Maitoallergia

Kesäiset terkut! 5-kuiselle vauvalle (ja myös meille vanhemmille) kuuluu ihan hyvää. Täällä osataan jo kääntyä vatsalta selälleen ja kiljua niin täysillä ja kimeästi, että jos meillä olisi kristallilaseja kotona, olisivat ne jo särkyneet (onneksi astiamme ovat pääosin designed by Ikea). Vauvan lempitouhuihin kuuluu leikkimatolla jumppailu sekä kaikenlaisen kotiaskareen seuraaminen sitteristä käsin. Myös peilin edessä hassuttelu ja mm. vatsaan puhaltelu on hauskinta ikinä! Päikkärit sen sijaan ovat kutistuneet noin 30min pätkiksi, niitä nukutaan 3-4 kertaa päivässä. Yöunet meillä sujuvat hyvin, yleensä klo 19-20:sta kahdella syötöllä aamuseiskaan tai jopa kasiin. Tähän vaikuttanee myös se, että beibi on jo pidempään nukkunut osan yöstä meidän välissämme, vaikka perhepedin piti olla ihan no-no... Laitamme hänet aina alkuillasta omaan sänkyyn, siitä emme ole lipsuneet. Kuitenkin sen ekan yösyötön kohdalla hän jää viereen, koska se on ollut vaan niin paljon helpompaa kaikille osapuolille. Katsotaan, koska tämä ratkaisu ampuu itseään nilkkaan.

Mutta koska jotain haastetta toki pitää aina olla kaiken kivan vastapainoksi, niin otsikon diagnoosi on aiheuttanut harmaita hiuksia edeltävän parin kuukauden aikana. Hakeuduimme allergialääkärille toukokuussa, kun olimme turhaan taistelleet kokovartaloihottumaa vastaan kuukauden päivät. Muitakin oireita oli, kuten ilmavaivat ja vihertävät ulosteet, mutta tosiaan ensisijaisesti sen ihon kukkimisen vuoksi lähdimme selvittämään asiaa. Aika pian lääkäri otti puheeksi mahdollisen maitoallergian, joka on siis lasten yleisin ruoka-aineallergia. Oli myös selvää ettei kyseessä voisi olla mikään muukaan allergia, sillä vauvahan oli siinä kohtaa saanut ainoastaan rintamaitoa ja lehmänmaitokorviketta. No, useamman erityiskorvikekokeilun jälkeen löytyi vihdoin sellainen joka sopi. Maitoaltistus piti tehdä kahdesti, jotta Kela suostuu korvaamaan jatkossa nuo ylikalliit korvikkeet meille. Prick-testit muuten näyttivät negaa, eli aina vauvan allergiat eivät näy välittöminä reaktioina vaan viivästyneesti suoli- ja iho-oireiluna. Nyt vaikuttaisi siltä, että edellämainitut vaivat olisivat vihdoin väistymässä ja jännityksellä jäädään odottamaan, tuleeko matkalla vielä muita allergioita riesaksi kun tässä pikkuhiljaa aloittelemme kiinteiden ruokien maistelua. Toistaiseksi kesäkurpitsa ja bataatti ovat ainakin tuntuneet sopivan hyvin 🥒🍠

Synnytyksen jälkeinen masennus ja mitä minulle kuuluu nyt

Heipä hei vaan. Ensimmäinen aihetta koskeva kirjoitukseni löytyy huhtikuun alusta, jolloin olin kärsinyt masentuneesta olotilasta ja "aivosumusta" noin kuukauden päivät. Sain lääkäriltä reseptin, mutta jahkailin pitkään, että tarvitsenko nyt oikeasti muka lääkettä ja että eihän tämä masennus nyt niin paha ole, ihmisillä on asiat huonomminkin yms. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että aloitin lääkityksen pari viikkoa sitten ja tähän asti vain positiivisia kokemuksia plakkarissa! Vointi on selvästi kohentunut, ei ole niin paniikinomainen ja itkuinen fiilis koko aikaa, vaan pystyn suhtautumaan vauva-arjen haasteisiin rennosti. Saan myöskin paljon enemmän aikaiseksi nykyään, eivätkä kotityöt jää kaikki enää miehen harteille. Joskin nukahtaminen on lääkkeen aloituksen jälkeen ollut vaikeampaa kuin ennen eli siitä iso miinus. Väsyttäisi kyllä, mutta jotenkin on silti sellainen ylipirteä olo. Toivottavasti se olisi vain ohimenevä haitta.

