Aikamoista hullunmyllyä ollut viimeiset 3 vuorokautta. Kaikki lähti liikkeelle suhteellisen harmittomalta tuntuneesta, rusehtavasta tiputteluvuodosta. Tätä oikeastaan on ollut raskausviikolta 5 lähtien päivittäin. Koska mitään kipuja ei kuitenkaan ollut, oletin tiputtelun johtuvan limakalvojen herkkyydestä tai muusta vastaavasta.
Perjantaina illalla, kun raskausviikkoja oli kasassa 6+2, kuitenkin havahduin sohvalla tv:tä katsellessani voimakkaisiin supistuskipuihin ja vessassa totesin tummanpunaista verta holahtaneen reilusti pikkuhousunsuojaan. Istuin pöntöllä ja itkin, vuotaen samalla kuin pistetty sika. "Taas se menee kesken", huusin miehelleni.
No, lauantaina verenvuoto oli lakannut ja kivut rauhoittuneet. Ruskeaa vuotoa toki tuli edelleen melko runsaasti. Sunnuntaina sama juttu, rusehtavaa vuotoa ja epävarma olo tulevasta. Varhaisraskauden ultraäänitutkimus oli tulossa vasta 18.6., ja tuntui ettei pääni pysyisi kasassa siihen asti. Selitin tilanteeni TYKSiin ja ultraa saatiinkin onneksi aikaistettua tälle päivälle.
Menin lääkärin vastaanotolle valmiiksi jo itku kurkussa. "Jonkinlaista vuotoa täällä tosiaan on, mutta kohdunkaula on kiinni... Ja voi kuule, täällä näkyy elävä sikiö!" Ei varmaan paljon yllätä, että räjähdin itkuun nuo sanat kuultuani. Pääsin kuulemaan pikkuisen sydämenlyöntejä ja näin ihan konkreettisesti, että siellä on kuin onkin 7.4 mm mittainen kaveri, vastaten raskausviikkoja 6+6 (eli juuri niissä mitoissa kuin kuuluukin).
Mitenkään turvallisilla vesillä ei edelleenkään olla, enkä tiedä ollaanko raskaudessa ikinä. Lääkärin mukaan tällaisessa "vuotavassa raskaudessa" on hieman suurentunut keskenmenon riski, kuten myös ylipäätään hoidoilla alkunsa saaneissa raskauksissa. Mutta tällä hetkellä, juuri nyt, sikiöllä on kaikki hyvin. Olen siitä niin kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti