Pikaiset kuulumiset rv 26

Työntäyteinen kevät on kuin varkain edennyt jo lähes toukokuulle, ja kesäloma häämöttää kuukauden päässä. Loman jälkeen, tarkalleen juhannuksena, jäänkin sitten raskausvapaalle. Jaksaa, jaksaa!

No, jaksamisen kanssa ei sinällään olekaan nyt ollut mitään pulmaa. Keskiraskaus on ollut olon puolesta aika oireetonta aikaa ja vauvan napakoina tuntuvat, säännölliset liikkeet luovat luottamusta siihen, että kaikki on vatsassa kunnossa. Hemoglobiini tosin oli laskenut 108:aan viime neuvolassa, joten rautaa täytyisi taas yrittää muistaa ottaa päivittäin. SiderAL Fortelle iso suositus täältä, ei aiheuta mitään vatsaongelmia ja nostaa rauta-arvoja hyvinkin tehokkaasti, sillä se imeytyy vähän eri tavalla kuin perinteiset valmisteet. 

Mitään erityisempää tänne ei kuulu, pikkuhiljaa sitä pitäisi alkaa ehkä valmistella vauvan tuloa, kun jossain välissä vaan ehtisi... Äitiyspakkauksen hain juuri postista, ja kavereilta on tullut jonkin verran poikien vaatteita käytettynä. Isoimmat hankinnathan meillä on jo tehtynä esikoisen myötä, mutta ainakin itkuhälytin, kantoreppu, rintapumppu ja vaunuihin liitettävä seisoma-/istumalauta vielä puuttuvat. Ne suurimmat muutokset tosin eivät taida tapahtua muutenkaan tavarapuolella, vaan arjessa yleisesti - esikoinen pitäisi mm. siirtää pinniksestä lastensänkyyn ja huonejärjestystä muutenkin pohtia uusiksi. Nämä toki olisi hyvä tehdä jo ENNEN kuin vauva syntyy. Vielä ei kuitenkaan motivaatiota tähän ole löytynyt.

Painon nousu ahdistaa yhä. Alun 61 kilosta ollaan pompattu 67 kiloon. Viimeksi (ja muutenkin ainoan kerran) olen ollut näin painava edellisen raskauden viimeisillä viikoilla ja nyt tosiaan olisi vielä 3kk laskettuun aikaan... Eipä sillä, olen kyllä syönytkin kaikkea mitä mieli tekee enkä välittänyt tuon taivaallista isoista kalorimääristä, mutta samaan aikaan mietin kuitenkin koko ajan, että pitäisi rajoittaa jatkuvaa syömistä ja herkuttelua. Ristiriitaista.

Mutta... Tämä on todennäköisesti viimeinen raskaus jonka saan kokea, eli olen yrittänyt myös kanavoida ajatuksia niihin positiivisiin juttuihin ja haalia kivoja muistoja tältä ajalta. Eikai sitä kukaan enää 10 vuoden päästä muistele, tuliko kiloja 5 vai 15. 

Tämmöistä täällä.

Rakenneultra 21+0 & taaperon korvien tuubitus

Ihana, terve poikahan se siellä edelleen vaikuttaisi olla möllöttävän, kuten pari viikkoa sitten yksityisellä jo uumoiltiinkin. Painoarvioksi saatiin 414g, joka on kyllä huomattavasti enemmän kuin tytöllämme vastaavilla viikoilla - hän oli nimittäin 355g. Muutenkin poika vastasi kaikilta mitoiltaan 21+4 kokoista jässikkää, eli kasvoi hieman "plussan puolella". Toistaiseksi ei siis murhetta SGA-vauvasta, vaikka eipä toisaalta ollut edellisessäkään vielä tässä vaiheessa. Ihan hyvä, että tulee vielä se rv 30 ylimääräinen tsekkaus.