Huonoja päiviä tietenkin tulee edelleen myös, eikä lääkityksen tavoite olekaan tasoitella elämää pelkäksi ihanaksi hattarahötöksi. Nyt ne huonot olot kuitenkin sietää ehkä paremmin ja niitä tulee entistä harvemmin. En enää jatkuvasti syytä itseäni paskaksi ihmiseksi ja äidiksi, enkä ajattele että huono päivä = huono elämä. Vaikka arki joskus onkin itkua ja vääntöä, niin aina lopulta tulee se päivä, kun kaikki meneekin kivasti ja helposti. 

Toistaiseksi raskaimmat asiat vauvavuodessa

Okei, lyhyesti sanottuna vauva-aika ihan varmasti lyö puulla päähän jokaista esikoisensa saanutta vanhempaa. Itse olen ollut hämmentynyt moneenkin otteeseen, mutta erityisesti kaksi asiaa nousee ylitse muiden.

1. Univaje. Oikeasti tätä ei vaan voi käsittää ennen kuin sen on kokenut. Juttelimme miehen kanssa jo ennakkoon, että oijoi ja voivoi kun sitten vauvan synnyttyä valvotaan eikä nukuta enää ikinä, hehheh. No nyt on kyllä vitsit vähissä, sillä kun olet nukkunut 3-5h vuorokaudessa usean kuukauden ajan, alkaa iskeä epätoivo. Ulkonäköä ja ajatuksia myöten kaikki on vaan muhjuista perunamuusia. Sydän tykyttää ja oksennus nousee kurkkuun huonosti nukutun yön jälkeen. "Nuku päivällä kun vauvakin nukkuu" on kaunis ajatus, mutta kun baby on päättänyt, että päikkärit nukutaan vain ulkona vaunuissa, niin terassilleko sitä pitäisi heittää itsensä levyksi vai? Sanalla sanoen, KIDUTUSTA. (Suom. huom.: Itse olen aina kestänyt väsymystä tosi huonosti, jo ennen vauvaa.) 

2. Parisuhde tauolla. Joo, ei tämäkään asia puun takaa tullut - tietenkin vauva vie suurimman osan vuorokauden 24 tunnista ja näin sen kuuluu ollakin, ei sitä vaihtaisi mihinkään! En vaan ollut osannut ajatella, että yhteistä aikaa ei ole ensikuukausina oikeastaan yhtään. On vielä suhteellisen helppoa järjestää molemmille omaa tekemistä, kun toinen jää vauvavahdiksi, mutta pariskuntana on hankalampi suunnitella edes kotona leffan katsomista kun pinnasängystä tasaisin väliajoin kuuluva "wää" pakottaa vähintään toisen poistumaan sohvalta ja tarkastamaan tilanteen. Ja vaikka yhteisiä hetkiä olisikin, olen ainakin itse monesti niin loppu, että haluan vain levätä ja esim. intiimi kanssakäyminen tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta. Me kaksi olemme juuri nyt ensisijaisesti vauvanhoitotiimi, aviopari-status on hetkellisesti lepotilassa.

Tulipa taas negatiivisen kuuloinen postaus :D Se ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan lähinnä tämä oli realistinen katsaus nykyiseen arkeen. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin oppii elämään näiden uusien kommervenkkien kanssa ja ehkä sitä jaksamista, parisuhdeaikaa ja läheisyyden hetkiä tulee sen myötä enemmän - joskin on huomioitava, että eivät ne asiat ihan itsestään tapahdu. Toisinaan on kömmittävä vierashuoneeseen nukkumaan pakoon vauvan önähdyksiltä ja annettava paremmilla unenlahjoilla varustetun miehen hoitaa yökuviot, jotta saa itse edes silloin tällöin vaikka 6h unta sen 3h sijasta. Ja joskus sille seksillekin pitää raivata kalenterista tilaa ja vaan "tehdä se" sovittuna kellonaikana, vaikka fiilis ei olisikaan aivan katossa, sillä kaikessa hässäkässä sitä täydellistä hetkeä tuskin tuleekaan. 

Vauva 3 kk - miten menee?

Neljännes vauvavuodesta takana. Aikamoista taistelua ollut hetkittäin, mutta hei elossa ollaan kaikki kolme, joten hyvä meidän joukkue!

Tällä hetkellä vauvan taitoihin kuuluvat hymyily, lelun seuraaminen katseella, nyrkkien vieminen suuhun ja ajoittainen "juttelu" eli sellainen kurluttelua / kujertelua muistuttava ääntely. Tosin juuri nyt on menossa hankalampi vaihe jo toista viikkoa kun vauva on aamusta alkaen jotenkin todella kiukkuinen ja itkuinen, enkä ole päässyt perille miksi?! Myös rintaraivareita harrastetaan nykyään lähes päivittäin. Aika ärtyisä hän on toki aina ollut, mutta välissä oli jo selvästi rauhallisempi ajanjakso, kunnes huutaminen alkoi uudelleen. Eikai nyt vielä hampaitakaan luulisi tulevan... Yöt ja päiväunet onneksi sujuvat ihan ookoosti. Vaunuissa nukkuu parhaat päikkärinsä, jopa 2,5h vs. pinniksen 30-45min unet. Öisin ollaan joskus nostettu viereen köllöttelemään ja myös siinä uni maistuu hyvin, helposti vetäisee 4-5h yhtä soittoa.

Oman mielialan suhteen tilanne on vähän helpottamaan päin. Kävin kuun alussa lääkärissä ja sain reseptin Sertralin-lääkkeestä. No, lääkitys odottaa yhä kaapissa ns. varasuunnitelmana jos vointi ei muuten parane. Enemmän minua ehkä on kuitenkin auttanut se, että olen puhunut aiheesta miehen, neuvolan ja parin kaverin kanssa. On tavallaan lupa olla heikko ja väsynyt, eikä tarvitse esittää jotain muuta. Olen myös ottanut (lähinnä miehen kehotuksesta) enemmän omaa aikaa, kävin mm. mökillä kaverin synttäreillä ja varasin hieronnan. Ihan normaaliin arkeenkin olen lisännyt omia hetkiä, kuten juoksulenkkejä ja kauppareissuja. Kyllä sitä vain paremmin jaksaa kun ei tarvitse ihan 24/7 olla vauvassa kiinni, ja pitäisi opetella ajattelemaan ettei pikkuinenkaan rikki mene jos joku muu joskus hoitaa häntä, eikä meidän kiintymyssuhteemme kärsi siitä.

Ensimmäinen askel kohti toipumista

Synnytyksen jälkeinen masennus. Asia jota olin osannut odottaa, mutta jonka voimakkuus yllätti minut täysin. Pahimmalta tuntuu se, että nyt kun vihdoin sain sen mistä vuosikausia vain haaveilin, en pystykään nauttimaan arjesta ja vauvasta täysillä. Epäkiitollinen paska täällä moi! On toki hyviäkin hetkiä ja onnellisuuden tunteita, mutta ihan liian paljon myös päivittäisiä ahdistus- ja itkukohtauksia. Niiden iskiessä mietin monesti, että ehkä minua ei vain ole luotu äitiyteen ja kylläpä olen huono ihminen, kun vauvan itku hermostuttaa. Joskus tekisi mieli poistua tilanteesta ja antaa jonkun toisen hoitaa homma paremmin.

Ensimmäiset merkit alakuloisuudesta huomasin ehkä noin kuukausi sitten (vaikea arvioida, kun viikot kuluvat silmänräpäyksessä). Tuolloin aloin tiedostamattani puhua arjestamme lähinnä negatiiviseen sävyyn. Esimerkiksi miehen kysyessä kuinka päivämme kotona oli sujunut, vastaukseni alkoivat olla luokkaa "olipa raskasta, ei tää taaskaan nukkunut, en ymmärrä mikä sitä vaivaa, tuleekohan tästä imetyksestäkään mitään". Myös päätöksenteko alkoi tuottaa vaikeuksia ja halusin varmistella kaikkia vauvaan liittyviä asioita mieheltä tai äidiltäni. Yritin kuitenkin sysätä kurjat fiilikset sivuun ja keskittyä positiivisiin juttuihin, kuten vauvan hurjiin kehitysaskeliin hänen oppiessaan mm. hymyilemään ja kannattelemaan päätään vatsamakuulla.

Hiljalleen mieli kuitenkin musteni entisestään. Pienetkin asiat arjessa alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä ponnistuksilta, esim. tiskikoneen tyhjennys. Toki usein vauvan kanssa on myös oikeasti niin kiire, että koti jää siksi hoitamatta. Mutta vaikka olisi ollut joskus aikaakin vaikkapa vauvan päikkäreiden yhteydessä, meni kaikki aika murehtiessa, että kohta se taas herää ja aloittaa huutokonsertin. Vauvamme on ollut aika itkuinen, luultavasti vatsavaivojen takia, joten hereilläoloajasta iso siivu tuntuu menevän keksiessä, että millä pienen saisi rauhoittumaan... Jossain vaiheessa se loputon huuto alkoi tuntua kestämättömältä. En ole vauvalle vihainen, vaan lähinnä ahdistunut tilanteesta.

Varsinainen pohjakosketus tuli viime viikolla. Olimme vauvan kanssa vanhemmillani, mies ei töiden vuoksi päässyt mukaan. Olin ensi kertaa yksin vastuussa vauvan hoidosta, vaikka tietenkin isovanhemmat osallistuivat sen minkä pystyivät. Eräänä yönä imetyksen jälkeen, kun vauva ei meinannut millään nukahtaa ja olin 2h ajan tuloksetta yrittänyt rauhoitella häntä takaisin unille, minulle tuli tunne, että varmaan olisi parempi olla kuollut. Ajatus toistui myös myöhemmin reissun aikana. En kuitenkaan kehdannut sanoa niistä kenelläkään tuomitsemisen pelossa. Eilen meillä sitten oli oikeasti tosi haastava ilta, vauva vain itki ja itki, eikä mikään tuntunut tehoavan. Olin aivan epätoivon partaalla huutava nyytti sylissäni, kun mies tuli ehdottamaan, että josko tehtaisiin vahdinvaihto ja menisin vaikka syömään. "Niin, tai tappamaan itseni" pääsi suustani itkun kera. Lapsellinen kommentti, tiedetään, mutta siihen varmaan kulminoitui kaikki edeltävän kuukauden stressi ja murhe. Ehkä se oli jopa avunhuuto. Eilinen ilta menikin sitten laatiessa sotasuunnitelmaa masennuksen nujertamiseksi.

Siispä askel numero 1: Tosiasioiden tunnustaminen. Jaksaminen on nyt vähissä ja yksin ei tarvitse selvitä. Alan järjestää keskusteluapua itselleni sekä harkitsemaan mahdollista lääkityskokeilua.

Vauva 7 viikkoa

Oi luoja, kuinka nopeasti kevät onkaan tehnyt tuloaan ja ihan huomaamatta! Kaikki fokus on ollut tammikuun lopun jälkeen täällä neljän seinän sisällä. Lintujen laulu ja valoisammat illat ovat siis enemmän kuin tervetulleita kaiken (ihanan) kaaoksen keskellä.

Päätin kirjoitella kuulumisiamme ylös, jotta näihin vauvakupla-aikoihin voisi joskus palata ja tekstien kautta muistaa tapahtumia / tilanteita paremmin. Tässä elämäntilanteessa aivot nimittäin pyörivät aika lailla tyhjää ja kuluneet viikot ovat tuntuneet lähinnä yhdeltä pitkältä vuorokaudelta. Omaan muistiin ei siis voi juuri luottaa, vaan asioita (kuten vauvan päivittäiset maito- ja kakkamäärät) pitää kirjata ylös jos niitä haluaa muistella myohemmin kuin 5 minuutin kuluttua. 

Vauva tosiaan syntyi SGA:na eli viikkoihin nähden pienikokoisena. Mitään selkeää syytä tälle ei löytynyt, pienehkö istukka (400g) mahdollisesti osavaikuttajana asiaan tai sitten meille vaan geneettisesti tulee pieniä vauvoja, koska emme itsekään ole mitään valtavia. Sairaalasta kotiuduimme 3. päivänä synnytyksestä, koska kaikki oli lastenlääkärin tarkastuksessa kunnossa - ainoastaan meitä muistutettiin säännöllisistä 2-3h syöttöväleistä ja lisämaitojen antamisesta, sillä alipainon vuoksi vauvantahtinen imetys ei tullut kyseeseen. Yleensä vauvoilla on jo syntyessään rasvavarastoja, joiden turvin pärjäävät alussa pienemmilläkin ruokamäärillä ennen kuin maito kunnolla nousee, mutta meidän tytöllämme ei tällainen ollut mahdollista. Lisäksi saimme reseptin keskostippaan ja rautalisään, koska pieninä syntyneillä on herkästi puutoksia vitamiineista. Muuten ei tuosta SGA:sta oikein sanottu juuta eikä jaata, enkä rehellisesti tiedä, onko tulevaisuudessa oletettavissa jotain murheita sen suhteen. Toistaiseksi kaikki kuitenkin ok ja pienokaisen painokin oli viime neuvolassa jo 3710g. Olemme hiljalleen päässeet siirtymään pulloruokinnasta lähes täysimetykselle, ja viimeisen viikon aikana vauva onkin saanut pulloa enää 1-2 kertaa päivässä (ja sekin lähinnä siksi, että saisin joskus pidemmän tauon/unet kun mies hoitaa syötön). Ensi viikolla neuvolassa selviää, onko imetys riittävällä tasolla ja se kieltämättä hiukan jännittää. 

Tuntuu, että vauva alkaa nyt pikkuhiljaa olemaan aktiivisempi ja enemmän hereillä sekä kiinnostunut ympäristöstään. Hymyjäkin on parina viime päivänä väläytelty jo useita kertoja :) Ensimmäset 5-6 viikkoa menivät pitkälti syödessä ja nukkuessa, mikä sinällään on ihan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kuinka paljon kirittävää hänellä on kasvun suhteen. Tämä ns. massakausi on luultavasti myös aiheuttanut vatsaan ja suolistoon melkoisen mylläkän, sillä lähes joka syötön jälkeen alkaa itku ja ähellys. Isoja määriä maitoa kyllä meneekin, jos kotivaakaamme on uskominen; 80-120g per kerta (ollaan tehty syöttöpunnituksia). Vatsa hänellä toimii ainakin 10 kertaa päivässä, ja se tekee selvästi kipeää. Myös pulauttelua on runsaasti vaikka ruokailun jälkeen kantaisi tunninkin pystyasennossa... Tähän kun lisätään tuo ihana lääkecocktail, niin soppa on valmis. Harmittaa, kun raasu herää kesken unien aina joko siihen kakka- tai pukluähinään. Unet ovat kortilla niin vauvalla kuin meillä vanhemmillakin. Kovasti kuitenkin ihmiset ympärillä väittävät, että vauvan kasvaessa tämäkin vaihe hellittää. 

Itse voin ihan yllättävän hyvin synnytyksen jälkeen. Painoa minulle ei raskausaikana tullut lopulta kuin 5,5kg ja kaikki plus vähän enemmänkin lähti jo synnärillä. Fyysinen kunto toki on aivan nollissa ja olo monesti todella vetämätön, kun mitään ylimääräistä energiaa ei ole käytettävissä, eli kyllä sillä raskauden tuomalla painonnousulla ihan aidosti on tärkeä merkitys... Mutta täytyy vain yrittää syödä kaiken kiireen keskellä säännöllisesti ja aloittaa lihasten uudelleenrakennus, kunhan jälkitarkastus on tehty. Lantionpohjalihaksia olen treenannut hävettävän vähän, siinä olisi tsemppaamisen paikka varsinkin kun virtsanpidätyskyky ei ole vielä palautunut lähtötasolle. Alussa en pystynyt pidättämään edes pierua, haha :D Kertaalleen olen muuten ehtinyt sairastaa jo rintatulehduksenkin, ja never again please. Korkeimmillaan 39,7 astetta kuumetta ja hirveät säryt. No, antibiootilla siitäkin selvittiin.

Äidin ja isin rakas on kyllä mullistanut kaiken olemassaolollaan. Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus saadessamme vihdoin kokea tämän kaiken, myötä- ja vastamäkineen. 

Täydellinen pieni ihminen

Pitkän odotuksen jälkeen hän on täällä! Tyttäremme saapui maailmaan 24.1.2021 raskausviikolla 38+4 klo 15:58 terveenä ja hyvinvoivana. Myös äiti ja isä voivat väsymyksestä huolimatta hyvin. Nyt olemme jo kotona opettelemassa vähitellen perhearkea.

Synnytys käynnistyi lauantaiaamuna klo 4:30, kun heräsin lapsiveden menoon. Menin jotenkin ihan shokkiin asiasta ja lähes pyörryin vessaan, huusin miestä avuksi ja hän tietenkin säikähti kovasti että jotain on pielessä... Nope, just me being dramatic. Soiteltiin synnärille ja pyysivät meitä käymään aamun aikana tarkistuksessa. Vauvan KTG-käyrä oli kunnossa ja minunkin Streptococcus Agalactie -näytteeni negatiivinen, joten pääsimme vielä kotiin odottamaan supistuksien alkamista. Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään, käytiin kävelylenkillä, pyykättiin, tehtiin ruokaa... Ei ihan se perinteisin oletus synnytyksen alkamisesta, haha. Illalla TYKSissä jälleen KTG-käyrillä maatessani sain ohjeeksi tulla käynnistykseen seuraavana aamuna klo 8, jos yönkään aikana ei ihmeitä tapahtuisi. 

No, yö sujui niin ikään rauhallisesti ja sain yllättävän hyvin nukuttuakin. Suuntasimme sairaalalle kahdeksaksi kuten oli sovittu, ja pari tuntia jouduttiin odottamaan ennen kuin päästiin lääkärin juttusille. Tarkoitus oli pohtia, mikä käynnistyskeino olisi tilanteessani paras. Lääkärin ultratessa vauvaa selvisi kuitenkin jotain todella yllättävää, nimittäin hänen painoarvionsa oli vain 2,3kg! Iski hirveä huoli, että mikä on vialla, koska raskaus oli kuitenkin jo täysiaikainen... Lääkäri yritti lohduttaa, että jotkut vauvat ovat vain pieniä ja me miehen kanssa emme myöskään ole kovin raskasrakenteisia, että on vaan "meidän kokoinen tyttö". Eihän se helpottanut yhtään, vaan kyllä tuli suru puseroon kun mietti, ettei pienellä olisikaan kaikki hyvin. No, onneksi napavirtaukset olivat kuitenkin kunnossa eikä epäilystä esim. istukan vajaatoiminnasta.

Näillä tiedoilla lähdettiin synnyttämään Cytotecin avustamana. Sain lääkkeen klo 11 ja jo 20 min myöhemmin aloin supistella TODELLA kipeästi. Tens-laite ja lämpöpussi eivät juuri helpotusta tuoneet, vaan hyvin pian aloin jo kaipaamaan kunnon lääkitystä. Ennen synnytyssaliin siirtymistä kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen ja noin tunnissa olinkin avautunut 4cm, eli eipä ihme että hiukan tuntui... Salissa minulle iskettiin ensin ilokaasua, joka oli myös täysin hyödytön kapistus. Huusin ja kiljuin kivusta niin kauan, kunnes ihana anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin. It. Was. Heaven. Pian sen jälkeen aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta ja kätilö totesi minun kaikessa rytäkässä auenneen täyteen 10 senttiin, eli saisin alkaa ponnistaa heti kun siltä tuntuu. Ponnistusvaihe oli äärettömän helppo ja lähes kivuton kaiken edeltävän tuskan jälkeen. Vain puoli tuntia myöhemmin kuulimme maailman ihanimman pienen rääkäisyn sekä kuulimme kätilöltä kaiken olevan hyvin <3 46cm ja 2435g mitoilla varustettu 9/10/10 pisteen tyttö nostettiin rinnalleni, eikä sitä rakkauden määrää voi sanoin kuvailla. Hän on täydellinen.