Kaksi kuukautta nelihenkisenä perheenä

Vauva 2 kuukautta. Aika juoksee, jos mahdollista, vielä nopeammin kuin ekalla kerralla. Pieni on osoittautunut aika chilliksi tapaukseksi, toisin kuin esikoinen, joka alusta asti oli hyvinkin temperamenttinen vauva. Tämä versio tykkää siskostaan poiketen nukkua, möllötellä tyytyväisenä ilman jatkuvaa hytkyttämistä ja malttaa odottaa maitoakin ilman hysteeristä huutoa. Melkoiset vastakohdat nämä kaksi!

Päällimmäisenä oivalluksena arjesta noin kokonaisuutena on se, että mihinkään ei ole aikaa. Ei mihinkään. Puolivillaisuus on päivän sana. Kotitöissä tämä ei niinkään harmita, sillä olen opetellut sietämään epäjärjestystä, mutta lasten huomioinnissa koen kyllä riittämättömyyttä - sellainen fiilis, etten ehdi keskittyä kumpaakaan kunnolla. Esikoisen kanssa pikaisia leikkituokioita, jotka kuivuvat äkkiä kasaan kun pinniksestä kuuluu vaativa "WÄÄ!" ja toisaalta vauvan jatkuvaa työntämistä sitteriin yksin hengailemaan, kun isompi kaipaa apua tai huomiota jossakin asiassa. 

Isosisko on ottanut roolinsa tosi hienosti. Hän hoivaa vauvaa kauniisti silitellen, pyyhkii puklut poskilta ja laittaa peittoa päälle. Meille vanhemmille hän toki oireilee, on esimerkiksi alkanut pyytää apua asioissa jotka hän osaisi hyvin itsekin. Lisäksi uhma on noussut ihan uudelle tasolle, hän kiukuttelee ja loukkaantuu lähes kaikesta, ja ohjeita on tosi hankala ottaa vastaan. Vauvan syntymä ei myöskään ole ainut muutos hänen arjessaan, sillä nyt syksyllä hän aloitti uudessa päiväkotiryhmässä. Aiemmin ikähaarukka oli 1-3v ja nyt 3-5v. Meidän 2,5-vuotiaamme on ryhmän nuorin. Hän viihtyy keskimäärin parhaiten hieman itseään nuorempien lasten kanssa, isompia hän vähän jännittää ja väistelee, joten päiväkodin kanssa on tämän suhteen ollut myös omat haasteensa. Onneksi nyt kuukauden jälkeen tuntuu, että hän on alkanut tottua uudenlaiseen päiväkotiarkeen ja aamuisin hoitoon jää itkuisen sijaan iloinen tyttö. 

En oikein tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Vauva kasvaa hyvin, oma mieliala on yllättävän hyvä ja lähinnä väsymys on se, mikä aiheuttaa välillä hampaiden kiristelyä puolin jos toisinkin. Mutta kyllä se tästä! Viimeistä viedään joka tapauksessa tämän vauva-ajan suhteen, eli kohti pidempiä unia ja parempaa jaksamista mennään päivä kerrallaan.

Vauvan ensimmäinen viikko: elämää teho-osastolla

Jaahas, seuraavan romaanin vuoro.

Kun vauva oli syntynyt ja saatu virkoamaan, sain hänet normaaliin tapaan ihokontaktiin. Pieni jaksoikin heti reippaasti käydä kiinni rintaan ja näissä autuaissa ensihetkissä meni muutama tunti (no, ihan koko ajan ei ollut ihanaa kun istukkaa käytiin irrottelemassa).

Kätilön suorittamissa rutiinimittauksissa kaikki muu oli kunnossa, mutta vauvan happisaturaatio matala, noin 85% kun normaalisti sen pitäisi olla lähellä sataa. Lääkäri tuli tarkastamaan pienokaisen klo 22 aikoihin ja jotain narinaa / vinkumista sieltä keuhkoista kuului, joten siirryimme vastasyntyneiden "ensihoitohuoneeseen", jonka virallista nimeä en millään muista. Vauva ja mies menivät edeltä, sillä minun piti vielä käydä suihkussa ja yrittää pissata ennen kuin sain luvan lähteä synnytyssalista eteenpäin. Sain myös hieman iltapalaa ja samalla annoin tilannepäivityksiä Whatsappin kautta läheisille, jotka odottivat jo kuumeisesti tietoa vauvan ja minun voinnista.

Ensihoidon puolella päivystävä lääkäri ja useampi hoitaja touhusivat vauvan ympärillä. Hän sai päähänsä kanyylin, jonka kautta annettaisiin varmuudeksi antibioottia, sillä huono hapettuminen ja keuhkojen ylimääräiset äänet viittasivat infektioon. Lisäksi annettiin lisähappea maailman pienimmän maskin kautta ja näin saatiinkin happisaturaatio nousemaan hetkellisesti. Valitettavasti saturaatio lähti kuitenkin laskuun heti kun maski otettiin pois, joten oli selvää, että lapsivuodeosastolle ei olisi asiaa, vaan lähtisimme vastasyntyneiden teholle tiiviimpään seurantaan. 

Teholle siirtymisestä minulla on vähän hatarat muistikuvat, kello oli kuitenkin jo yli puolenyön sinne saapuessamme. Vauva laitettiin seurantalaitteisiin (EKG, happisaturaatio) sekä hänelle viritettiin nenämahaletku ja happiviikset. Osastoa esitellyt hoitaja kertoi, että vauvaa hoidetaan ja ruokitaan 3h välein ja että saamme jaksamisen mukaan osallistua toimintoihin, mutta pakko ei ole, jos haluaa varsinkin ensimmäisenä yönä nukkuakin synnytysurakan jälkeen. Otimme miehen kanssa neuvon vastaan ja yritimme parhaamme mukaan saada unta, vaikka vaikeaahan se oli kaikissa hormonihuuruissa ja muutenkin ylivirittyneessä tilassa. Toisaalta oli luottavainen olo, kun laitteet ja hoitajat seurasivat vauvan vointia 24h, uskalsi itse ottaa rennommin.

Vauvan tilanne pysyi melko vakaana, joten vähitellen päivien edetessä pääsimme ensin eroon happiviiksistä, sitten nenämahaletkusta ja lopulta seurantalaitteistakin. Pisimpään paikallaan oli kanyyli, sillä bakteerisepsiksen vuoksi antibioottia jatkettiin yhteensä viikko. Kotiinlähdön kynnyksellä bilirubiiniarvot vielä heilahtivat yli sallitun, joten jouduttiin jäämään ylimääräiseksi pariksi päiväksi valohoitoon. Lopulta kuuden sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsimme kotiin ❤️ Antibioottiannoksia oli jäljellä vielä kaksi kotiutumisen jälkeen, mutta ne kävimme vain pikaisesti hakemassa sairaalasta eikä sinne tarvinnut jäädä kuin lääkkeen annon ajaksi.

Onneksi meillä oli koko ajan perhehuone (kuten kaikki huoneet teholla ovatkin) ja mies sai olla paikalla niin paljon kuin pystyi. Esikoinenkin kävi pari kertaa tervehtimässä meitä mummon ja papan kanssa. En tiedä, miten muuten olisin jaksanut, sillä vauvan hoito oli aika erilaista kuin normaalilla vuodeosastolla. Ihan vaikka se, että käyt pesemässä vauvan peppua tai haluat pitää häntä sylissä, vaatii aina hoitajan auttamaan letkujen ja laitteiden kanssa. Myöskään imetys ei onnistunut kovinkaan hyvin, sillä vauva oli luonnollisesti väsynyt infektiosta ja keltaisuudesta. Oli ihanaa, että oli toinen aikuinen siinä vieressä keskustelukumppanina ja vertaistukena, ja että myös vierailijat sallittiin. 

Ei se helpoin alku pienen miehen elämälle, mutta luojan kiitos nyt kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. 

Synnytyskertomus

Voihan synnytys. Matkassa oli monta muuttujaa ja täytyy sanoa, että vasta jälkikäteen on ollut aikaa tai voimavaroja reflektoida kaikkea tapahtunutta. Oma tarinansa on myös synnytyksen jälkeinen aika, mutta se ei taida samaan tekstiin mahtua. 

Käynnistyspäivänä 28.7. esikoinen jäi isovanhempien kanssa vilkuttamaan ja näyttämään peukkua ikkunasta, kun lähdimme miehen kanssa huristelemaan kohti TYKSiä. Käynnistysaikamme oli sovittu kello yhdeksäksi, mutta pääsimme KTG-käyrälle lopulta kymmenen paikkeilla, sillä sairaalassa oli ohipyyhältäneen kätilön mukaan ruuhkaa. Käyrien jälkeen, noin tuntia myöhemmin lääkäri otti meidät vastaan ja kävimme keskustelun käynnistysmenetelmistä: kerroin huonosta kokemuksestani Cytoteciin liittyen ja lääkärikin oli sitä mieltä, että ballongilla lähdetään yrittämään, koska syöksysynnytys ei ole tavoitteena eikä kenenkään edun mukaista.

Ballonki saatiin paikalleen yllättävän sujuvasti, eikä se tuntunut mitenkään pahalta. Olin kuitenkin niin jännittynyt tulevasta synnytyksestä ja jotenkin myös ällötti ajatus alapäästä roikkuvasta vierasesineestä, että pritsiltä ylös noustuani tulin todella huonovointiseksi ja sitten lähtikin taju. Onneksi ehdin sanomaan asiasta ja ehdin istumaan tuolille ennen kuin vintti pimeni... Tai tavallaan jotenkin etäisesti kuulin henkilökunnan ja mieheni äänet (vähän niin kuin kuplan sisältä?) ja tajusin suunnilleen mitä ympärilläni tapahtui, mutta keho oli ihan veltto. Minut kiikutettiin takaisin makuuasentoon ja jalat kattoa kohti ollessani alkoi veri taas virrata päähän ja vointi kohentua. 

Pyörtymisepisodin jälkeen meille osoitettiin raskaudenseurantaosastolta huone, jossa olisimme odottelemassa synnytyksen käynnistymistä. Periaatteessa kotiinkin olisi saanut lähteä, mutta koska minulla oli taustallani jo yksi nopea synnytys, suositeltiin osastolle jäämistä. Itse olin vähän skeptinen sen suhteen, että ballonki saisi mitään aikaiseksi ja sanoinkin miehelle, että hän saa sitten yöksi mennä kotiin ja samalla moikkaamaan esikoista, koska tänään tuskin tapahtuu mitään ja turha meidän molempien on sairaalassa olla.

Yllättäen kuitenkin aloin tuntea supistuksia aika pian ballongin asetuksen jälkeen. Ne olivat heti melko kivuliaita, jos 0-10 asteikolla pitäisi arvioida niin ehkä 6. Ne tulivat kuitenkin harvakseltaan, noin 20min välein ja välillä hiipuivat kokonaankin pois. Katseltiin The Walking Deadia, käytiin kanttiinissa herkkuja hakemassa, luettiin Tiede-lehteä ja muuten vaan oltiin ja höpistiin. Iltapäivä meni rennoissa tunnelmissa noin klo 17 asti, jolloin supistukset alkoivat koventua ja tihentyä.

Soitimme kätilön paikalle suunnilleen klo 18, jotta saisin tens-laitteen kipua helpottamaan. Sain laitteen ja sitä tuodessaan kätilö myös kysyi, joko ballonki on irronnut. Olin ohjeiden mukaisesti nykinyt letkua tasaisin väliajoin, mutta se tuntui olevan hyvin paikoillaan. Kun kätilö tarkasti tilanteen, kävi kuitenkin ilmi, että ballonki oli lähtenyt paikoiltaan jo tovi sitten. Kireät lantionpohjanlihakset vain pitivät siitä tiukasti kiinni, mutta kohdunsuulla se ei siis enää ollut. Ballonki poistettiin ja sen jälkeen homma niin sanotusti räjähti käyntiin.

Jos aiemmin päivällä supistuksia tuli parinkymmenen minuutin välein ja pystyin hengitellä ja välillä naureskellakin ne läpi, niin yhtäkkiä niitä olikin joka toinen minuutti enkä pystynyt olemaan olemaan enää missään asennossa ja ulosantini oli pelkkää ulinaa. Tens oli ihan turha kapistus ja hyvin pian aloimmekin pohtia kipupiikkiä. Kätilö kuitenkin pienen harkinnan jälkeen tuli siihen tulokseen, että koska synnytys vaikuttaisi etenevän rivakasti, ei piikki tulisi kysymykseen - vauva saattaisi syntyessään olla lääketokkurassa ja hengittää huonosti. 

Kello 19 maissa olin jo niin tuskissani, että kätilö päätti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Olinkin yllättäen 6cm auki ja saisin siis siirtyä synnytyssaliin, jossa voisin saada myös kivunlievitystä epiduraalin tai spinaalipuudutteen muodossa. Sänkykyyti osastolta synnärille kesti ehkä 5min ja tuona aikana olin auennut taas 2cm lisää. Lääkäri oli hälytetty paikalle puudutuksen laittoa varten, mutta häntä ei näkynyt. Kuulin kipujeni lomasta kätilön juttelevan toiselle, että lääkärit olivat jumissa sektiosaleissa ja kuka missäkin. Kuten mainitsinkin, synnyttäjiä oli tuolloin paljon, itse asiassa ennätysmäärä Majakkasairaalan historiassa (myöhemmin selvisi, että samana päivänä oli syntynyt yhteensä 21 vauvaa kun normaalisti määrä on 10 luokkaa). 

19:30 aloin tuntea voimakasta ponnistuksen tarvetta. Tässä kohtaa hoksasin myös, että kivunlievitykset taitaisivat jäädä saamatta. En jaksanut välittää asiasta, koska halusin vain äkkiä saada vauvan ulos ja kivut loppumaan. No, kätilö vahvisti tuntemukseni ja kertoi, että täydet 10cm oli saavutettu ja sitten vaan ponnistamaan.

Roikuin ilokaasumaskissa henkeni edestä ja yritin kuvitella, että siitä olisi jotain apua - no ei ollut. Ponnistusvaihe kesti onneksi vain 8 minuuttia. Vauva syntyi sinisenä ja hiljaisena, josta itse en onneksi osannut siinä hetkessä olla huolissani kaiken adrenaliinin keskellä. Muistan kuitenkin kysyneeni onko kaikki hyvin kun vauva ei itke ja sen, miten mies tuijotti lamaantuneena tyhjyyteen, eikä uskaltanut katsoa vauvaa ennen kuin kätilöt hetken kuluttua saivat tämän virkoamaan. Vauva sai Apgarin pisteitä ensin 6, sitten 9 ja 10 eli onneksi nopeasti tokeni.

Istukan syntymiseen menikin sitten 52 tuskallista minuuttia. Kohtua jouduttiin runnomaan aika monta kertaa ja kahden kätilön voimin, että se lopulta saatiin irtoamaan. Kohtu oli niin kipeä, että pari kertaa refleksinomaisesti huitaisin kätilön käden pois vatsaltani. Eikä istukan irtoamiskohta tietenkään voinut lopettaa vuotoaan suosiolla, vaan parin kohtua supistavan lääkeannoksen jälkeen jouduin vielä uudelleen paineltavaksi, jotta tennispallon kokoiset hyytymät saatiin poistettua.

Synnytyksen kestoksi on epikriisiin merkitty 2h 35min. Syöksyllä tultiin siis tälläkin kertaa. Kaiken koetun jälkeen olen kiitollinen, että sekä vauva että minä olemme hengissä ja muutenkin kunnossa.

Vauva on täällä ja kaikki hyvin

Pikainen päivitys: vauva syntyi käynnistyspäivänä 28.7. klo 19:43 ollen 49cm pitkä ja 2950g painava 💙 Kaikki on nyt vaikeahkon alun jälkeen hyvin. Yritän kirjoittaa synnytyskertomuksen lähiaikoina, mutta juuri nyt aika ja energia menee tähän perusarjen pyörittämiseen kahden lapsen äitinä. Syyskuussa esikoinen palaa 3kk kesätauon jälkeen osa-aikaisesti päivähoitoon ja päivät siltä osin kevenevät, ehkä silloin siis palaan asiaan!

Käynnistysaika ensi viikolla

Jaiks, nyt on tälle raskaudelle asetettu parasta ennen -päiväys. Ensi viikon perjantaina 28.7. (rv 39+4) menen käynnistykseen, mikäli ennen sitä synnytys ei käynnisty itsestään. 

Vauvalla oli taas kaikki oikein hyvin ultrassa. Kokoarvio on tällä hetkellä 2781g, joka alkaa kuulostaa jo tosi hienolta verrattuna siihen, että esikoinen oli tosiaan 350g pienempi syntyessään tismalleen näillä viikoilla. Pääsin hetkeksi makaamaan ihan KTG-käyrällekin, jossa kai haluttiin rekisteröidä vauvan vointia hieman pidempikestoisesti kuin mitä ultrassa olisi ollut mahdollista. Syke oli napakka ja vaihteleva. Pari ihan tiukkaa supistustakin saatiin piirtymään käyrästölle. 

Lääkärin kanssa juteltiin aluksi, että tällä kertaa mahdolliseen käynnistykseen päädyttäessä voitaisiin kokeilla aluksi lääkkeetöntä ballonkia. Kerroin nimittäin, että edellinen käynnistys oli aika raju kokemus, kun jo yksi Cytotec aiheutti järkyttävät non-stop supistukset ja ns. syöksysynnytyksen. No, aika pian sisätutkimuksen yhteydessä kuitenkin todettiin, että Cytotec taitaa sittenkin olla se paras vaihtoehto, sillä anatomiani on sellainen, että kohdunkaulaan on lähes mahdotonta päästä käsiksi. Hän ei siis myöskään pystynyt arvioimaan, kuinka paljon kanavaa on vielä jäljellä tai että onko siellä tapahtunut pehmenemistä. Vähän turhauttavaa, mutta toisaalta jos Cytotec tekee samat taikansa kuin viimeksi, niin lapsi on pihalla neljässä tunnissa.

Että nyt sitten vaan odotellaan, odotellaan ja vähän vielä odotellaan...

Rv 38: hetken hengähdys

Onpa outo fiilis! Taapero lähti eilen 300 kilometrin päähän mummolaan ensimmäistä kertaa ihan yksin. Öitä ollaan oltu kyllä erillään ennenkin, mutta aina vähintään jompi kumpi vanhemmista ollut seuraavana aamuna taas paikalla. Mutta sinne hän niin reippaasti kiipesi papan auton kyytiin ja vilkutti iloisesti, kun auto kurvasi pois kotipihasta. Ensimmäisten viestien perusteella kaikki on mennyt hyvin eikä äitiä tai isiä ole ainakaan vielä ollut ikävä. Mikäli hän viihtyy hyvin, tulee hän takaisin vasta perjantaina, mutta tietysti hänen ehdoillaan mennään päivä kerrallaan.

Nyt meillä on siis miehen kanssa hetki aikaa kerätä voimia ja olla vain (mies toki on päivät töissä, mutta muuten). Itse olen varannut kalenterista aikaa lähinnä päiväunille ja kävelylenkeille. Meinattiin myös käydä pitkästä aikaa leffassa ja syömässä, sillä hääpäivä numero 4 olisi sopivasti muutaman päivän kuluttua. Tämmöiset pienet poikkeamat arjessa tuntuvat superluksukselta!

Ei kyllä haittaisi ollenkaan, vaikka vauva päättäisi syntyä esim. tänään. Raskauteen sinällään en ole kypsä fyysisen voinnin osalta, mutta tähän jatkuvaan huoleen vauvan kasvusta olen enemmän kuin valmis. Myöhemmin tällä viikolla on jälleen kasvukontrollin aika, joten kohta sen kokoarvion taas pääsee kuulemaan, ja nyt pitäisi olla ainakin 2,6kg kasassa mikäli kasvu olisi jatkanut omaa (niukkaa) linjaansa. Jos se jää tuon alle, niin tiputaan pois käyriltä ja varmasti jo sovitaan joku käynnistysaikakin. Pyydän myös tuolla käynnillä tarkistamaan kohdunkaulan tilanteen, sillä viimeiset pari viikkoa on supistellut aika ikävän tuntuisesti lähes koko ajan ja olisi kiva tietää, ovatko ne jo pehmentäneet paikkoja. Ai niin, ja raskauden ekalla kolmanneksella alkanut ummetus on vihdoin loppunut kuin seinään - tilanne on kolmen viime päivän aikana kääntynyt lähes päälaelleen, ja joudun juoksemaan vessassa 2-5 kertaa päivässä... Olisko se ennusmerkki alkavasta synnytyksestä? 🤞🏻

Rv 36: kuukausi kesälomaa takana taaperon kanssa + tiheät kasvukontrolliultrat

Irwinin sanoin: se oli viuhahdus... Kesäkuu nimittäin. Ajoittain hyvinkin mielenkiintoista (lue: raskasta) vauhdikkaan ja helposti tylsistyvän taaperon kanssa, mutta pääosin oli oikein onnistunut kesän aloitus. Alkuun minä ja lapsi vietimme viikon vanhempieni luona kotikaupungissani ja mies pääsi tällä välin toteuttamaan omia juttujaan soutuvaelluksen muodossa. Tämän jälkeen oli viikko koko perheen yhteistä lomaa sisältäen ihan tavallista kotona olemista, leikkipuistoilua, muovailuvahataiteilua ja uimarantailua. Sitten mies palasikin töihin ja me tytöt jatkoimme kaksin lomailua. Ajattelin, että ennen vauvan syntymää käytäisiin vielä Muumimaailmassa kun kerran tässä melko lähellä asutaan, ja kotieläintilalla - toki olettaen, että oma olotila sen sallii, sillä ainoana aikuisena ja raskaana olevana sellaisena nuo retket ovat kyllä aikamoinen rutistus. Mies lomailee vielä viikon verran heinäkuun lopulla ja sitten todennäköisesti alkaakin melko suoraan isyysloma, niin ei onneksi tarvitse enää itse jaksaa silloin huhkia kaikkea. 

Viimeksi kirjoitin, että olemme siirtymässä pinniksestä juniorisänkyyn. Siirtymä on ollut varsin onnistunut, sillä lapsi on öisin pysynyt sängyssä ja päivälläkin karannut vain 3 kertaa! Unet ovat myös muuten olleet ihan samanlaiset kuin pinnasängyssäkin, ei ole ilmennyt levottomuutta tai muuta ongelmaa (vaikkakin päikkäreiden osalta taitaa muuten vaan olla se hetki edessä, että jäävät pikkuhiljaa pois). En olisi uskonut, miten kivuttomasti sängyn vaihto voi sujua. Mitään ihmeellistä muutosta rutiineihin emme muuten tehneet, ja tuskin osaisin antaa mitään helpottavia vinkkejä edes, jos joku kysyisi minulta neuvoa tähän asiaan - täytyy vain todeta, että ajankohta taisi tällä kertaa osua nappiin ja lapsella oli valmiudet tähän muutokseen. 

Sitten otsikon toiseen aiheeseen eli vauvan kasvukontrolliultriin. Ensimmäinen oli tosiaan raskausviikolla 30, seuraava rv 34 ja nyt niitä onkin sitten jo joka toinen viikko synnytykseen saakka. Vauvalla vaikuttaisi voinnin puolesta olevan kaikki ihan ok, on aktiivinen liikkumaan ja sykkeet hyvät, napavirtaukset kunnossa jne. Silti kasvu on nyt joka kerta hidastunut ja hidastunut, ja sieltä lähes keskikäyrän tuntumasta ollaan tiputtu alimmalle käyrälle. Tänään lääkäri sai painoarvioksi 2370g, joka tarkoittaa että kahdessa viikossa painoa olisi tullut vain 200g. Yleensä tuon verran tai enemmänkin kertyy jo viikossa. Kokonsa puolesta vauva on noin 3 viikkoa ikäistään pienempi. Seuraava aikani on rv 38 ja silloin voidaan tarvittaessa miettiä synnytyksen käynnistämistäkin, jos kasvu on tuolloin pudonnut pois käyriltä tai ihan pysähtynyt. Lääkärin mukaan tällä hetkellä synnytystä ei kuitenkaan tarvitse lähteä edistämään, vaan niin kauan kuin ylipäätään tulee kasvua, on mahassa parempi kehittyä kuin sen ulkopuolella. Ja onhan siinä toki vissi ero, syntyykö vauva viikolla 36 vai 38, mm. sen kannalta kuinka virkeä tai jäntevä hän on, ja kuinka hyvin jaksaa hengittää itsenäisesti.

Jännittäviä aikoja. Silti huojentavaa, että olen nyt niin tarkassa syynissä koko ajan. Vielä kun muutaman viikon saisi tässä jotenkin jaksettua.