En oikeastaan ehtinyt jännittää rakenneultraa ennakkoon juurikaan, sillä kaikki fokukseni oli tytön korvien putkitusoperaatiossa, joka osui sattumoisin tähän samalle päivälle. Meillä ollaan kärsitty 5 korvatulehdusta puolessa vuodessa, jolloin tuubituksen kriteerit täyttyvät kirkkaasti, eikä tarvinnut kahdesti miettiä halutaanko putket vai ei kun lääkäri sitä ehdotti. 

Toimenpide tehtiin kevyessä nukutuksessa eli humautuksessa, jossa lapselle annettiin maskin kautta anestesiakaasua ja toki myös happea. Pieni yskä ei onneksi haitannut operaatiota, mutta selkeä infektio tai kuume olisi siirtänyt putkitusta eteenpäin. Sain olla mukana salissa siihen saakka, että lapsi nukahti. Siinä meni ehkä 15 sekuntia, mutta oli kyllä raastavaa kuunnella toisen hätääntynyttä itkua, kun väkisin pidettiin pedillä makaamassa. Koitin parhaani mukaan rauhoitella pientä juttelemalla rauhallisesti ja kertomalla, että äiti on tässä eikä ole hätää, kohta tulee uni. Oltiin kyllä myös harjoiteltu tilannetta kotona parina päivänä, sillä meiltä löytyy babyhaler-maski Ventolinen/Flixotiden ottoa varten, joka oli ihan kelpo apuväline jolla selostaa pikkuiselle, mitä sairaalassa tulee tapahtumaan.

Toimenpide meni hyvin ja nopeasti, noin 10 minuutissa. Tosin näin äidin näkökulmastahan se tuntui loputtoman pitkältä ajalta, hah. Kotiin päästiin n. puolen tunnin heräilyn ja välipalan syönnin jälkeen. Edeltävästi olikin ollut 6h paasto, joka oli kyllä 2 veen kanssa vähintäänkin mielenkiintoista... Aikamme oli klo 11, joten jouduttiin heräämään väkisin klo 5 (normaalisti klo 6) jotta ehdittäisiin syömään edes jotain ennen operaatiota, muutoin oltaisiin menty edellisen illan puuron voimalla, joka kuulosti mielestäni hirveältä ajatukselta. Maitoakaan ei saanut juoda paastoaikana, ainoastaan vettä tai laimeaa mehua ja sitäkin vain 1dl.

Olipahan päivä. Pitkä ja jännittävä, mutta onneksi lopulta kaikki meni kuten pitikin.

Kehon muutokset ahdistavat

Ensimmäinen raskausaikani sujui kuin tanssi. Kävin vielä kuukausi ennen synnytystä juoksemassa ja olin muutenkin elämäni kunnossa. Paino nousi liian vähän, vain reilut 5kg koko odotusaikana, joka varmasti osaltaan selittää kevyen olon. Olin myös välittömästi synnytyksen jälkeen lähtömitoissani ja mahani oli, jos mahdollista, jopa litteämpi kuin ikinä ennen. Ei arpia, ei kolotuksia, ei minkäänlaisia vaivoja (korostan, fyysisiä vaivoja, henkisesti olin ihan romuna). 

Nyt onkin sitten ihan toinen, ehkä se tavallisempi tarina raskaudesta. Paino on noussut näin puoliväliin mennessä jo n. 3kg, koska olen ensinnäkin syönyt ihan mitä sattuu (lue: suklaata ja mättöruokaa) ja toisekseen tuntuu, että paino tarttuu muutenkin tiukemmin kuin viimeksi, tyylillä yksi syöty sipsi kerää nestettä ja turvotusta seuraavat 2 vuorokautta. No, eipä siinä, jos olo muuten olisi siedettävä, mutta vatsanahka kiristää jo nyt aivan sikana. Kaikki kertynyt paino tuntuu olevan vatsan alueella, eivätkä mitkään vaatteet tunnu hyvältä. Hengittäminen on tukalaa. Kaikki oleminen on ähellystä ja puhinaa. Olen jopa alkanut vähän pelkäämään syömistä, sillä sen jälkeen on aina entistäkin kamalampi olo usean tunnin ajan. Aiemmin nälän tunne on iskenyt aika tarkalleen 3h välein, nyt voin helposti olla 6h syömättä ähkyn olon takia. Ja siis ei ole väliä mitä syön, yksi omenakin voi tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin pitsan puolikas. Lueskelin aiheesta ja sinällään kuulostaa loogiselta, että keho käy hitaammalla ja pyrkii siten imeyttämään ruoan energian ja ravintoaineet mahdollisimman tehokkaasti vauvaa ajatellen.

En myöskään ole päässyt harrastamaan liikuntaa niin usein kuin olisin halunnut, sairastelukierteen, voimakkaiden harjoitussupistusten ja no, yleisen elämäntilanteen/kiireiden vuoksi. Vartin kävelyt ovat saaneet korvata entiset juoksulenkit ja salitreenit. Olen siis myös ihan rapakunnossa ja koko olemus on löllö, ja se ärsyttää suunnattomasti! Kun on koko elämänsä tottunut olemaan liikunnallinen, vie tällainen yhtäkkinen "romahdus" puolet identiteetistä. Liikunta on lisäksi minulle tärkeä henkireikä stressin hallinnassa sekä keino viettää omaa aikaa, joten alkaa hiljalleen niin sanotusti rusinat rasahdella pääkopassa.

No, edelleen mennään sillä ajatuksella, että kunhan tästä hengissä selvitään - niin minä kuin vauvakin - niin kaikki muu kyllä helpottaa sitten synnytyksen jälkeen tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Rv 18 - verenvuotoa ja gynekäyntejä

Heräsin viime sunnuntaina hyväntuulisena rentouttavan loman jälkeen. Olimme kotikaupungissani parin päivän vierailulla ja pääsimme nukkumaan yhden yön hotellissa miehen kanssa, kun pirpana jäi mummolle ja papalle hoitoon. 

Ilo vaihtui äkkiä ahdistukseen, kun vessakäynnin yhteydessä pönttöön lorahti punaruskeaa verta. Soitin heti TYKS:n päivystykseen, josta minut yhdistettiin naistentaudeille. Koska mitään kipuja ei ollut, sain ohjeeksi seurailla tilannetta. Lähdimme itku kurkussa ajamaan kohti kotia. 

Kotiin päästyämme vuoto oli onneksi rauhoittunut ja muuttunut ruskeaksi. En kuitenkaan saanut mielenrauhaa, joten varasin seuraavalle päivälle gynekologin yksityiseltä. Hän tutki kaiken huolellisesti ja ultrasi vauvaa ja kohtua monesta suunnasta, mutta mitään syytä vuodolle ei löytynyt (ja tässä kohtaa se olikin jo loppunut). Vauva tosiaan voi hyvin ja vastasi viikkoja, painoarvioksi tuli 230g ja lisäksi vaikuttaisi siltä, että hän on poika.

Käynnin jälkeen olin todella helpottunut ja ajattelin, että ehkä tämä nyt oli tässä vuotojen osalta. Mutta ehei, sepä alkoi uudelleen kesken työpäivän keskiviikkona. Tällä kertaa n. teelusikallinen kirkkaan punaista verta holahti pikkuhousuihin. Edelleenkään ei onneksi ollut mitään kipuja. Soitin neuvolaan kysyäkseni ohjeita, lähinnä että kuinka kauan tällaista vuotoa voi ja uskaltaa seurata. Terkkari ohjeisti varaamaan ajan terveysasemalta, sillä sitä kautta voisin päästä uudelleen ultrattavaksi (tällä kertaa toki TYKSiin, sillä toista 230e yksityissektorin laskua samalle viikolle lompakkoni ei kestäisi).

TYKSissä sain vähän tylyä kohtelua ja kulmien kohottelua. "Niin sähän oot alkuviikosta ollut jo tutkimuksissa..." Kyllä sielläkin sitten kaikki tutkittiin ihan asiallisesti, mutta jäi kyllä olo, ettei olisi pitänyt mennä sinne. Mutta edelleen kaikki oli hyvin, ja koska viikkoja on näin vähän vielä, niin ei mahdollisille ongelmille voi oikein mitään tehdäkään. Sain ohjeeksi lähinnä ottaa nyt rauhallisemmin viikon ajan, että mahdollinen vuotokohta tyrehtyisi, mutta mitään vuodelepoa tai sairaslomaa ei siis tarvita. Kunhan nyt ei juoksemassa käy tai muuta vastaavaa.

