Lääkkeen lopetus

3kk käytön jälkeen aloin tuossa heinäkuun lopulla purkaa Sertralinia 50mg annoksesta ensin 25mg/päivä, sitten vähensin lääkkeenottoa joka toiseen päivään. Viimeisen tabletin otin tasan viikko sitten. Tein vähennykset noin 3-4 viikon aikana eli en mitenkään seinään lopettamalla. Vaan nytpä minua on jo sunnuntaista lähtien piinannut älytön huimaus ja sellaiset oudot, hieman sähköiskumaiset "humahdukset" ympäri kehoa! Nämä ovat ymmärtääkseni aika yleisiä vieroitusoireita, mutta kuvittelin että niiltä välttyy kun lopettaa käytön hiljalleen.

Lääke sopi minulle periaatteessa ihan hyvin enkä saanut mitään sivuvaikutuksiakaan (alun pahoinvoinnin jälkeen), mutta koen etten enää tarvitse lääkitystä mielialaan, joten miksi turhaan jatkaa pillereiden popsimista? Meillä olisi jossain vaiheessa varovaisissa toiveissa myös toinen lapsi, eikä Sertralinia suositella raskauden aikana, joten hyvä senkin kannalta lopettaa lääke ennen mahdollista positiivista raskaustestiä.

Toistaiseksi raskaimmat asiat vauvavuodessa, osa 2

Edellinen postaus löytyy täältä.

3. Elämä on yhtä nukuttamista. Meidän vauvaamme ei ole siunattu erityisen hyvillä unenlahjoilla, vaan jo synnäriltä asti hän on vaatinut aika paljon hyssyttelyä rauhoittuakseen. Toki tässä on varmaan myös kyse ensikertalaisvanhempien tumpeloinnista, varsinkin alussa tuli säikyttyä ihan jokaista lapsen äännähdystä ja käytyä turhaan herättämässä toinen päikkäreiltään - nyt se sitten kostautuu. Oli miten oli, on äärimmäisen turhauttavaa kun toistat saman unitaistelun viidesti päivässä; päikkäreitä on neljät ja sitten se yöunille meno. Ja päiväunien määrä on siksi noin iso, että niiden kesto on 30min. Jotkut puolivuotiaat legendan mukaan nukkuvat kahdet 1-2h unet päiväsaikaan, mutta meillä se nyt menee näin. Iltaa kohti väsykiukku kasvaa (koko perheellä), kun ei päivällä saa levättyä tarpeeksi, joten silloin nukkumaanmenoa yritetään keskimäärin 1-3h. Unikouluohjeet on tavattu läpi kymmeneen kertaan, mutta mitkään "pidä kättä lapsen rinnan päällä kunnes rauhoittuu" -niksit eivät oikein lohduta, kun vauva karjuu pää punaisena tasan niin kauan kunnes hänet nostetaan syliin. 

4. Yksinäisyys. Vaikka olet koko ajan beibin kanssa etkä periaatteessa sekuntiakaan yksin, niin elämä on ajoittain silti yksinäistä, sillä kaikki muut ihmiset (vanhemmat, siskot, ystävät) tuntuvat olevan valovuosien päässä. Yhtäkkiä sitä huomaa, ettei ole ollut yhteyksissä 3 kuukauteen esim. jonkun kaverin kanssa. Hups hei. Miehen työpäivät tuntuvat myös 8 tunnin sijaan 12-tuntisilta, niin kuumeisesti sitä aina odottaa toista aikuista kotiin.

Hästäk valivali!

Maitoallergia

Kesäiset terkut! 5-kuiselle vauvalle (ja myös meille vanhemmille) kuuluu ihan hyvää. Täällä osataan jo kääntyä vatsalta selälleen ja kiljua niin täysillä ja kimeästi, että jos meillä olisi kristallilaseja kotona, olisivat ne jo särkyneet (onneksi astiamme ovat pääosin designed by Ikea). Vauvan lempitouhuihin kuuluu leikkimatolla jumppailu sekä kaikenlaisen kotiaskareen seuraaminen sitteristä käsin. Myös peilin edessä hassuttelu ja mm. vatsaan puhaltelu on hauskinta ikinä! Päikkärit sen sijaan ovat kutistuneet noin 30min pätkiksi, niitä nukutaan 3-4 kertaa päivässä. Yöunet meillä sujuvat hyvin, yleensä klo 19-20:sta kahdella syötöllä aamuseiskaan tai jopa kasiin. Tähän vaikuttanee myös se, että beibi on jo pidempään nukkunut osan yöstä meidän välissämme, vaikka perhepedin piti olla ihan no-no... Laitamme hänet aina alkuillasta omaan sänkyyn, siitä emme ole lipsuneet. Kuitenkin sen ekan yösyötön kohdalla hän jää viereen, koska se on ollut vaan niin paljon helpompaa kaikille osapuolille. Katsotaan, koska tämä ratkaisu ampuu itseään nilkkaan.

Mutta koska jotain haastetta toki pitää aina olla kaiken kivan vastapainoksi, niin otsikon diagnoosi on aiheuttanut harmaita hiuksia edeltävän parin kuukauden aikana. Hakeuduimme allergialääkärille toukokuussa, kun olimme turhaan taistelleet kokovartaloihottumaa vastaan kuukauden päivät. Muitakin oireita oli, kuten ilmavaivat ja vihertävät ulosteet, mutta tosiaan ensisijaisesti sen ihon kukkimisen vuoksi lähdimme selvittämään asiaa. Aika pian lääkäri otti puheeksi mahdollisen maitoallergian, joka on siis lasten yleisin ruoka-aineallergia. Oli myös selvää ettei kyseessä voisi olla mikään muukaan allergia, sillä vauvahan oli siinä kohtaa saanut ainoastaan rintamaitoa ja lehmänmaitokorviketta. No, useamman erityiskorvikekokeilun jälkeen löytyi vihdoin sellainen joka sopi. Maitoaltistus piti tehdä kahdesti, jotta Kela suostuu korvaamaan jatkossa nuo ylikalliit korvikkeet meille. Prick-testit muuten näyttivät negaa, eli aina vauvan allergiat eivät näy välittöminä reaktioina vaan viivästyneesti suoli- ja iho-oireiluna. Nyt vaikuttaisi siltä, että edellämainitut vaivat olisivat vihdoin väistymässä ja jännityksellä jäädään odottamaan, tuleeko matkalla vielä muita allergioita riesaksi kun tässä pikkuhiljaa aloittelemme kiinteiden ruokien maistelua. Toistaiseksi kesäkurpitsa ja bataatti ovat ainakin tuntuneet sopivan hyvin 🥒🍠

Synnytyksen jälkeinen masennus ja mitä minulle kuuluu nyt

Heipä hei vaan. Ensimmäinen aihetta koskeva kirjoitukseni löytyy huhtikuun alusta, jolloin olin kärsinyt masentuneesta olotilasta ja "aivosumusta" noin kuukauden päivät. Sain lääkäriltä reseptin, mutta jahkailin pitkään, että tarvitsenko nyt oikeasti muka lääkettä ja että eihän tämä masennus nyt niin paha ole, ihmisillä on asiat huonomminkin yms. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että aloitin lääkityksen pari viikkoa sitten ja tähän asti vain positiivisia kokemuksia plakkarissa! Vointi on selvästi kohentunut, ei ole niin paniikinomainen ja itkuinen fiilis koko aikaa, vaan pystyn suhtautumaan vauva-arjen haasteisiin rennosti. Saan myöskin paljon enemmän aikaiseksi nykyään, eivätkä kotityöt jää kaikki enää miehen harteille. Joskin nukahtaminen on lääkkeen aloituksen jälkeen ollut vaikeampaa kuin ennen eli siitä iso miinus. Väsyttäisi kyllä, mutta jotenkin on silti sellainen ylipirteä olo. Toivottavasti se olisi vain ohimenevä haitta.

Huonoja päiviä tietenkin tulee edelleen myös, eikä lääkityksen tavoite olekaan tasoitella elämää pelkäksi ihanaksi hattarahötöksi. Nyt ne huonot olot kuitenkin sietää ehkä paremmin ja niitä tulee entistä harvemmin. En enää jatkuvasti syytä itseäni paskaksi ihmiseksi ja äidiksi, enkä ajattele että huono päivä = huono elämä. Vaikka arki joskus onkin itkua ja vääntöä, niin aina lopulta tulee se päivä, kun kaikki meneekin kivasti ja helposti. 

Toistaiseksi raskaimmat asiat vauvavuodessa

Okei, lyhyesti sanottuna vauva-aika ihan varmasti lyö puulla päähän jokaista esikoisensa saanutta vanhempaa. Itse olen ollut hämmentynyt moneenkin otteeseen, mutta erityisesti kaksi asiaa nousee ylitse muiden.

1. Univaje. Oikeasti tätä ei vaan voi käsittää ennen kuin sen on kokenut. Juttelimme miehen kanssa jo ennakkoon, että oijoi ja voivoi kun sitten vauvan synnyttyä valvotaan eikä nukuta enää ikinä, hehheh. No nyt on kyllä vitsit vähissä, sillä kun olet nukkunut 3-5h vuorokaudessa usean kuukauden ajan, alkaa iskeä epätoivo. Ulkonäköä ja ajatuksia myöten kaikki on vaan muhjuista perunamuusia. Sydän tykyttää ja oksennus nousee kurkkuun huonosti nukutun yön jälkeen. "Nuku päivällä kun vauvakin nukkuu" on kaunis ajatus, mutta kun baby on päättänyt, että päikkärit nukutaan vain ulkona vaunuissa, niin terassilleko sitä pitäisi heittää itsensä levyksi vai? Sanalla sanoen, KIDUTUSTA. (Suom. huom.: Itse olen aina kestänyt väsymystä tosi huonosti, jo ennen vauvaa.) 

2. Parisuhde tauolla. Joo, ei tämäkään asia puun takaa tullut - tietenkin vauva vie suurimman osan vuorokauden 24 tunnista ja näin sen kuuluu ollakin, ei sitä vaihtaisi mihinkään! En vaan ollut osannut ajatella, että yhteistä aikaa ei ole ensikuukausina oikeastaan yhtään. On vielä suhteellisen helppoa järjestää molemmille omaa tekemistä, kun toinen jää vauvavahdiksi, mutta pariskuntana on hankalampi suunnitella edes kotona leffan katsomista kun pinnasängystä tasaisin väliajoin kuuluva "wää" pakottaa vähintään toisen poistumaan sohvalta ja tarkastamaan tilanteen. Ja vaikka yhteisiä hetkiä olisikin, olen ainakin itse monesti niin loppu, että haluan vain levätä ja esim. intiimi kanssakäyminen tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta. Me kaksi olemme juuri nyt ensisijaisesti vauvanhoitotiimi, aviopari-status on hetkellisesti lepotilassa.

Tulipa taas negatiivisen kuuloinen postaus :D Se ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan lähinnä tämä oli realistinen katsaus nykyiseen arkeen. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin oppii elämään näiden uusien kommervenkkien kanssa ja ehkä sitä jaksamista, parisuhdeaikaa ja läheisyyden hetkiä tulee sen myötä enemmän - joskin on huomioitava, että eivät ne asiat ihan itsestään tapahdu. Toisinaan on kömmittävä vierashuoneeseen nukkumaan pakoon vauvan önähdyksiltä ja annettava paremmilla unenlahjoilla varustetun miehen hoitaa yökuviot, jotta saa itse edes silloin tällöin vaikka 6h unta sen 3h sijasta. Ja joskus sille seksillekin pitää raivata kalenterista tilaa ja vaan "tehdä se" sovittuna kellonaikana, vaikka fiilis ei olisikaan aivan katossa, sillä kaikessa hässäkässä sitä täydellistä hetkeä tuskin tuleekaan. 

Vauva 3 kk - miten menee?

Neljännes vauvavuodesta takana. Aikamoista taistelua ollut hetkittäin, mutta hei elossa ollaan kaikki kolme, joten hyvä meidän joukkue!

Tällä hetkellä vauvan taitoihin kuuluvat hymyily, lelun seuraaminen katseella, nyrkkien vieminen suuhun ja ajoittainen "juttelu" eli sellainen kurluttelua / kujertelua muistuttava ääntely. Tosin juuri nyt on menossa hankalampi vaihe jo toista viikkoa kun vauva on aamusta alkaen jotenkin todella kiukkuinen ja itkuinen, enkä ole päässyt perille miksi?! Myös rintaraivareita harrastetaan nykyään lähes päivittäin. Aika ärtyisä hän on toki aina ollut, mutta välissä oli jo selvästi rauhallisempi ajanjakso, kunnes huutaminen alkoi uudelleen. Eikai nyt vielä hampaitakaan luulisi tulevan... Yöt ja päiväunet onneksi sujuvat ihan ookoosti. Vaunuissa nukkuu parhaat päikkärinsä, jopa 2,5h vs. pinniksen 30-45min unet. Öisin ollaan joskus nostettu viereen köllöttelemään ja myös siinä uni maistuu hyvin, helposti vetäisee 4-5h yhtä soittoa.

Oman mielialan suhteen tilanne on vähän helpottamaan päin. Kävin kuun alussa lääkärissä ja sain reseptin Sertralin-lääkkeestä. No, lääkitys odottaa yhä kaapissa ns. varasuunnitelmana jos vointi ei muuten parane. Enemmän minua ehkä on kuitenkin auttanut se, että olen puhunut aiheesta miehen, neuvolan ja parin kaverin kanssa. On tavallaan lupa olla heikko ja väsynyt, eikä tarvitse esittää jotain muuta. Olen myös ottanut (lähinnä miehen kehotuksesta) enemmän omaa aikaa, kävin mm. mökillä kaverin synttäreillä ja varasin hieronnan. Ihan normaaliin arkeenkin olen lisännyt omia hetkiä, kuten juoksulenkkejä ja kauppareissuja. Kyllä sitä vain paremmin jaksaa kun ei tarvitse ihan 24/7 olla vauvassa kiinni, ja pitäisi opetella ajattelemaan ettei pikkuinenkaan rikki mene jos joku muu joskus hoitaa häntä, eikä meidän kiintymyssuhteemme kärsi siitä.

Ensimmäinen askel kohti toipumista

Synnytyksen jälkeinen masennus. Asia jota olin osannut odottaa, mutta jonka voimakkuus yllätti minut täysin. Pahimmalta tuntuu se, että nyt kun vihdoin sain sen mistä vuosikausia vain haaveilin, en pystykään nauttimaan arjesta ja vauvasta täysillä. Epäkiitollinen paska täällä moi! On toki hyviäkin hetkiä ja onnellisuuden tunteita, mutta ihan liian paljon myös päivittäisiä ahdistus- ja itkukohtauksia. Niiden iskiessä mietin monesti, että ehkä minua ei vain ole luotu äitiyteen ja kylläpä olen huono ihminen, kun vauvan itku hermostuttaa. Joskus tekisi mieli poistua tilanteesta ja antaa jonkun toisen hoitaa homma paremmin.

Ensimmäiset merkit alakuloisuudesta huomasin ehkä noin kuukausi sitten (vaikea arvioida, kun viikot kuluvat silmänräpäyksessä). Tuolloin aloin tiedostamattani puhua arjestamme lähinnä negatiiviseen sävyyn. Esimerkiksi miehen kysyessä kuinka päivämme kotona oli sujunut, vastaukseni alkoivat olla luokkaa "olipa raskasta, ei tää taaskaan nukkunut, en ymmärrä mikä sitä vaivaa, tuleekohan tästä imetyksestäkään mitään". Myös päätöksenteko alkoi tuottaa vaikeuksia ja halusin varmistella kaikkia vauvaan liittyviä asioita mieheltä tai äidiltäni. Yritin kuitenkin sysätä kurjat fiilikset sivuun ja keskittyä positiivisiin juttuihin, kuten vauvan hurjiin kehitysaskeliin hänen oppiessaan mm. hymyilemään ja kannattelemaan päätään vatsamakuulla.

Hiljalleen mieli kuitenkin musteni entisestään. Pienetkin asiat arjessa alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä ponnistuksilta, esim. tiskikoneen tyhjennys. Toki usein vauvan kanssa on myös oikeasti niin kiire, että koti jää siksi hoitamatta. Mutta vaikka olisi ollut joskus aikaakin vaikkapa vauvan päikkäreiden yhteydessä, meni kaikki aika murehtiessa, että kohta se taas herää ja aloittaa huutokonsertin. Vauvamme on ollut aika itkuinen, luultavasti vatsavaivojen takia, joten hereilläoloajasta iso siivu tuntuu menevän keksiessä, että millä pienen saisi rauhoittumaan... Jossain vaiheessa se loputon huuto alkoi tuntua kestämättömältä. En ole vauvalle vihainen, vaan lähinnä ahdistunut tilanteesta.

Varsinainen pohjakosketus tuli viime viikolla. Olimme vauvan kanssa vanhemmillani, mies ei töiden vuoksi päässyt mukaan. Olin ensi kertaa yksin vastuussa vauvan hoidosta, vaikka tietenkin isovanhemmat osallistuivat sen minkä pystyivät. Eräänä yönä imetyksen jälkeen, kun vauva ei meinannut millään nukahtaa ja olin 2h ajan tuloksetta yrittänyt rauhoitella häntä takaisin unille, minulle tuli tunne, että varmaan olisi parempi olla kuollut. Ajatus toistui myös myöhemmin reissun aikana. En kuitenkaan kehdannut sanoa niistä kenelläkään tuomitsemisen pelossa. Eilen meillä sitten oli oikeasti tosi haastava ilta, vauva vain itki ja itki, eikä mikään tuntunut tehoavan. Olin aivan epätoivon partaalla huutava nyytti sylissäni, kun mies tuli ehdottamaan, että josko tehtaisiin vahdinvaihto ja menisin vaikka syömään. "Niin, tai tappamaan itseni" pääsi suustani itkun kera. Lapsellinen kommentti, tiedetään, mutta siihen varmaan kulminoitui kaikki edeltävän kuukauden stressi ja murhe. Ehkä se oli jopa avunhuuto. Eilinen ilta menikin sitten laatiessa sotasuunnitelmaa masennuksen nujertamiseksi.

Siispä askel numero 1: Tosiasioiden tunnustaminen. Jaksaminen on nyt vähissä ja yksin ei tarvitse selvitä. Alan järjestää keskusteluapua itselleni sekä harkitsemaan mahdollista lääkityskokeilua.