Sisko ehti ensin

Kirjoitin kesäkuussa, että siskollani on raskaustoive heti heinäkuisten häidensä jälkeen. No nyt sieltä sitten on pikkuinen tulossa. Ihan iloinen uutinen, ei siis tuntunut itsestä mitenkään pahalta jos en nyt ihan onnenkyyneliinkään purskahtanut. 

Juteltiin hänen voinnistaan ja alkuraskauden fiiliksistään. Hän suhtautui tapansa mukaan rennosti ja positiivisesti kaikkeen, vailla huolta huomisesta. Oli kuulemma testin jälkeen "huutoitkenyt onnesta", jonka voin hyvin kuvitella 😂 Totesin hänelle, että itse en voi samaistua oikeastaan mihinkään mitä hän kertoi, sillä oma raskauteni oli pelkoa ja ahdistusta alusta loppuun ja vaikka vauvaa oli toivottu pieni ikuisuus, en positiivisen testin jälkeen tuntenut oikein mitään. Hän ei myöskään ollut ajatellut varhaisultran varaamista tai mitään muitakaan virstanpylväitä, mikä itsestäni tuntui absurdilta kun itse on aina ollut päivälleen tietoinen kiertonsa (ja silloin aikanaan raskauden) kulusta.

Minun pitää yrittää unohtaa omat ajatukseni ja muistaa, että joillakin asiat tosiaan menevät kivasti ja helposti. Eikä jokaiseen keskusteluun tarvitse tuoda omaa negatiivisuuttaan. Yritän muistaa sen.

Tuntuu sittenkin aika pahalta

 Olen tässä jo pidempään, oikeastaan lapsen syntymän jälkeen ollut sellaisessa kuplassa, että raskausuutiset eivät minua suuremmin ole hetkauttaneet. Tottakai se aina on hieman pistänyt mietteliääksi, että TAASKO joku tuli noin vain raskaaksi. Ja ajoittaisia aallonpohjia on koettu, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vaikka olemme tässä reilun vuoden yrittäneet toista lasta tuloksetta, ei se ole tuntunut tietystikään niin pahalta kuin ekalla kerralla, jolloin oli vielä suuri pelko jäädä kokonaan lapsettomaksi. Tuolloin ultrakuvat ja pyöristyneet vatsat olivat suorastaan myrkkyä.

Nyt kuitenkin huomaan, että kupla on puhkeamaisillaan. Olen lähiaikoina törmännyt pariin puolituttuun äiti-ihmiseen, joilla on samanikäinen lapsi kuin minulla. Heille molemmille oli syntynyt juuri vauva. Epäreilua, huomaan ajattelevani. Miksi nuo ovat saaneet lapset sellaisella ikäerolla kuin minä olisin halunnut? Jos olisin raskautunut heti kun jätimme ehkäisyn pois, meillä olisi jo puolivuotias kotona.

Edelleen olen kiitollinen ja onnellinen jo olemassa olevasta ihanasta, terveestä lapsesta (ärsyttää, että tätäkin vähän niin kuin kuuluu hokea, ettei kukaan vain pahoita mieltään) ja elämämme tulee olemaan täysipainoista ja hyvää jatkossakin, vaikka toista lasta ei tulisikaan. Ihminen on silti kumma olento, kun aina pitää yrittää saada jotain enemmän. Myös minä olen ihminen, ja myös minä haluan enemmän.

Marras-joulukuussa tapahtuu

Kävimme viikko sitten IVF-suunnittelukäynnillä, jossa todettiin, että meidät voidaan ottaa marraskuussa hoitoihin. Paljon riippuukin nyt siitä, tulevatko kuukautiseni 31.10. vai 1.11. - jos ensiksi mainittuna ajankohtana, niin hoidot lykkääntyvät seuraaviin kuukautisiin asti, mutta jos kuukautiset alkavatkin vasta marraskuun puolella, niin hoito päästään aloittamaan heti, sillä jonopaikkamme on tuo marraskuu. On se tarkkaa.

Käynnillä ei sinällään tapahtunut mitään ihmeellistä. Minut ultrattiin (joka oli aika epämiellyttävää kuukautisten ollessa juuri käynnissä...) ja todettiin munarakkulareserviä olevan edelleenkin mukavasti, eli hoito voitaisiin toteuttaa lyhyen kaavan mukaan ja pienillä lääkeannoksilla. Lääkäri huomasi myös parisenttisen endometrioosipesäkkeen jossain päin kohtuonteloa, mikä ei tietenkään ollut mukava uutinen, mutta sijainti oli onneksi sellainen, ettei hoitoihin tai raskautumiseen vaikuta mitenkään. Tätä ollaan epäilty voimakkaiden kuukautiskipujen ja muiden oireilujen taustalle jo pitkään, joten ei oikeastaan yllätä, että nyt vihdoin ultrassakin näkyy jotakin.

Seuraavaksi käymme miehen kanssa HIV-, hepatiitti- ja kuppaseulonnassa. Kaikki muu tapahtuukin sen mukaan, miten ne kuukautiset sieltä suvaitsevat tulla. Luultavasti kuitenkin seuraava vuoto on jo lokakuussa, eli henkisesti voinee varautua siihen, että vasta marraskuun lopulla aloitetaan lääkitys ja joulukuun puolella olisi sitten se munasolupunktio.

No, tämän vuoden puolella kuitenkin jo tapahtuu jotain konkreettista, kunhan vaan pysytään terveinä.

1v 8kk

Kummallista, miten nopeasti aika kuluu lapsen kanssa. Tuntuu, että puolitoistavuotisneuvola oli ihan äsken ja nyt täällä viilettää jo vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen taapero.

Päällimmäiset ajatukset tästä ikäkaudesta ovat, että aika kivaa ja helppoa! Lapsen päivittäisiin toimintoihin liittyvät taidot ovat parantuneet hurjasti, hän esimerkiksi syö jo todella siististi ilman apuja, menee reippaasti pesemään käsiä ja vie pyydettäessä roskia roskikseen tai vaatteita pyykkikoneeseen. Lisäksi 3kk kestänyt unitaantuma tai mikä lie on vihdoin selätetty ja nukkumaan laittaminen iltaisin ei ole enää 1,5h huutoshow, vaan se on pää tyynyyn ja hyvää yötä.

Huolta sen sijaan herättää syömisen vähäisyys. Huomaan, että taaperolla alkaa olla jo paljon omaa tahtoa ja ehkä alkavaa uhmaakin, ja tämä näyttäytyy selvimmin ruokapöydässä. Aiemmin aamupuurot ja voileivät upposivat kuin häkä, eikä päiväruoan rakenteella tai oikeastaan edes maulla ollut juuri väliä, vaan kaikki kelpasi. Nyt on tiettyjä ruokia, jotka lentävät väistämättä roskakoriin jos niitä tarjoaa (banaani ja munakas). Sitten on takuuvarmoja hittejä, joita ei kuitenkaan haluaisi tarjota päivittäin (Piltin perunamuusi ja poronkäristys). Useimmat ruoat ovat kuitenkin sellaisia, että lapsi kyllä sentään maistaa niitä, mutta määrä on 1 tai 2 teelusikallista, jonka jälkeen tulee määrätietoinen "EI". Hetken päästä sitten itkettää ja kiukuttaa, kun on jäänyt kauhea nälkä ja seuraava ateria on tuntien päässä. Ja mikä kurjinta, tarhapäivinä eli viitenä päivänä viikossa hän ei hoidossa suostu syömään mitään, juo ainoastaan kauramaitoa. Tällöin mennään kotona syödyn pika-aamupalan ja hoitopäivien jälkeisten päivällisen ja iltapalan voimin. Kotona ruoka uppoaa keskimäärin sentään vähän paremmin. Laskimme tuossa miehen kanssa, että päivittäinen kalorimäärä tytöllämme on 700-900 välillä riippuen onko hyvä vai huonompi päivä.  Tämän kokoisella sen pitäisi olla kuitenkin 1000 kcal luokkaa... Noh, kyllähän tuo jaksaa yleensä ihan hyvin ja on kehittynyt kaikilla osa-alueilla ruokalakkoilusta huolimatta, joten ehkä tässä ei tarvitse yöunia menettää, vaikka pinnaa tämä kiristääkin. Meillä on kaikki ihastuttavat ja vähemmän ihastuttavat vaiheet menneet noin 3kk sykleissä, joten ehkä tämäkin jossain vaiheessa helpottaa.

Viimeinen mahdollisuus ennen IVF:ää

Ovulaatio oli oireiden perusteella lauantain ja keskiviikon välissä (kp 12-16). Päivät menivät kyllä vähän hukkaan noin niinkuin lapsentekomielessä, nimittäin täällä ollaan taas kipeänä koko jengi. Ei paljon petipuuhiin ole ollut energiaa keuhkojen ulosyskimisen ja loputtoman niistämismaratonin ohella. Ja toisaalta vaikka olisi ollutkin, niin mitä se olisi muuttanut - eihän meille aiemminkaan ole lasta tullut luonnollisin menetelmin. Joka kuukausi, yhä edelleenkin, sitä silti elättelee toiveita niistä kahdesta viivasta. Weird.

Mutta mitä todennäköisimmin siis astelemme nöyrästi lapsettomuusklinikalle hoidon suunnittelukäynnille parin viikon kuluttua. Toivon, että menkat eivät vielä silloin olisi alkaneet. Se on vähän siinä ja siinä, koska silloin on jo kp 28. Jos nimittäin klinikalta näytettäisiin vihreää valoa aloittaa IVF heti seuraavasta kierrosta, niin tuon munasolupunktion ehtisi tehdä jo lokakuussa! Yleensä hormonipistokset aloitetaan siis kp 2-3 eli toivon todellakin, että saan reseptit ennen kuin vuoto alkaa. Muuten hoito siirtyy taas kuukaudella eteenpäin.

Katsotaan kuinka käy.

Syyskuulumisia

Hei vaan, viimeisimmästä postauksesta onkin vierähtänyt jo tovi.

Ensimmäinen kuukausi työ- ja päiväkotiarkea on nyt koettu. Oma onnellisuustasoni on noussut selvästi ja jaksaminen kotona on aiempaa parempaa, ja mikä tärkeintä, myös lapsi rakastaa tarhassa oloa ja jää sinne aamuisin hymyssä suin. Oli täysin oikea ratkaisu lähteä neljän seinän sisältä pois homehtumasta.

Ihan pelkkää juhlaa tämä suinkaan ei ole ollut. Lapsi on parhaillaan toista kertaa räkätaudissa, mikä nyt sinällään ei yllätä, koska keskimäärin tarhalaiset sairastavat 10-12 tautia vuodessa... Ja mitä minuun tulee, niin olen jälleen alkanut saamaan paniikkikohtauksia töissä (mikä on aika omituista, koska tosiaan menen töihin ihan mielelläni). Propralia käyttämällä selviän vastaanotoista, vaikka eihän se ahdistuksen tunnetta poista, auttaa vain vähentämään paniikin fyysisiä oireita kuten sydämentykytystä. Luulen, että raskaus / synnytys laukaisi minulla paniikkihäiriön, sillä aikaisemmin kohtauksia saattoi olla vain silloin tällöin, joskus oli vuosiakin välissä. Nyt tiedän varmuudella, että saan joka päivä kohtauksen, jos olen töissä tai jossain muussa yltiösosiaalisessa tilanteessa. Pitää tähän jossain vaiheessa miettiä ehkä jotain ratkaisuja. Teen nyt jo lyhennettyä työpäivää (6h) ja se varmasti tukee mielen hyvinvointia. Olen myös pyrkinyt pitämään työtahdin inhimillisenä, koska liika kiire vain lisää paniikkia, mutta sen noudattaminen on osoittautunut aika vaikeaksi, mm. siksi, että nyt yritetään kiriä korona-ajan tekemättä jääneitä töitä ja samaan aikaan tehdä tämän vuoden hommia. 

Tässä kuussa tuli muuten vuosi täyteen baby numero kakkosen yritystä. Eipä ole edelleenkään näkynyt tai kuulunut.

Paluu töihin ja uudenlainen arki

Niin se tämäkin ajanjakso tuli päätökseensä. Kotona lapsen kanssa oleminen on ohi ja paluu työpaikalle edessä MAANANTAINA. Lapsi aloittaa samalla päiväkodin.

Olen kiitollinen, että pystyin olemaan näin pitkään kotosalla (1,5 vuotta) mutta myös todella onnellinen, ettei tarvitse enää jatkossa puhua pelkkää taaperoa koko päivää. Rehellisesti sanottuna olen ollut jo viimeiset pari kuukautta totaalisen kypsä kotimammana oleskeluun, vaikka ennen äitiyttä kuvittelin toisin. Mielikuvissani kotona oleminen oli vaaleanpunaista hattaraa muskareineen, uimakouluineen ja vauvakerhoineen, höystettynä yhteisillä pitkillä päiväunilla ja mitä erilaisimmilla hauskoilla leikeillä. Joo, kyllä noita aktiviteettejä tietysti oli, mutta kun herätys on tässä perheessä keskimäärin klo 5:30-6:00 ja aamuyhdeksään mennessä ollaan leikitty jo tuhat eri leikkiä, niin kyllä siinä luovimmankin ihmisen leikki-ideavarasto ja jaksaminen hupenee - seurauksena sitten toki kuuntelet kitinää tylsistyneeltä, lahkeessa roikkuvalta pikkuiselta.

Ehdottomasti parasta kotona olemisessa oli se, että koen saaneeni muodostettua äärimmäisen läheisen suhteen lapseeni. Olemme eläneet lähes symbioosissa nämä puolitoista vuotta enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Tunnen hänen jokaisen ilmeensä, hiuskiehkuransa ja suosikkijuttunsa (tällä hetkellä mm.🐞, 🐝 ja 🐍). Ymmärrän hänen puhettaan, vaikkei hän osaa vielä juurikaan ilmaista itseään sanoilla - minulle on täysin selvää, että "paapa" on paita ja "papa" on asiayhteydestä riippuen pappa tai vaippa. Ollaan koettu ihania, ainutlaatuisia hetkiä yhdessä. 

Arjen muutokset ovat siis yhtä aikaa toivottuja ja haikeutta herättäviä. Koen, että olen antanut itsestäni nyt kaiken ja vähän enemmänkin, jopa uupumukseen saakka. Ehkä tätä kotona olemista olisi jaksanut paremmin ja pidempään kunnollisen tukiverkoston avulla, sillä 10-12h päivittäistä kaksinoloa lapsen kanssa on jotenkin... yksinäistä. Olisi mukava käydä vaikka kerran viikossa mummolassa leikkimässä, mutta kun mummola on 300km päässä, niin ihan tuosta vain se ei onnistukaan. Myöskään kukaan lähellä asuvista ystävistäni ei ole ollut samaan aikaan äitiyslomalla, vaan heillä on omat työ- ja perhe-elämäkiireensä. Lyhyesti; enemmän vertaistukea ja konkreettista apua arjessa olisi ollut jees.

En tiedä, saanko enää uudelleen kokea kotiäitiyttä. Se hieman kirpaisee. Mutta kävi miten kävi, uusia seikkailuja on varmasti vielä edessä.