Rakenneultrakuulumisia

Tänään oli vihdoin tuo kauan odotettu (mutta yllättävän vähän jännitetty) rakenneultra. Long story short; kaikki on hyvin ja meille pitäisi tulla helmikuussa pieni, terve tyttö! Koko käynti meni jotenkin todella jouhevasti, näkyvyys kohtuun oli hyvä ja kätilö pystyi lähes heti sanomaan, että kulloinkin tarkasteltavana ollut ruumiinosa näytti normaalilta. Hieman vauva on pienempi kuin mitä viikkoja olisi nyt laskennallisesti kasassa, eli 21+0 on sittenkin 20+4. Mihinkään se ei tosin tässä vaiheessa enää vaikuta, laskettua aikaa ei lähdetä muuttamaan eikä asiaa tarvitse muutenkaan murehtia tämän enempää - kuulemma jopa viikko heittoa suuntaan tai toiseen olisi sallittua.

Se oli tämän raskauden viimeinen ultra, eli seuraavaksi tapaammekin vauvan ihan face-to-face, iik!

Half-baked

Näin sitä ollaan täsmälleen raskauden puolivälissä. Hurjaa, miten nopeasti viimeiset pari kuukautta ovatkaan menneet! Alkuraskaus oli tottakai sellaista olon ja oireiden kuulostelua, ja joka päivä tuli mietittyä, että taas ollaan vähän turvallisemmilla vesillä. Nyt tätä ajan kulua ei oikein enää tule ajateltua samalla tavalla ja raskaudesta on tavallaan tullut luonnollinen osa minua.

Olemme nyt tehneet ensimmäiset hankinnat vauvalle. Pinnasängyn saimme käytettynä isosiskoltani ja hoitopöytäkin löytyi tori.fi kautta. Suurin osa tarvikkeista olisi tarkoitus hommata käytettynä, mutta toki esimerkiksi vaunut ja turvakaukalon haluan uutena, enkä kyllä kovin helposti lähtisi kirppareilta ostamaan vaatteita luteiden pelossa. Vaatteita uskon muutenkin tulevan ovista ja ikkunoista, koska lähipiirissä on aika paljon pieniä vauvoja / lapsia joiden vaatteet joutavat kiertoon, ja tiedän isovanhempienkin varmasti työntävän meille kaapit täyteen jos minkälaista bodya ja trikoohousua. Ja onhan se äitiyspakkauskin vielä. Ostetaan sitten itse vaatteita, jos tulee jotain must-have -juttuja vastaan. No, jotain hömpötyksiäkin on tullut tietysti hankittua kaiken tämän rationaalisuuden keskellä; laitoin nimittäin vauvan huonetta varten tilaukseen kaksi suloista julistetta Deseniolta :) 

Siitä painonnoususta kun oltiin tuolla viikon 17 neuvolassa huolissaan, niin ei kyllä tarvitse olla enää. Olen edeltävän parin viikon aikana kerännyt 2-3 kiloa painoa, hahhah. No, varmaan kilon verran voi laskea turvotuksen piikkiin, sillä valitettavasti olen tässä lähiaikoina alkanut kärsiä ensimmäistä kertaa raskausaikana ummetuksesta. Normaalisti vatsani toimii päivittäin ja kellontarkkuudella, mutta nyt hyvä jos kahden tai kolmen päivän välein saa jotain liikettä suolistossa aikaiseksi. Olen mm. edeltävät kolme päivää kokeillut vuorotellen Laxoberon-kuulia, Duphalac-liuosta, Vi-Sibilin -kuitujauhetta ja joutunut jopa turvautumaan peräruiskeeseen... Perinteiset veden juonnit ja liikunnat eivät tee yhtään mitään. Tuntuu, että ihan sama mitä keinoja yrittää, niin tukossa ollaan. Ärsyttävää, kun on jatkuvasti täysi ja ähky olo, sekä ajoittain jopa hankala hengittää. Mutta eikai se auta kuin yrittää jatkaa vaan tätä pehmityskuuria ja keskittyä entistä enemmän siihen, että tulee saatua riittävästi kuituja ja nestettä.

Ei mitään ihmeellistä - and I love it

Fyysinen vointi, mieliala ja ylipäätään ELÄMÄ on ollut hyvin seesteistä viimeiset pari viikkoa. Jes! Luulen, että osittain tuosta lääkärikäynnistä oli apua (ja sain muuten varattua psykiatrisen sairaanhoitajan ajankin). Toinen arkea rauhoittava tekijä on, että olen siirtynyt osittain koronapuhelintyöhön eli asiakaskontakteja on kasvokkain vain joka toinen viikko. Toki puhelinhommassakin joutuu olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, mutta se on ihan eri asia, kun ei tarvitse omasta ulkoisesta habituksesta ja paniikkioireista huolehtia. No, tässä on toki kääntöpuolena se, että nyt minun oletetaan hoitavan normaali vastaanottotyöni puolet vähemmällä ajalla, joten läsnäoloviikkoni koululla tulevat olemaan hyvin kiireisiä... Mutta katsotaan nyt, miten lähtee sujumaan. Alustavasti olisi tarkoitus syyslomailla 9.-13.10., niin siinä ainakin tulee kaivattua lepotaukoa töistä.

Ruoka on maistunut ihan tajuttoman hyvin nyt keskiraskaudessa. Söin eilenkin kolme lämmintä ateriaa + 4 välipalaa, hahhah. Liikuntapuolta olen hiukan pyrkinyt nyt lisäämään, toki juoksulenkit ovat enää 2-3km mittaisia ja joutuu välillä myös kävelemään (alaselkä kipeytyy ihan hulluna). Kuntosalitreenitkin ovat aika pienillä painoilla kilkuttelua, mutta säännöllisyyshän tässä varmaan olisikin se avain, eikä tehot / määrät. Verenpaineet ovat pysyneet 100-110/65-75 kieppeillä, joten eipä niissäkään mitään kummempaa. Ja mikä ihaninta, pampula on alkanut pyöriä ja potkia oikein tuntuvasti <3 Ei liikkeitä koko aikaa tunnu, mutta lähes päivittäin kyllä ja joskus oikeasti ihan jäätäviä muljahduksia. Ei voi erehtyä, mistä on kyse! 

Seuraavaksi varmaan uutta kerrottavaa rakenneultran jälkeen 23.9. Pian sekin jo on, iik.

Lääkärineuvolan saldo (rv 17+1)

Kolmas neuvolakäynti ja samalla ensimmäinen neuvolalääkärin tapaaminen takana päin.

No, minullahan oli itselläni mielen päällä jos jonkinlaisia huolia, lähinnä tähän henkisen puolen jaksamiseen liittyen. Asiaan suhtauduttiin ymmärtäväisesti ja sainkin psykiatrisen sairaanhoitajan numeron, sekä luvan käyttää Propralia huoletta vaikka joka päivä. Jo pelkästään asiasta jutteleminen ja lääkärin vakuuttelut siitä, etten voi aiheuttaa beetasalpaajalla sikiölle haittaa, kevensivät kuormaani huomattavasti. Uskon, että näistäkin paniikkikohtauksista taas toivutaan ja päästään eteenpäin.

Huonoon painonnousuuni kiinnitettiin myös ensi kertaa huomiota. Tai oikeastaan neuvolan mittapuullahan olen koko ajan jopa laihtunut. Tiedän kuitenkin, ettei tämä ole koko totuus, sillä kotona aamuisin vaa'alla käydessäni olen nähnyt painon tippuvan alimmillaan 58-59 kiloon, ja nyt aamupainoni on kuitenkin "jo" 60kg. Neuvolassa sen sijaan mittaillaan aina eri aikaan päivästä, eikä minua ole kevyimmilläni edes punnittu, joten siksi heidän käyränsä näyttävät huolestuttavammilta. Ja tosiaan aloituspainoni on ollut 62kg, joten senkään puolesta en ole mitenkään merkittävästi kuihtunut. Noh, tähän sitten lisättynä se, että kohtuni on taaksepäin kallistunut eikä oikein tunnu vielä vatsanpeitteiden läpi, halusi lääkäri tehdä sisätutkimuksen - ja totesi, että juu, kyllä kohtu tätä kautta tuntuu ihan normaalilta ja viikkoja vastaavalta. Sykkeetkin löydettiin, tällä kertaa jo helpommin kuin viimeksi. Ilmeisesti hän nyt kuitenkin sitten vielä konsultoi jotain erikoislääkäriä tästä painonkehitysasiasta, joten mielenkiinnolla odotan joudunko johonkin lisäseurantoihin tai -tutkimuksiin. Minulla siis ei ole huolta asiasta, mutta ymmärrän kyllä, että ammattilaisten täytyy suhtautua asiaan ohjeiden määrittelemällä tavalla. Ja en pistä vastaan, jos minua halutaan tutkia vielä enemmän, hyvähän se vain on!

Raskauden herkistämä mieli

Olen aina ollut herkkä murehtimaan, stressaamaan ja ahdistumaan pienistäkin asioista. Jotenkin pääni on kuitenkin tähän saakka pysynyt kasassa ilman suurempia lääkityksiä tai terapiasessioita, ja olen rämpinyt vaikeiden jaksojen läpi pitkälti itsekseni. No, poikkeuksena puolivuotinen psykologikontaktini opiskeluaikoina masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön vuoksi sekä työterveyslääkärin esiintymisjännitykseen määräämä Propral.

Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että henkinen kapasiteettini alkaa olla aika tiukilla. Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen, ja vieläpä töissä kesken asiakaskontaktin (onnistuin kuitenkin onneksi suoriutumaan tilanteesta ilman, että nolasin itseni täysin). Ja seuraavana päivänä paniikkikohtaus toistui. Niinhän siinä sitten monesti käy, että kun oireilu alkaa, sitä on hyvin haastavaa myöskään saada loppumaan. Alkaa automaattisesti jo pelätä niitä tilanteita, jotka kohtauksen laukaisevat. Raskausaikana en mielelläni käytä Propralia, vaikka se onkin satunnaiskäytössä ja minun 5mg miniannoksellani harmiton lääke, mutta tällä viikolla minun oli turvauduttava pillerin apuun. Siinä kohtaa ymmärsin, että nyt kaikki ei ole hyvin.

Mikä tämän aivojen ylikuormitustilan sitten aiheuttaa? Kahta edellistä vuotta miettiessä syyllistä ei tarvitse kaukaa hakea. Suurin kriisi liittyy tottakai lapsettomuuteen, sillä se on asia, joka on vähintään kerran kuukaudessa mielessä, kun menkat alkavat. Kun tähän yhdistää vielä hoitojen aikatauluttaman arjen, kropan sekaisin pistävät lääkkeet, pelottavat toimenpiteet sekä toivonkipinän ja epätoivon vuorottelun, niin soppa on valmis. Edes alkanut ja tähän saakka hyvin edennyt raskaus eivät voi pyyhkiä tuota aikaa täysin pois mielestä. Tai se, että noihin kahteen vuoteen on mahtunut myös ihan älyttömän paljon ihania ja hyviä hetkiä.

Ja jos palataan vielä tuohon ensimmäiseen kappaleeseen, eli ah-niin-ihanaan tapaani ajatella kaikki pahimman mahdollisen kautta, niin raskaushan ei tosiaan tätä piirrettäni ole millään lailla ainakaan loiventanut. Päinvastoin. Itseni kanssa ehkä vielä pärjäänkin, mutta nyt minulla on myös pieni kauan odotettu ihmeemme huolehdittavana. Kun toista ei voi vielä tuntea tai nähdä, on kova huoli siitä, mitä sinne vatsaan kuuluu. Vauvan vointia tulee mietittyä ihan jatkuvasti ja löydän itseni googlailemasta milloin mitäkin kauhuskenaarioita. Myös ruokavalion olen kokenut äärimmäisen raskaaksi aiheeksi, tuntuu ettei missään uskalla syödä yhtään mitään, koska kaikki on kuolemaksi.

Ja toisaalta vaikka mitään ihmeellistä murhetta ei olisikaan mielessä, niin onhan tämä elämänvaihe muutenkin todella erilainen mihinkään aiempaan verrattuna. Keho muuttuu, parisuhde muuttuu, koko elämä muuttuu! Ihme kai se olisikin, jos kaikki olisi ihan tyyntä ja tasaista.

Mutta töissä nyt pitäisi kuitenkin vielä sellainen 4,5kk pärjätä. Paniikkikohtausongelmaan minun täytyy siis löytää jokin ratkaisu, mielellään lääkkeetön. Ehkä otan asian puheeksi neuvolalääkärin kanssa parin viikon kuluttua. Siihen asti yritän huolehtia riittävästä ja järkevästä ravitsemuksesta sekä sopivasta määrästä lepoa ja liikuntaa.

Rv 14 ja järkyttävä papa-seulontakokemus

Taas uusi raskausviikko, tuntuu jotenkin helpottavalta aina kun päästään askel eteenpäin. Nyt siis otsikossakin mainittu rv 14 ja olo yleisesti ottaen tosi hyvä. Join tänään pitkästä aikaa myös ensimmäisen kuppini kahvia, eikä ällöttänyt! Neuvolassa tuli käytyä eilen ja oli kiva, että mies pääsi mukaan, niin tulevat paikka ja toimintatavat hänellekin tutuiksi. Sikiön sydänäänetkin saatiin lopulta pitkän etsinnän jälkeen kuulumaan. Istukkahan minulla on takaseinässä, ja BMI:ni on 21 eli näillä esitiedoilla sykkeen olisi pitänyt kuulua ihan helposti jo, mutta ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni hankaloitti asiaa. Kohtunihan ei oikeasti edes vielä kunnolla tunnu missään, hädin tuskin häpyluun yläpuolella, vaikka se kuulemma osalla naisista voi tässä kohtaa olla jo selkeästi noussut kohti napaa.

Mutta koska mikään ei koskaan voi olla liian helppoa, tyyntä ja tasaista, niin tällä viikolla mielenterveyttäni on koeteltu papa-kokeen muodossa. Täytin kesällä 30 vuotta, jonka vuoksi postilaatikkooni kilahti kutsu joukkoseulontaan. Kirjeessä oli vielä erikseen mainittu, että raskaus ei ole este näytteen ottamiselle, joten hieman epävarmoin mielin päätin osallistua, ettei vain vahingossa vauva-arjessa tuo papa jäisi ottamatta. Olin toki etukäteen myös tutustunut aiheeseen siinä määrin, että tiesin kohdunsuun olevan raskausaikana sen verran verekäs, että tämä voisi aiheuttaa pientä harmitonta vuotoa näytteenoton jälkeen.

NOH, minun kuvitelmissani tämä "pieni vuoto" tarkoitti ruskeaa tiputtelua parin tunnin ajan. Totuus sen sijaan oli aivan toinen. Ensinnäkin näytteenottaja tuntui hyvin kovakätiseltä ja pyöritteli harjaa mielestäni aika rajusti kohdunkaulakanavassa (olen ollut aiemminkin papa-kokeessa, eikä se ole ollut lainkaan näin inhottava kokemus). Sitten kuulin sanat "noniin, täältä tuleekin aika paljon verta" ja samassa tunsin, kuinka tutkimuspöydälle alkoi valua jotain. Nousin istumaan ja taisin jähmettyä paikalleni, kun katsoin suojapaperin päällä olevaa verimäärää. Sitä oli paljon ja se oli aivan tuoretta, tummanpunaista verta. Näytteenottaja alkoi heti rauhoitella, että tilanne on täysin normaali eikä liity mitenkään raskauteen tai ole haitallista vauvalle, käski vain laittamaan pikkuhousunsuojan ja vakuutteli vuodon kyllä lakkaavan hyvin pian.

Huoneesta poistuttuani muutuin yhtäkkiä todella huonovointiseksi. Raajoista hävisi tunto, korvissa alkoi soida ja päässä heittää. Olin lähellä pyörtymistä, niin järkyttävä tuo kokemus kaiken kaikkiaan oli. Makasin hetken odotustilan sohvalla ja loppuilta kotonakin sujui vielä tapahtunutta sulatellessa. Mainitaan nyt vielä tähän väliin, etten todellakaan ole sieltä herkimmästä päästä ja pelkkä veren näkeminen ei aiheuta minussa tunnereaktioita, mutta tuo papa-koe jätti kyllä ikuiset traumat. Nyt näytteenotosta on kaksi päivää ja viimeksi tänään alushousuihin lorahti aika reipas määrä ruskeaa vuotoa. No onneksi sentään jo ruskeaa, että ehkä tämä jossain kohtaa taas loppuukin... Mikäli seuraavan seulonnan aikaan 35-vuotiaana olen raskaana, en todellakaan osallistu siihen vaan siirrän ehdottomasti eteenpäin.

Nt-ultra ja seulatulokset

Jälleen rajapyykki ylitetty, reilu 12 viikkoa raskautta takana! Olo on onneksi paranemaan päin, vaikkei kyllä edelleenkään tee erityisesti mieli syödä, mutta eipä enää oksetakaan. Jonkin verran on jaksanut myös urheilla, mutta esim. juoksulenkkien keskivauhti on pudonnut 5:50-6:00/km tienoilta johonkin 6:30-6:50/km hujakoille. Ei vaan pysty eikä jaksa enempää, hengästyttää saman tien ja syke paukkaa taivaisiin, jos yrittää yhtään riehua. Mutta vielä siis jalka kuitenkin jollain lailla nousee.

Viime viikolla kävimme nt-ultrassa, jossa hypähteli reippaan oloinen reilu 5cm mittainen kaveri. Ja kun kirjoitan "hypähteli", tarkoitan tätä todella. Hän istui pienessä mytyssä kohdun pohjalla ja ajoittain ponnisti kuin pieni korkeushyppääjä kohti kohdun yläosaa. Samaan aikaan älyttömän söpöä ja huvittavaa! Tutkiva kätilö löysi tyypiltä kaikki raajat, molemmat aivopuoliskot, nenäluun sekä ehjät vatsanpeitteet. Syke oli hyvä ja vahva 163 bpm. Niskaturvotuksen määräksi saatiin 1,9mm, joka on normaalin rajoissa - muistaakseni kaikki alle 2,7mm tulokset ovat ok.

Ultraa seuraavana päivänä luin lopulliset sikiöseulavastaukset OmaKannasta. Näissä oltiin siis huomioitu äidin ikä, paino, mahdollinen tupakointi, niskaturvotuksen määrä sekä raskausviikolla 10 otetut verikokeet. Down-riskimme on 1:2700 ja trisomia 18 -riskimme 1:33 000, joten mitään lisätutkimuksia ei siis tarvita. Pelkästään muuten ikäni (30v.) huomioituna olisi kromosomipoikkeavuuksien todennäköisyys peräti 1:880... Tätä ei varmasti moni parikymppinen, tai edes 30-vuotias tule ajatelleeksi. Ajatellaan, että lapsentekoa voi hyvin alkaa suunnitella sitten joskus kolmenkympin jälkeen. Kannattavaa se ei kuitenkaan ole näin omasta näkövinkkelistäni katsottuna. Onneksi me etenimme parisuhteessamme ripeästi ja aloitimme yrityksen samana vuonna kuin tapasimme, v. 2017. Jos olisimme odotelleet jonkin yhteiskunnallisesti sopivan ajanjakson ennen ehkäisyn poisjättöä, esim. 2 vuotta, olisimme nyt vasta lapsihaaveemme alkutaipaleella.

Tällaiset lyhyet kuulumiset tällä erää. Odotan jo innolla syksyä ja sitä, että vatsa pullahtaisi esille ja alkaisin tuntea liikkeitä.