Nyt viikkoa myöhemmin vuoto jatkuu edelleen, tällä hetkellä ruskeana. Vauvan liikkeet onneksi tuntuvat jo vähän paremmin ja se tuo hieman varmuutta itsellekin. Rakenneultraan on aika tarkalleen 2 viikkoa, joten ehkä tässä siihen asti pystyy odottelemaan.

Arki = ilotonta pakkopullaa

Houkutteleva otsikko, eikös. Mutta tältä minusta on viime aikoina rehellisesti tuntunut.

Heräämme aamulla 5:30 (joskus JOPA 6:00 jos ihme tapahtuu), oli arki taikka pyhä, ja siitä alkaen päivä on enemmän tai vähemmän suorittamista. Viikolla päiväkotiin vieminen ja hakeminen ovat pääosin minun vastuullani, koska teen lyhyempää työpäivää. Kotiin päästyä täytyy kokata, pitää yllä edes jonkinlaista järjestystä ja siisteyttä sekä pyykätä. Nämäkin ovat pitkälti minun hommiani, koska mies on usein kotona vasta viiden jälkeen, ja siitä pian alkavatkin iltarallit suihkuineen, puuron keittämisineen ja iltasatuineen. Jossain välissä pitäisi yrittää vähän leikkiäkin lapsen kanssa, koska jos hän jää liiaksi huomiotta niin ymmärrettävästi ympärillä alkaa tapahtua kiellettyjä asioita; uuni ja liesi menevät päälle, hiusharja löytyy vessanpöntöstä ja tyttö pöydän päältä kiipeilemästä. Se leikkiminen tosin tuntuu itsestä valitettavasti otsikon sanoin pakkopullalta. En haluaisi kokea näin, mutta en voi mitään sille, ettei leikkiminen tunnu luontevalta. Piirtäminen, palapelit ja muistipelit, kirjan lukeminen, ulkoilu ja yhteiset kotityöt kyllä sujuvat kaltaiseltani mielikuvitusköyhältä ihmiseltä, mutta aikuisen silmin "vailla järkeä" olevat leikit eivät vain ole minun juttuni. Tämä leikkimisen tylsyys tuntuu erityisesti viikonloppuisin, kun ei ole päiväkotia ja koko 12h hereilläoloajaksi pitäisi keksiä jotain mielekästä puuhaa. Lapsi on nyt myös elokuisen päiväkodin aloituksen myötä ollut yhteensä 15 kertaa kipeänä, joten tosi niukaksi ovat omat elinpiirit kaventuneet kun harvoin päästään käymään kodin seinien ulkopuolella. Ja kuten olen ehkä jo aiemmin maininnut, niin mitään tukiverkostoahan meillä ei lähellä ole, josta voisi pyytää spontaanisti jeesiä niin, että päästäisiin esim. kerran kahdessa viikossa lenkille/kauppaan/leffaan kaksin miehen kanssa. Yhteistä aikaa toivoisi kyllä olevan enemmän.

Tiedostan, että monissa perheissä on samankaltainen tilanne tai heikompikin (kaikki sympatiat täältä!). Mutta silti se oma arki vaan vituttaa liian usein. 

En nyt oikeastaan tiedä, mitä tällä äärimmäisen negatiivisella avautumisella haen. Omien tuntojen purkamista ehkä. Ja jospa tähän voisi joskus myöhemmin palata ja todeta, että hei tuostakin selvittiin.

Rv 15+0

Jaahas, pitää yrittää välillä tännekin jaksaa rustailla. Sinällään mitään erityistä aihetta ei ole nyt mielessä, josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta onhan se mukava laittaa ylös asioita ja muistoja raskausajalta.

Tänään on tosiaan tuo otsikossa mainittu 15+0 kasassa. Vointi on aika paljon helpottunut alkuraskaudesta, en ole enää niin väsynyt ja ruokahalukin on palautunut aika lailla normaaliksi. Myös närästys on loppunut, jee! Uutena vaivana sitten olenkin saanut ihan jäääääätävän ummetuksen. En ole ehkä ikinä kokenut näin voimakasta vatsan toimimattomuutta. Olen kokeillut elintapoihin keskittymällä hoitaa tilannetta, mutta eipä ole liikunnasta, luumujen popsimisesta, runsaasta veden juonnista ja kuitujen saannista ollut minkään sortin hyötyä. Vi-Siblin on ollut yhtä tyhjän kanssa, eivätkä edes perinteiset laksatiivivalmisteet tunnu auttavan. Vaikka kohtu itsessään ei ole vielä mikään iso möhkäle, niin ummetuksen takia on kyllä tuskallisen pinkeä olo. Tähän kun yhdistää vielä 1-2 viikkoa vaivanneen hengenahdistuksen (jota ei muuten ollut ekassa raskaudessa yhtään), niin ai että. Puuskutan ihan pienestäkin liikuntasuorituksesta, tai ihan vaikka siitä, että kävelen kotona portaat ylös. Ekalla neuvolakäynnillä joulukuussa hemoglobiini oli kyllä hyvä 136, että olisikohan nyt päässyt laskemaan kun happi kulkee niin huonosti. Täytyy ehkä pyytää tarkistamaan seuraavalla käynnillä...

Mainitsinkin tuossa, että maha siis vielä ole erityisemmin kasvanut. Korkeintaan näytän iltaisin siltä, että vähän turvottaa. Paino on pysynyt samassa 61 kilossa kuin ennen raskauttakin. Hieman ehkä ahdistaa, että käykö tässä taas samoin kun ensimmäisen kohdalla, että painoa ei tule riittävästi ja vauvakin syntyy alipainoisena. Toki tätä varten meillä on ylimääräinen seurantaultra tulossa, mikä on hyvä asia. Ja tiedän, että painon ei muutenkaan kuulu nousta kuin vasta puolivälin jälkeen, että onhan siihenkin vielä aikaa.

Ensimmäisiä liikkeitä, sellaisia jänniä "värinöitä", tunsin viime viikolla neuvolakäynnin yhteydessä kun terveydenhoitaja kuunteli dopplerilla sydänääniä. Ilmeisesti anturin paine alkoi ärsyttää beibiä ja hän pisti kunnon hullunmyllyn käyntiin. Mitenkään päivittäin näitä muljahduksia ei kuitenkaan vielä tunnu, mutta toivottavasti pian alkaisi tuntumaan.

Mutta joo, all in all, kaikki siis suhteellisen mukavasti.

Ihmeellinen ihmistaimi

Pelot on taas hetkeksi selätetty. Nt-ultrassa kaikki kunnossa, jopa astetta paremmin kuin ekassa raskaudessa jos näin voi sanoa. Niskaturvotuksen määrä oli 1,1mm (viimeksi 1,9) ja trisomiariskiluvut Downin syndrooman osalta 1:28 000 (viimeksi 1:2700) ja muiden häiriöiden suhteen 1:100 000 (viimeksi 1:33 000). Vaikka eihän sillä lopulta ole väliä, mitä ne riskisuhteet ovat, kunhan vain normaalin rajoissa.

Jännä nähdä, minkälainen tyyppi sieltä heinäkuussa putkahtaa pihalle. Oli nimittäin esikoista aika paljon rauhallisempi tapaus ultran perusteella! Köllötteli, venytteli ja potkitteli jaloillaan tomerasti, mutta malttoi olla paikallaankin. Esikoinen puolestaan hyppi kohdun pohjalta "kattoon" asti koko tutkimuksen ajan, muistan sen elävästi edelleen. Ja hänhän on aikamoinen vauhtimato ollut syntymästään lähtien.

20.3. on rakenneultran vuoro ja vielä rv 30 yksi ylimääräinen ultra aiemman sikiön kasvuhäiriön vuoksi.