Olen aina ollut herkkä murehtimaan, stressaamaan ja ahdistumaan pienistäkin asioista. Jotenkin pääni on kuitenkin tähän saakka pysynyt kasassa ilman suurempia lääkityksiä tai terapiasessioita, ja olen rämpinyt vaikeiden jaksojen läpi pitkälti itsekseni. No, poikkeuksena puolivuotinen psykologikontaktini opiskeluaikoina masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön vuoksi sekä työterveyslääkärin esiintymisjännitykseen määräämä Propral.
Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että henkinen kapasiteettini alkaa olla aika tiukilla. Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen, ja vieläpä töissä kesken asiakaskontaktin (onnistuin kuitenkin onneksi suoriutumaan tilanteesta ilman, että nolasin itseni täysin). Ja seuraavana päivänä paniikkikohtaus toistui. Niinhän siinä sitten monesti käy, että kun oireilu alkaa, sitä on hyvin haastavaa myöskään saada loppumaan. Alkaa automaattisesti jo pelätä niitä tilanteita, jotka kohtauksen laukaisevat. Raskausaikana en mielelläni käytä Propralia, vaikka se onkin satunnaiskäytössä ja minun 5mg miniannoksellani harmiton lääke, mutta tällä viikolla minun oli turvauduttava pillerin apuun. Siinä kohtaa ymmärsin, että nyt kaikki ei ole hyvin.
Mikä tämän aivojen ylikuormitustilan sitten aiheuttaa? Kahta edellistä vuotta miettiessä syyllistä ei tarvitse kaukaa hakea. Suurin kriisi liittyy tottakai lapsettomuuteen, sillä se on asia, joka on vähintään kerran kuukaudessa mielessä, kun menkat alkavat. Kun tähän yhdistää vielä hoitojen aikatauluttaman arjen, kropan sekaisin pistävät lääkkeet, pelottavat toimenpiteet sekä toivonkipinän ja epätoivon vuorottelun, niin soppa on valmis. Edes alkanut ja tähän saakka hyvin edennyt raskaus eivät voi pyyhkiä tuota aikaa täysin pois mielestä. Tai se, että noihin kahteen vuoteen on mahtunut myös ihan älyttömän paljon ihania ja hyviä hetkiä.
Ja jos palataan vielä tuohon ensimmäiseen kappaleeseen, eli ah-niin-ihanaan tapaani ajatella kaikki pahimman mahdollisen kautta, niin raskaushan ei tosiaan tätä piirrettäni ole millään lailla ainakaan loiventanut. Päinvastoin. Itseni kanssa ehkä vielä pärjäänkin, mutta nyt minulla on myös pieni kauan odotettu ihmeemme huolehdittavana. Kun toista ei voi vielä tuntea tai nähdä, on kova huoli siitä, mitä sinne vatsaan kuuluu. Vauvan vointia tulee mietittyä ihan jatkuvasti ja löydän itseni googlailemasta milloin mitäkin kauhuskenaarioita. Myös ruokavalion olen kokenut äärimmäisen raskaaksi aiheeksi, tuntuu ettei missään uskalla syödä yhtään mitään, koska kaikki on kuolemaksi.
Ja toisaalta vaikka mitään ihmeellistä murhetta ei olisikaan mielessä, niin onhan tämä elämänvaihe muutenkin todella erilainen mihinkään aiempaan verrattuna. Keho muuttuu, parisuhde muuttuu, koko elämä muuttuu! Ihme kai se olisikin, jos kaikki olisi ihan tyyntä ja tasaista.
Mutta töissä nyt pitäisi kuitenkin vielä sellainen 4,5kk pärjätä. Paniikkikohtausongelmaan minun täytyy siis löytää jokin ratkaisu, mielellään lääkkeetön. Ehkä otan asian puheeksi neuvolalääkärin kanssa parin viikon kuluttua. Siihen asti yritän huolehtia riittävästä ja järkevästä ravitsemuksesta sekä sopivasta määrästä lepoa ja liikuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti