Voiko tämä olla tottakaan? 1,5 vuorokaudessa testiviiva oli jälleen vahvistunut. Viimeksi viiva pysyi hailakkana koko testausjakson ajan, mutta nyt se tulee päivä päivältä paremmin esille. Mies ei tosin tätä asiaa aamulla intoillessani oikein allekirjoittanut, vaan hänen mielestään viiva näytti samanlaiselta kuin toissapäivänä - ja siitähän minä vetäsin kunnon turhanpäiväiset hormonimyrskyraivarit. Raasu ei huomaa eroa edes silloin, jos olen käynyt kampaajalla värjäämässä hiuksia, niin ei ehkä pitäisi olettaa, että pieni sävymuutos raskaustestissäkään hahmottuu ensisilmäyksellä. Kyllä hän sitten kuvia vertaamalla huomasi, että kehitystä on tapahtunut. Mutta huhhuh, vaikkei ahdistus lapsettomuushoidoista ehkä muuten arkisessa elämässä näykään, niin tällaisissa tilanteissa se sitten nousee pinnalle: minä skitsoilen pienistä asioista ja mies on viimeiseen asti pessimisti. Ilon vaihtumista pettymykseen tässä molemmat pelkäävät, mutta reagointi asiaan on vain erilaista (ja se sallittakoon).
Fyysisesti olo on todella hyvä, kuten olettaa saattaa. Henkisellä puolella on tietenkin vaihtelua enemmän, kuten edellisen kappaleen esimerkkitarinasta voi päätellä, mutta jotenkin olen silti edelleen pääsääntöisesti rauhallisin mielin. Olin jopa niin uskalias, että varasin jo ensi viikolle labra-ajan hcg:n mittausta varten. Pieni piru takaraivossa tosin hokee, että olen ihan liian luottavaisin mielin liikenteessä, että turhaan elättelen toivoa raskauden normaalista jatkumisesta. Paljon mahdollista, ettei tässäkään hyvin käy, mutta olen alusta asti asennoitunut niin etten murehtimalla voi kuitenkaan keskenmenoa estää, joten yritän ajatella kaiken positiivisen kautta ja nauttia näistä pienistä onnistumisen hetkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti