös valmistan ruuan itse, jotta tiedän tasan tarkkaan mitä se sisältää - tosin valmisruokia ei nyt tähän asti ole muutenkaan tullut juuri kulutettua. Olen yrittänyt pitää rennon asenteen ruokaa kohtaan, MUTTA... Myönnän, että sain pienet ruokapsykoosit aikaiseksi tuossa raskausviikolla 5 :D Olin unohtanut pestä leivän päälle laittamani kurkkuviipaleet, jonka seurauksena ruokasekoilu lähti täysin lapasesta. Long story short, homma eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että varasin ajan toksoplasmaverikokeille. Sieltä tuli onneksi helpottava ja vapauttava negatiivinen tulos, huh! Labrakäynnin jälkeen päätin kuopata ruoka-ahdistuksen ja toimia parhaan osaamiseni mukaan sekä hyvät hygieniakäytännöt huomioiden. Eihän sitä muutakaan oikein voi.

Mutta joo. Tällaisena sokerihiirenä olen kyllä joutunut tarkastelemaan ruokatottumuksiani uusin silmin, kun en enää ole vastuussa vain omasta itsestäni, vaan myös toisesta ihmisestä. Olen aina ollut säännöllinen ruokailija, eli ne suositellut 5-6 ateriaa päivässä toteutuvat niin arkena kuin viikonloppunakin. Meillä suositaan myös ihan perus kotiruokaa ja syömme kasvispainotteisesti. Jes, hyvältä kuulostaa tähän asti, eikö? Se sokerin ja herkkujen määrä sitten taas... Valehtelematta joka päivä (ja harvimmillaankin joka toinen päivä) tulee vedettyä suklaata, irtokarkkeja tai jäätelöä. Eikä mitään pieniä määriä, vaan kokonaisia suklaalevyjä, 300g namipusseja ja litran jätskipurkkeja. Makeat herkut ovat ehdottomasti pahin kompastuskiveni. Sitten kun mies on siihen päälle vielä sipsiaddikti, niin olen oppinut tykkäämään niistäkin tässä yhdessäoloaikanamme vähän turhan paljon. Nyt raskausaikana tosin olen huomannut, että onneksi ei tee mieli makeaa samalla tapaa kuin ennen. Eikä itse asiassa mitään suolaistakaan. En sitten tiedä, onko tämä hormoneista johtuvaa vai vaikuttaako raskaus jo psykologisesti niin paljon, että automaattisesti haluan vähentää mässyttelyä? Toinen asia, johon on syytä tehdä korjausliike, on hedelmien ja kasvisten käyttö. Toki teemme paljon vegeruokaa, kuten aiemmin jo mainitsinkin, sekä ehkä kerran viikkoon syömme lounaaksi salaattia. Mutta päivittäisellä tasolla värikkäitä asioita on lautasella turhan vähän. Olen nyt ottanut tavoitteeksi, että päivässä pitää syödä vähintään 1 hedelmä ja lisäksi 2 annosta kasviksia, esim. kurkkua leivällä ja ruokana vaikkapa vihanneswokkia. Baby steps.

Loppuun vielä pari aika realistista esimerkkiä päivän ruokailuista:

16.6.2020 (työpäivä, ei liikuntaa)

6:30
- lasi vettä, mama-monivitamiini
- kupillinen kahvia
- 2 palaa ruisleipää oivariinilla, kalkkunaleikkeleellä ja kurkkuviipaleilla

9:00
- lasi vettä
- mandariini
- 6 dominokeksiä

11:30
- 2 lasia vettä
- salaatti, jossa salaatinlehtiä, kurkkua, tomaattia, vesimelonia, marinoitua punasipulia, teriyakibroileria ja hunajainen balsamicokastike

14:00
- lasi vettä
- Valio Profeel -proteiinijuoma, suklaanmakuinen

18:00
- lasi vettä
- lautasellinen pinaattikeittoa ja keitetty kananmuna

21:00
- lasi vettä
- fitnessmuroja rasvattomalla maidolla
- banaani
- kourallinen cashewpähkinöitä


17.6.2020 (kesäloma, aamulla 3km juoksulenkki)

7:00
- lasi vettä, mama-monivitamiini
- kupillinen kahvia
- 200g mansikka-vadelmajogurttia

9:00
- 0,33l pullo maustamatonta vichyä
- 2 ruisleipää oivariinilla, kalkkunaleikkeleellä, salaatinlehdillä ja kurkkuviipaleilla
- pala tuoretta ananasta

12:00
- lasi vettä
- lautasellinen pinaattikeittoa ja keitetty kananmuna
- puolikas yrttivoipatonki

16:00
- 2 lasia vettä
- Barebell's proteiinipatukka

18:30
- lasi vettä
- ranskalaiset ja kalapuikot

21:00
- lasi vettä
- omena

Säikähdyksellä selvittiin, toistaiseksi

Aikamoista hullunmyllyä ollut viimeiset 3 vuorokautta. Kaikki lähti liikkeelle suhteellisen harmittomalta tuntuneesta, rusehtavasta tiputteluvuodosta. Tätä oikeastaan on ollut raskausviikolta 5 lähtien päivittäin. Koska mitään kipuja ei kuitenkaan ollut, oletin tiputtelun johtuvan limakalvojen herkkyydestä tai muusta vastaavasta.

Perjantaina illalla, kun raskausviikkoja oli kasassa 6+2, kuitenkin havahduin sohvalla tv:tä katsellessani voimakkaisiin supistuskipuihin ja vessassa totesin tummanpunaista verta holahtaneen reilusti pikkuhousunsuojaan. Istuin pöntöllä ja itkin, vuotaen samalla kuin pistetty sika. "Taas se menee kesken", huusin miehelleni.

No, lauantaina verenvuoto oli lakannut ja kivut rauhoittuneet. Ruskeaa vuotoa toki tuli edelleen melko runsaasti. Sunnuntaina sama juttu, rusehtavaa vuotoa ja epävarma olo tulevasta. Varhaisraskauden ultraäänitutkimus oli tulossa vasta 18.6., ja tuntui ettei pääni pysyisi kasassa siihen asti. Selitin tilanteeni TYKSiin ja ultraa saatiinkin onneksi aikaistettua tälle päivälle.

Menin lääkärin vastaanotolle valmiiksi jo itku kurkussa. "Jonkinlaista vuotoa täällä tosiaan on, mutta kohdunkaula on kiinni... Ja voi kuule, täällä näkyy elävä sikiö!" Ei varmaan paljon yllätä, että räjähdin itkuun nuo sanat kuultuani. Pääsin kuulemaan pikkuisen sydämenlyöntejä ja näin ihan konkreettisesti, että siellä on kuin onkin 7.4 mm mittainen kaveri, vastaten raskausviikkoja 6+6 (eli juuri niissä mitoissa kuin kuuluukin).

Mitenkään turvallisilla vesillä ei edelleenkään olla, enkä tiedä ollaanko raskaudessa ikinä. Lääkärin mukaan tällaisessa "vuotavassa raskaudessa" on hieman suurentunut keskenmenon riski, kuten myös ylipäätään hoidoilla alkunsa saaneissa raskauksissa. Mutta tällä hetkellä, juuri nyt, sikiöllä on kaikki hyvin. Olen siitä niin kiitollinen.

Plussan jälkeen

Edellisten päivien hallitseva tunnetila on ollut epäuskoisuus. Vuosien toivomisen jälkeen olen vihdoin raskaana ja ensi vuoden alussa meitä saattaa olla kahden sijaan kolme.

Vielä raskaus ei tosin tunnu mitenkään konkreettiselta tai todelliselta, emmekä ole uskaltaneet kovin paljoa iloitakaan asiasta, jos jotain menee pieleen. Riskiviikkojahan tässä vielä pitkään eletään, mutta ainakin ensiaskeleet on otettu oikeaan suuntaan. HCG oli sitä mitä pitikin, eikä sitä enää uudelleen kontrolloida (toisaalta harmi, koska olisi kiva saada tietää nouseeko se normaalisti... vaikka eihän huonolle nousulle voisi mitään edes tehdä). Nyt sitten odotellaan vain ultrakäyntiä, jossa toivottavasti varmistuu, että alkio on oikeassa paikassa, oikean kokoinen raskauviikkoihin nähden ja siltä löytyy syke. Samalla saadaan tietää laskettu aika. Viimeisiin kuukautisiin perustuen se olisi 3.2.2021, mutta en tosiaan tiedä, kuinka paljon se voi ultrassa sitten heittää tuosta arviosta.

Raskausoireet ovat toistaiseksi hyvin maltillisia, jos näitä nyt oikein oireiksi voi laskeakaan. Kauhea nälkä on koko ajan, pääaterioiden lisäksi välipaloja pitää olla 2h välein saatavilla. Ja sellaisenkin huomion olen tehnyt, että vatsaa turvottaa kiitettävästi, vaikka söisi hiirenannoksen salaattia, saati  jos erehtyy vetämään kokonaisen pitsan. Itse asiassa vatsa on turvoksissa ihan koko ajan, jo aamulla herätessä, ennen kuin olen ehtinyt aamupalallekaan. Mainitaan nyt vielä sellainenkin, etten ole kuluneen viikon aikana himoinnut yhtään makeita herkkuja, vaikka tavallisesti juuri ne ovat heikkouteni ja niitä tulee myös mussutettua vähintään joka toinen päivä. Juuri nyt parhaalta maistuu ihan tavallinen ruoka; ruisleipä, vesimeloni, fitness-murot, maustamaton jogurtti cashewpähkinöillä, linssikeitto ja härkislasagne.

Eipä tässä sitten muuta, mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja yritetään pitää mieli positiivisena.