Vauva 3 kk - miten menee?

Neljännes vauvavuodesta takana. Aikamoista taistelua ollut hetkittäin, mutta hei elossa ollaan kaikki kolme, joten hyvä meidän joukkue!

Tällä hetkellä vauvan taitoihin kuuluvat hymyily, lelun seuraaminen katseella, nyrkkien vieminen suuhun ja ajoittainen "juttelu" eli sellainen kurluttelua / kujertelua muistuttava ääntely. Tosin juuri nyt on menossa hankalampi vaihe jo toista viikkoa kun vauva on aamusta alkaen jotenkin todella kiukkuinen ja itkuinen, enkä ole päässyt perille miksi?! Myös rintaraivareita harrastetaan nykyään lähes päivittäin. Aika ärtyisä hän on toki aina ollut, mutta välissä oli jo selvästi rauhallisempi ajanjakso, kunnes huutaminen alkoi uudelleen. Eikai nyt vielä hampaitakaan luulisi tulevan... Yöt ja päiväunet onneksi sujuvat ihan ookoosti. Vaunuissa nukkuu parhaat päikkärinsä, jopa 2,5h vs. pinniksen 30-45min unet. Öisin ollaan joskus nostettu viereen köllöttelemään ja myös siinä uni maistuu hyvin, helposti vetäisee 4-5h yhtä soittoa.

Oman mielialan suhteen tilanne on vähän helpottamaan päin. Kävin kuun alussa lääkärissä ja sain reseptin Sertralin-lääkkeestä. No, lääkitys odottaa yhä kaapissa ns. varasuunnitelmana jos vointi ei muuten parane. Enemmän minua ehkä on kuitenkin auttanut se, että olen puhunut aiheesta miehen, neuvolan ja parin kaverin kanssa. On tavallaan lupa olla heikko ja väsynyt, eikä tarvitse esittää jotain muuta. Olen myös ottanut (lähinnä miehen kehotuksesta) enemmän omaa aikaa, kävin mm. mökillä kaverin synttäreillä ja varasin hieronnan. Ihan normaaliin arkeenkin olen lisännyt omia hetkiä, kuten juoksulenkkejä ja kauppareissuja. Kyllä sitä vain paremmin jaksaa kun ei tarvitse ihan 24/7 olla vauvassa kiinni, ja pitäisi opetella ajattelemaan ettei pikkuinenkaan rikki mene jos joku muu joskus hoitaa häntä, eikä meidän kiintymyssuhteemme kärsi siitä.

Ensimmäinen askel kohti toipumista

Synnytyksen jälkeinen masennus. Asia jota olin osannut odottaa, mutta jonka voimakkuus yllätti minut täysin. Pahimmalta tuntuu se, että nyt kun vihdoin sain sen mistä vuosikausia vain haaveilin, en pystykään nauttimaan arjesta ja vauvasta täysillä. Epäkiitollinen paska täällä moi! On toki hyviäkin hetkiä ja onnellisuuden tunteita, mutta ihan liian paljon myös päivittäisiä ahdistus- ja itkukohtauksia. Niiden iskiessä mietin monesti, että ehkä minua ei vain ole luotu äitiyteen ja kylläpä olen huono ihminen, kun vauvan itku hermostuttaa. Joskus tekisi mieli poistua tilanteesta ja antaa jonkun toisen hoitaa homma paremmin.

Ensimmäiset merkit alakuloisuudesta huomasin ehkä noin kuukausi sitten (vaikea arvioida, kun viikot kuluvat silmänräpäyksessä). Tuolloin aloin tiedostamattani puhua arjestamme lähinnä negatiiviseen sävyyn. Esimerkiksi miehen kysyessä kuinka päivämme kotona oli sujunut, vastaukseni alkoivat olla luokkaa "olipa raskasta, ei tää taaskaan nukkunut, en ymmärrä mikä sitä vaivaa, tuleekohan tästä imetyksestäkään mitään". Myös päätöksenteko alkoi tuottaa vaikeuksia ja halusin varmistella kaikkia vauvaan liittyviä asioita mieheltä tai äidiltäni. Yritin kuitenkin sysätä kurjat fiilikset sivuun ja keskittyä positiivisiin juttuihin, kuten vauvan hurjiin kehitysaskeliin hänen oppiessaan mm. hymyilemään ja kannattelemaan päätään vatsamakuulla.

