Arki = ilotonta pakkopullaa

Houkutteleva otsikko, eikös. Mutta tältä minusta on viime aikoina rehellisesti tuntunut.

Heräämme aamulla 5:30 (joskus JOPA 6:00 jos ihme tapahtuu), oli arki taikka pyhä, ja siitä alkaen päivä on enemmän tai vähemmän suorittamista. Viikolla päiväkotiin vieminen ja hakeminen ovat pääosin minun vastuullani, koska teen lyhyempää työpäivää. Kotiin päästyä täytyy kokata, pitää yllä edes jonkinlaista järjestystä ja siisteyttä sekä pyykätä. Nämäkin ovat pitkälti minun hommiani, koska mies on usein kotona vasta viiden jälkeen, ja siitä pian alkavatkin iltarallit suihkuineen, puuron keittämisineen ja iltasatuineen. Jossain välissä pitäisi yrittää vähän leikkiäkin lapsen kanssa, koska jos hän jää liiaksi huomiotta niin ymmärrettävästi ympärillä alkaa tapahtua kiellettyjä asioita; uuni ja liesi menevät päälle, hiusharja löytyy vessanpöntöstä ja tyttö pöydän päältä kiipeilemästä. Se leikkiminen tosin tuntuu itsestä valitettavasti otsikon sanoin pakkopullalta. En haluaisi kokea näin, mutta en voi mitään sille, ettei leikkiminen tunnu luontevalta. Piirtäminen, palapelit ja muistipelit, kirjan lukeminen, ulkoilu ja yhteiset kotityöt kyllä sujuvat kaltaiseltani mielikuvitusköyhältä ihmiseltä, mutta aikuisen silmin "vailla järkeä" olevat leikit eivät vain ole minun juttuni. Tämä leikkimisen tylsyys tuntuu erityisesti viikonloppuisin, kun ei ole päiväkotia ja koko 12h hereilläoloajaksi pitäisi keksiä jotain mielekästä puuhaa. Lapsi on nyt myös elokuisen päiväkodin aloituksen myötä ollut yhteensä 15 kertaa kipeänä, joten tosi niukaksi ovat omat elinpiirit kaventuneet kun harvoin päästään käymään kodin seinien ulkopuolella. Ja kuten olen ehkä jo aiemmin maininnut, niin mitään tukiverkostoahan meillä ei lähellä ole, josta voisi pyytää spontaanisti jeesiä niin, että päästäisiin esim. kerran kahdessa viikossa lenkille/kauppaan/leffaan kaksin miehen kanssa. Yhteistä aikaa toivoisi kyllä olevan enemmän.

Tiedostan, että monissa perheissä on samankaltainen tilanne tai heikompikin (kaikki sympatiat täältä!). Mutta silti se oma arki vaan vituttaa liian usein. 

En nyt oikeastaan tiedä, mitä tällä äärimmäisen negatiivisella avautumisella haen. Omien tuntojen purkamista ehkä. Ja jospa tähän voisi joskus myöhemmin palata ja todeta, että hei tuostakin selvittiin.

Rv 15+0

Jaahas, pitää yrittää välillä tännekin jaksaa rustailla. Sinällään mitään erityistä aihetta ei ole nyt mielessä, josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta onhan se mukava laittaa ylös asioita ja muistoja raskausajalta.

Tänään on tosiaan tuo otsikossa mainittu 15+0 kasassa. Vointi on aika paljon helpottunut alkuraskaudesta, en ole enää niin väsynyt ja ruokahalukin on palautunut aika lailla normaaliksi. Myös närästys on loppunut, jee! Uutena vaivana sitten olenkin saanut ihan jäääääätävän ummetuksen. En ole ehkä ikinä kokenut näin voimakasta vatsan toimimattomuutta. Olen kokeillut elintapoihin keskittymällä hoitaa tilannetta, mutta eipä ole liikunnasta, luumujen popsimisesta, runsaasta veden juonnista ja kuitujen saannista ollut minkään sortin hyötyä. Vi-Siblin on ollut yhtä tyhjän kanssa, eivätkä edes perinteiset laksatiivivalmisteet tunnu auttavan. Vaikka kohtu itsessään ei ole vielä mikään iso möhkäle, niin ummetuksen takia on kyllä tuskallisen pinkeä olo. Tähän kun yhdistää vielä 1-2 viikkoa vaivanneen hengenahdistuksen (jota ei muuten ollut ekassa raskaudessa yhtään), niin ai että. Puuskutan ihan pienestäkin liikuntasuorituksesta, tai ihan vaikka siitä, että kävelen kotona portaat ylös. Ekalla neuvolakäynnillä joulukuussa hemoglobiini oli kyllä hyvä 136, että olisikohan nyt päässyt laskemaan kun happi kulkee niin huonosti. Täytyy ehkä pyytää tarkistamaan seuraavalla käynnillä...

Mainitsinkin tuossa, että maha siis vielä ole erityisemmin kasvanut. Korkeintaan näytän iltaisin siltä, että vähän turvottaa. Paino on pysynyt samassa 61 kilossa kuin ennen raskauttakin. Hieman ehkä ahdistaa, että käykö tässä taas samoin kun ensimmäisen kohdalla, että painoa ei tule riittävästi ja vauvakin syntyy alipainoisena. Toki tätä varten meillä on ylimääräinen seurantaultra tulossa, mikä on hyvä asia. Ja tiedän, että painon ei muutenkaan kuulu nousta kuin vasta puolivälin jälkeen, että onhan siihenkin vielä aikaa.

Ensimmäisiä liikkeitä, sellaisia jänniä "värinöitä", tunsin viime viikolla neuvolakäynnin yhteydessä kun terveydenhoitaja kuunteli dopplerilla sydänääniä. Ilmeisesti anturin paine alkoi ärsyttää beibiä ja hän pisti kunnon hullunmyllyn käyntiin. Mitenkään päivittäin näitä muljahduksia ei kuitenkaan vielä tunnu, mutta toivottavasti pian alkaisi tuntumaan.

Mutta joo, all in all, kaikki siis suhteellisen mukavasti.

Ihmeellinen ihmistaimi

Pelot on taas hetkeksi selätetty. Nt-ultrassa kaikki kunnossa, jopa astetta paremmin kuin ekassa raskaudessa jos näin voi sanoa. Niskaturvotuksen määrä oli 1,1mm (viimeksi 1,9) ja trisomiariskiluvut Downin syndrooman osalta 1:28 000 (viimeksi 1:2700) ja muiden häiriöiden suhteen 1:100 000 (viimeksi 1:33 000). Vaikka eihän sillä lopulta ole väliä, mitä ne riskisuhteet ovat, kunhan vain normaalin rajoissa.

Jännä nähdä, minkälainen tyyppi sieltä heinäkuussa putkahtaa pihalle. Oli nimittäin esikoista aika paljon rauhallisempi tapaus ultran perusteella! Köllötteli, venytteli ja potkitteli jaloillaan tomerasti, mutta malttoi olla paikallaankin. Esikoinen puolestaan hyppi kohdun pohjalta "kattoon" asti koko tutkimuksen ajan, muistan sen elävästi edelleen. Ja hänhän on aikamoinen vauhtimato ollut syntymästään lähtien.

20.3. on rakenneultran vuoro ja vielä rv 30 yksi ylimääräinen ultra aiemman sikiön kasvuhäiriön vuoksi.

Epäilys

Ensimmäistä kertaa tämän raskauden aikana tuli olo, että sikiö on varmaan kuollut. Yhtäkkiä, täysin puskista. En toki tähänkään asti ole kovin luottavaisin mielin suhtautunut raskauden onnistumiseen, vaan puheissani kuuluu edelleen "jos kaikki menee hyvin, jos siellä nyt on mitään elämää", mutta tänään iski oikeasti kunnon pelko ja ahdistus. Johtuneeko lähestyvästä NT-ultrasta, nyt siis viikkoja olisi 11+2 ja ultraan alle viikko... Jospa sitä yrittää henkisesti varautua kaikkein pahimpaan. Vaikka eihän huonoihin uutisiin ole koskaan valmis. 

Raskausoireeni ovat selvästi hellittämään päin. Unettomuus vaivaa yhä, mutta on ollut hyviäkin öitä jo välissä. Pahoinvointi on todella lievää ja närästyskin loppui melkein seinään tuossa viikko sitten. Rinnatkaan eivät ole enää niin kipeät. Ehkä tämäkin on omiaan lisäämään paniikkia - miksi en enää tunne mitään?

Paljon kirjoitettavaa, ei yhtään energiaa

Viimeiset 3 viikkoa ovat olleet äärettömän raskaita. Luulisi, että pitkä joululoma olisi ladannut akkuja, mutta kyllä täällä on käynyt ihan päinvastoin.

On ollut vaikea sopeutua alkuraskauden oireisiin. Pahoinvoinnista ja väsymyksestä mainitsinkin jo aiemmin, mutta nyt seuraksi on tullut myös 24h vaivaava närästys ja unettomuus. Omeprazolia sain neuvolalääkäriltä närästyspulmaan, mutta eipä siitä ole juuri ollut apua - koko ajan on pala kurkussa, painetta rinnassa ja loputonta röyhtäilyä sekä oksettavaa oloa. Ei auta vaikka olen eliminoinut ruokavaliosta sipulit, kahvin, suklaan, mausteet... Noh, sitten case unettomuus: vaikka olen illalla (ja päivälläkin) kuoleman väsynyt, en yleensä saa unta ennen klo 1 yöllä. Jos taas onnistun nukahtamaan ajoissa, herään klo 2-4 ja valvon siitä kivasti aamuun asti. Nyt lomallahan tämä on sinällään ollut vielä jotenkin handlattavissa, varsinkin kun äitini oli meillä viikon apukäsinä hoitamassa lasta niin että minä sain vain voivotella oloani, mutta miten käy kun palaan ensi viikolla töihin? Täytyy vain toivoa, että oireet helpottaisivat raskauden edetessä...

Yksi kuluttava tekijä on myös taaperomme jäätävä uhmaikä. Ei sovi kovin hyvin yhteen edellä mainittujen oireiden kanssa, kun ei vaan millään olisi jaksamista vääntää ihan joka asiasta. Ja varsinkin minua hän testaa ja koettelee erityisen paljon, kuten monesti äidin (tai sen lähimmän vanhemman) rooliin kuuluu - miehen kanssa hän on rauhallisempi ja mummolle hän ei laittanut hanttiin ollenkaan. Pukeminen, ruokailutilanteet, vaipan vaihto, suihkuun meno, kaikenlainen auttaminen asioissa joita hän ei vielä itse osaa = rimpuilua, kirkumista, potkimista, karkuun juoksemista. Asiaa myös mutkistaa se, että lähes 2 vuoden iästään huolimatta hän ei vieläkään puhu paljoa. Selkeitä sanoja on parisenkymmentä (esim. äiti, mummo, pupu, mennään, kiitti...) ja 2-3 sanan lauseita kourallinen (esim. pipo päähän, ei haittaa), mutta enimmäkseen puhe on vielä hänen omaa höpinäänsä tai sinne päin -juttelua, esim. leppäkerttu on "ennäpeppu". Turhauttavaa puolin ja toisin, luulen että moni asia helpottuisi kun sanallinen kommunikointi alkaisi sujua paremmin.

Ei muuta kuin #valivali ja #iteppätätähalusin 🥲 Tsemppiä kaikille samanlaisten juttujen kanssa painiville! Kyllä se aurinko vielä paistaa.

Kaikki hyvin

 

Siellä hän oli, koko 10,1mm komeudessaan. Herkistyimme miehen kanssa molemmat, kun näimme pienen sydämen läpättävän. Jotenkin tässä toisessa raskaudessa on paljon enemmän tunnetta mukana - nimittäin positiivista sellaista. Ei sillä, etteikö ensimmäinen odotuskin olisi ollut jännittävää ja ihmeellistä, mutta kaikki huolet olivat enemmän pinnassa ja jotenkin sitä ei vain osannut muodostaa suhdetta syntymättömään vauvaan samalla tavalla kuin nyt. Haluaisin ajatella, että myös kaikki muut raskauteen, aikanaan synnytykseen ja vauva-arkeen liittyvät asiat menisivät edes 1% mutkattomammin kuin ensimmäisen kanssa.

Alkuraskauden oireet iskivät rytinällä

Hohhoh, selailin juuri blogiani taaksepäin, aikaan jolloin odotin esikoistamme. Minulla oli lievää pahoinvointia ja etomista rv 7-10. sekä ajoittaista huimausta/väsymystä. Mitään muita oireita ei oikein sitten ollutkaan, ja muistan olleeni tuolloin vähän huolissanikin tilanteesta.

Nyt minua on oksettanut jo rv 5 lopulta lähtien. Edelleenkään en, luojalle kiitos, ole oksentanut, mutta ällötys on päällä lähes 24/7. En pysty edes katsomaan, saatika haistamaan tai maistamaan tiettyjä ruokia. Lisäksi tuntuu, että se, mitä pystyn tänään syömään, aiheuttaa satavarmasti seuraavana päivän oksennusrefleksin.

Myös hillitön väsymys on päällä. Nukuin viikonloppuna 3h päiväunet, ja silti illalla jo klo 20 nuokuin sohvalla. 

Rintani ovat kasvaneet, SELVÄSTI. Edellisen raskauden jälkeen niistä ei oikein jäänyt mitään jäljelle, koska rintani ovat alun alkaenkin tosi pienet, mutta nyt on taas tullut liiveihin täytettä. Ja kipeät ne ovat kyllä myös.

Vatsani on jatkuvasti turvoksissa. Näytän siltä, että olisin vähintäänkin tuplasti pidemmällä kuin mitä viikkoja tällä hetkellä on kasassa. Tähän toki voi vaikuttaa tuo aiempi raskaus, sillä tuskinpa vatsa ihan entiseen kireyteensä on palautunut, vaan nyt maha antaa helpommin periksi kaikenlaisille pöhötyksille.

Huomenna olisi rv 7+0 sekä kauan odotettu ja pelätty alkuraskauden ultra. Toivon, että kaikki edellämainitut oireet olisivat hyvä merkki ja että saisimme hyviä uutisia.