Hiljalleen mieli kuitenkin musteni entisestään. Pienetkin asiat arjessa alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä ponnistuksilta, esim. tiskikoneen tyhjennys. Toki usein vauvan kanssa on myös oikeasti niin kiire, että koti jää siksi hoitamatta. Mutta vaikka olisi ollut joskus aikaakin vaikkapa vauvan päikkäreiden yhteydessä, meni kaikki aika murehtiessa, että kohta se taas herää ja aloittaa huutokonsertin. Vauvamme on ollut aika itkuinen, luultavasti vatsavaivojen takia, joten hereilläoloajasta iso siivu tuntuu menevän keksiessä, että millä pienen saisi rauhoittumaan... Jossain vaiheessa se loputon huuto alkoi tuntua kestämättömältä. En ole vauvalle vihainen, vaan lähinnä ahdistunut tilanteesta.

Varsinainen pohjakosketus tuli viime viikolla. Olimme vauvan kanssa vanhemmillani, mies ei töiden vuoksi päässyt mukaan. Olin ensi kertaa yksin vastuussa vauvan hoidosta, vaikka tietenkin isovanhemmat osallistuivat sen minkä pystyivät. Eräänä yönä imetyksen jälkeen, kun vauva ei meinannut millään nukahtaa ja olin 2h ajan tuloksetta yrittänyt rauhoitella häntä takaisin unille, minulle tuli tunne, että varmaan olisi parempi olla kuollut. Ajatus toistui myös myöhemmin reissun aikana. En kuitenkaan kehdannut sanoa niistä kenelläkään tuomitsemisen pelossa. Eilen meillä sitten oli oikeasti tosi haastava ilta, vauva vain itki ja itki, eikä mikään tuntunut tehoavan. Olin aivan epätoivon partaalla huutava nyytti sylissäni, kun mies tuli ehdottamaan, että josko tehtaisiin vahdinvaihto ja menisin vaikka syömään. "Niin, tai tappamaan itseni" pääsi suustani itkun kera. Lapsellinen kommentti, tiedetään, mutta siihen varmaan kulminoitui kaikki edeltävän kuukauden stressi ja murhe. Ehkä se oli jopa avunhuuto. Eilinen ilta menikin sitten laatiessa sotasuunnitelmaa masennuksen nujertamiseksi.

Siispä askel numero 1: Tosiasioiden tunnustaminen. Jaksaminen on nyt vähissä ja yksin ei tarvitse selvitä. Alan järjestää keskusteluapua itselleni sekä harkitsemaan mahdollista lääkityskokeilua.

Vauva 7 viikkoa

Oi luoja, kuinka nopeasti kevät onkaan tehnyt tuloaan ja ihan huomaamatta! Kaikki fokus on ollut tammikuun lopun jälkeen täällä neljän seinän sisällä. Lintujen laulu ja valoisammat illat ovat siis enemmän kuin tervetulleita kaiken (ihanan) kaaoksen keskellä.

Päätin kirjoitella kuulumisiamme ylös, jotta näihin vauvakupla-aikoihin voisi joskus palata ja tekstien kautta muistaa tapahtumia / tilanteita paremmin. Tässä elämäntilanteessa aivot nimittäin pyörivät aika lailla tyhjää ja kuluneet viikot ovat tuntuneet lähinnä yhdeltä pitkältä vuorokaudelta. Omaan muistiin ei siis voi juuri luottaa, vaan asioita (kuten vauvan päivittäiset maito- ja kakkamäärät) pitää kirjata ylös jos niitä haluaa muistella myohemmin kuin 5 minuutin kuluttua. 

Vauva tosiaan syntyi SGA:na eli viikkoihin nähden pienikokoisena. Mitään selkeää syytä tälle ei löytynyt, pienehkö istukka (400g) mahdollisesti osavaikuttajana asiaan tai sitten meille vaan geneettisesti tulee pieniä vauvoja, koska emme itsekään ole mitään valtavia. Sairaalasta kotiuduimme 3. päivänä synnytyksestä, koska kaikki oli lastenlääkärin tarkastuksessa kunnossa - ainoastaan meitä muistutettiin säännöllisistä 2-3h syöttöväleistä ja lisämaitojen antamisesta, sillä alipainon vuoksi vauvantahtinen imetys ei tullut kyseeseen. Yleensä vauvoilla on jo syntyessään rasvavarastoja, joiden turvin pärjäävät alussa pienemmilläkin ruokamäärillä ennen kuin maito kunnolla nousee, mutta meidän tytöllämme ei tällainen ollut mahdollista. Lisäksi saimme reseptin keskostippaan ja rautalisään, koska pieninä syntyneillä on herkästi puutoksia vitamiineista. Muuten ei tuosta SGA:sta oikein sanottu juuta eikä jaata, enkä rehellisesti tiedä, onko tulevaisuudessa oletettavissa jotain murheita sen suhteen. Toistaiseksi kaikki kuitenkin ok ja pienokaisen painokin oli viime neuvolassa jo 3710g. Olemme hiljalleen päässeet siirtymään pulloruokinnasta lähes täysimetykselle, ja viimeisen viikon aikana vauva onkin saanut pulloa enää 1-2 kertaa päivässä (ja sekin lähinnä siksi, että saisin joskus pidemmän tauon/unet kun mies hoitaa syötön). Ensi viikolla neuvolassa selviää, onko imetys riittävällä tasolla ja se kieltämättä hiukan jännittää. 

Tuntuu, että vauva alkaa nyt pikkuhiljaa olemaan aktiivisempi ja enemmän hereillä sekä kiinnostunut ympäristöstään. Hymyjäkin on parina viime päivänä väläytelty jo useita kertoja :) Ensimmäset 5-6 viikkoa menivät pitkälti syödessä ja nukkuessa, mikä sinällään on ihan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kuinka paljon kirittävää hänellä on kasvun suhteen. Tämä ns. massakausi on luultavasti myös aiheuttanut vatsaan ja suolistoon melkoisen mylläkän, sillä lähes joka syötön jälkeen alkaa itku ja ähellys. Isoja määriä maitoa kyllä meneekin, jos kotivaakaamme on uskominen; 80-120g per kerta (ollaan tehty syöttöpunnituksia). Vatsa hänellä toimii ainakin 10 kertaa päivässä, ja se tekee selvästi kipeää. Myös pulauttelua on runsaasti vaikka ruokailun jälkeen kantaisi tunninkin pystyasennossa... Tähän kun lisätään tuo ihana lääkecocktail, niin soppa on valmis. Harmittaa, kun raasu herää kesken unien aina joko siihen kakka- tai pukluähinään. Unet ovat kortilla niin vauvalla kuin meillä vanhemmillakin. Kovasti kuitenkin ihmiset ympärillä väittävät, että vauvan kasvaessa tämäkin vaihe hellittää. 

Itse voin ihan yllättävän hyvin synnytyksen jälkeen. Painoa minulle ei raskausaikana tullut lopulta kuin 5,5kg ja kaikki plus vähän enemmänkin lähti jo synnärillä. Fyysinen kunto toki on aivan nollissa ja olo monesti todella vetämätön, kun mitään ylimääräistä energiaa ei ole käytettävissä, eli kyllä sillä raskauden tuomalla painonnousulla ihan aidosti on tärkeä merkitys... Mutta täytyy vain yrittää syödä kaiken kiireen keskellä säännöllisesti ja aloittaa lihasten uudelleenrakennus, kunhan jälkitarkastus on tehty. Lantionpohjalihaksia olen treenannut hävettävän vähän, siinä olisi tsemppaamisen paikka varsinkin kun virtsanpidätyskyky ei ole vielä palautunut lähtötasolle. Alussa en pystynyt pidättämään edes pierua, haha :D Kertaalleen olen muuten ehtinyt sairastaa jo rintatulehduksenkin, ja never again please. Korkeimmillaan 39,7 astetta kuumetta ja hirveät säryt. No, antibiootilla siitäkin selvittiin.

Äidin ja isin rakas on kyllä mullistanut kaiken olemassaolollaan. Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus saadessamme vihdoin kokea tämän kaiken, myötä- ja vastamäkineen. 

Täydellinen pieni ihminen

Pitkän odotuksen jälkeen hän on täällä! Tyttäremme saapui maailmaan 24.1.2021 raskausviikolla 38+4 klo 15:58 terveenä ja hyvinvoivana. Myös äiti ja isä voivat väsymyksestä huolimatta hyvin. Nyt olemme jo kotona opettelemassa vähitellen perhearkea.

Synnytys käynnistyi lauantaiaamuna klo 4:30, kun heräsin lapsiveden menoon. Menin jotenkin ihan shokkiin asiasta ja lähes pyörryin vessaan, huusin miestä avuksi ja hän tietenkin säikähti kovasti että jotain on pielessä... Nope, just me being dramatic. Soiteltiin synnärille ja pyysivät meitä käymään aamun aikana tarkistuksessa. Vauvan KTG-käyrä oli kunnossa ja minunkin Streptococcus Agalactie -näytteeni negatiivinen, joten pääsimme vielä kotiin odottamaan supistuksien alkamista. Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään, käytiin kävelylenkillä, pyykättiin, tehtiin ruokaa... Ei ihan se perinteisin oletus synnytyksen alkamisesta, haha. Illalla TYKSissä jälleen KTG-käyrillä maatessani sain ohjeeksi tulla käynnistykseen seuraavana aamuna klo 8, jos yönkään aikana ei ihmeitä tapahtuisi. 

No, yö sujui niin ikään rauhallisesti ja sain yllättävän hyvin nukuttuakin. Suuntasimme sairaalalle kahdeksaksi kuten oli sovittu, ja pari tuntia jouduttiin odottamaan ennen kuin päästiin lääkärin juttusille. Tarkoitus oli pohtia, mikä käynnistyskeino olisi tilanteessani paras. Lääkärin ultratessa vauvaa selvisi kuitenkin jotain todella yllättävää, nimittäin hänen painoarvionsa oli vain 2,3kg! Iski hirveä huoli, että mikä on vialla, koska raskaus oli kuitenkin jo täysiaikainen... Lääkäri yritti lohduttaa, että jotkut vauvat ovat vain pieniä ja me miehen kanssa emme myöskään ole kovin raskasrakenteisia, että on vaan "meidän kokoinen tyttö". Eihän se helpottanut yhtään, vaan kyllä tuli suru puseroon kun mietti, ettei pienellä olisikaan kaikki hyvin. No, onneksi napavirtaukset olivat kuitenkin kunnossa eikä epäilystä esim. istukan vajaatoiminnasta.

Näillä tiedoilla lähdettiin synnyttämään Cytotecin avustamana. Sain lääkkeen klo 11 ja jo 20 min myöhemmin aloin supistella TODELLA kipeästi. Tens-laite ja lämpöpussi eivät juuri helpotusta tuoneet, vaan hyvin pian aloin jo kaipaamaan kunnon lääkitystä. Ennen synnytyssaliin siirtymistä kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen ja noin tunnissa olinkin avautunut 4cm, eli eipä ihme että hiukan tuntui... Salissa minulle iskettiin ensin ilokaasua, joka oli myös täysin hyödytön kapistus. Huusin ja kiljuin kivusta niin kauan, kunnes ihana anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin. It. Was. Heaven. Pian sen jälkeen aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta ja kätilö totesi minun kaikessa rytäkässä auenneen täyteen 10 senttiin, eli saisin alkaa ponnistaa heti kun siltä tuntuu. Ponnistusvaihe oli äärettömän helppo ja lähes kivuton kaiken edeltävän tuskan jälkeen. Vain puoli tuntia myöhemmin kuulimme maailman ihanimman pienen rääkäisyn sekä kuulimme kätilöltä kaiken olevan hyvin <3 46cm ja 2435g mitoilla varustettu 9/10/10 pisteen tyttö nostettiin rinnalleni, eikä sitä rakkauden määrää voi sanoin kuvailla. Hän on täydellinen. 

38+0: päivä lukuina

Raskauden kesto: 266 päivää

Laskettuun aikaan: 14 päivää 

Paino: 67,2kg

Verensokerin vaihteluväli: 4.1-7.3

Verenpaine ja syke: 110/72, p. 64

Käveltyjä kilometrejä: 2,2km

Yöunien pituus: 5h

Tylsyyden määrä: mittaamaton 

Muuta merkittävää: tasan 1,5 vuotta naimisissa ❤

Päivystyskäynti

Hohhoi, kaikkea sitä tuleekin vastaan raskaana ollessa.

Eilen iltapäivällä alkoi ilman mitään selkeää syytä hitaasti voimistuva toispuoleinen pohjekipu, joka ei helpottanut sen enempää levossa kuin liikkeessäkään. Tuntemus oli sen verran häiritsevä, että päätin illalla soittaa ohjeita päivystyksestä. Raskauden aikana veritulppariski on 5-kertainen, joten lähinnä sen vuoksi halusin selvittää asiaa tarkemmin. Koska mitään akuuttia ei kuitenkaan oireiden perusteella tuntunut olevan, neuvottiin minua olemaan seuraavana aamuna yhteydessä omalle terveysasemalle. 

Tänään olen sitten käynyt ensin terkkarissa näytillä ja hyytymistekijäverikokeissa, joiden perusteella minut passitettiin päivystyksellisesti jalan ultraääneen. Kaikeksi onneksi uä-tutkimus osoittautui kuitenkin normaaliksi, joten ei siis merkkejä syvästä laskimotukoksesta. Kipukin on itse asiassa yön jälkeen jo selvästi rauhoittunut, lähinnä koipi tuntuu enää "puupökkelöltä".

Homma hoitui kokonaisuudessaan noin 4 tunnissa, eli aika ripeästi huomioiden pitkät siirtymämatkat paikasta toiseen. Hyvä muutenkin, että tuli tsekattua tilanne, vaikka olikin ns. turha reissu. Mietiskelin itse, että kyseessä on varmaan jonkin ison hermon puristustila, koska kyllähän tuo vatsa alkaa jo aikamoinen möhkäle olemaan - taatusti siis aiheuttaa kipua ja vaivaa kropalle. Radiologi sanoi, että veren virtaus alaraajoissa näytti yleisesti olevan heikentynyt kuten loppuraskaudessa monesti tapahtuu, ja suositteli jatkamaan säännöllistä liikkumista, jotta veritulpilta jatkossakin vältytään.

No eipä muuta kuin lenkille tuonne pirtsakkaan ja lumiseen -18°C ulkoilmaan!

Odottelua ja päivärutiineja

Ei ole tuulesta temmattu väite, että odottavan aika tosiaan ON pitkä. Olen ollut kotona nyt noin kuukauden, joista mies onnekseni 2 viikkoa lomalla yhtä aikaa - muuten olisi ollut vielä seisahtuneempi tunnelma.

Tällä hetkellä päiväni käynnistyvät useimmiten klo 6:30 eli samoihin aikoihin, kun mies lähtee töihin. Syön aamupalaa ja teen jotain pientä kotihommaa, kuten vauvanvaatteiden pesua tai tiskikoneen tyhjennystä/täyttöä. Monesti otan myös päiväunet aamupäivästä, sillä yöt ovat pissahätineen ja paikkojen puutumisineen jo aika katkonaisia. 

Klo 12 maissa teen yleensä ruoan, josta pyrin siirtämään yhden annoksen myös pakkaseen muuttuvaa arkea jatkossa helpottamaan. Tämän jälkeen suuntaan kävelylenkille noin 20-30 minuutiksi (matka semmoinen 2-3km, pidempään ei vain kiinnostus riitä) ja jälkikäteen vielä venyttelen. 

Iltapäivä meneekin usein telkkarin ääressä makoillen tai puhelinta selaillen, kunnes mies tulee kotiin... Ja sitten sama vähän niin kuin jatkuu :D Korona-aikana kun ei oikein mitään ihmeellisiä menoja viitsi suunnitella. Ollaan nyt tykitetty Star Warseja iltaisin, koska mies on superfani ja itse olen ko. leffoilta jotenkin onnistunut välttymään tähän astisessa elämässäni. 

No, kohta sitä varmasti jo kaipaakin tällaisia unettavia, verkkaisia päiviä. Veikkaan, että vauvan kanssa nimittäin vauhtia ja tekemistä riittää, eikä uupumukselta varmaan voi välttyä. Tällä hetkellä odotan kaikkea sitä kuitenkin todella innoissani, voi kun hän saapuisi jo pian!