Paska äiti

Viimeiset 6kk ovat olleet todella kuluttavia, väsyttäviä ja hermoja kiristäviä. Kolmevuotiaan uhma ei ota laantuakseen, käytös vain pahenee koko ajan, eikä kertakaikkiaan mikään auta. Ymmärtäisin, jos päivässä olisi muutama kiukkukohtaus, mutta kun se kiukkukohtaus kestää heräämishetkestä nukkumaanmenoon saakka.

Kaikki arjen toiminnot sakkaavat. Vessassa käynti, pukeminen, siirtymätilanteet ja eritoten nukkumaanmeno. En liioittele yhtään kun sanon, että ehkä yksi kahdestakymmenestä pyynnöstä menee perille ekalla kerralla. Aina siis tottakai ensin pyydetään nätisti (ja usein vielä 3-5 kertaa), mutta kun mitään ei tapahdu, niin sitten asiat laitetaan tapahtumaan. Jos vaikka pitää pukea vaatteet päälle ja pyyntö kaikuu kuuroille korville, niin sitten väkisin puetaan kirkuva ja kiemurteleva alligaattori. Ja kun asiaa sitten pahimman kiukun laannuttua yritetään käydä ystävällisesti läpi ("ymmärrän, että harmittaa kun väkisin puettiin, mutta se piti tehdä koska ilman vaatteita ei voida lähteä ulos"), niin tuleeko siitäkään mitään? No ei tietenkään. Puoliväkisin yritän hakea katsekontaktia lapseen, joka vastaa selityksiini tai kysymyksiini täysin aiheen vierestä, tyyliin "tuolla ikkunassa näkyy kärpänen". Usein myös saan kuunnella lällättelyä tai muuta ölinää samalla kun yritän jutella hänelle, eli ei edes halua kuunnella vaan yrittää siinäkin ottaa vallan itselleen. Ihan. Vitun. Turhauttavaa. 

Kun pikkuveli oppi konttaamaan ja seisomaan tukea vasten tuossa 8kk iässä, on tilanne vielä entisestään eskaloitunut. Sisaruksia ei uskalla jättää keskenään hetkeksikään, sillä joka ikinen yhteinen leikki tai samassa tilassa oleskelu päättyy lopulta siihen, että isosisko lyö, tönii, nipistää, hakkaa päähän tai jollain muulla tavalla vahingoittaa pienempäänsä. Myös hänen perusilmeensä veljen seurassa on irvistys, eli koko ajan tekisi mieli satuttaa toista. Joka päivä selitän tuhat kertaa, miten toisia kuuluu kohdella, että "voit silittää veikkaa ja antaa halin, mutta ei voi päähän lyödä kädellä tai lelulla koska se sattuu". Toisen satuttamiseen on meillä nollatoleranssi eikä niissä hetkissä kyllä aleta kovinkaan montaa kertaa varoittelemaan, vaan tulee kyllä meidän vanhempien puolelta melko lailla heti kovaa komennusta ja tuolloin myös 3v siirretään omaan huoneeseen hetkeksi, selityksen kera: "ei voi muiden kanssa olla jos ei usko, että toisia ei saa satuttaa, sitten voit tulla takaisin kun osaat taas olla nätisti". 

No, tänään sitten saavutettiin uusi aallonpohja. Uhmis oli koko päivän höykyttänyt pikkuveljeä, ja olin suhtautunut temppuiluihin rauhallisen jämäkästi. Iltapäivällä pikkuveli oli lattialla konttausasennossa heittelemässä pyykkejä pitkin lattioita, ei siis millään lailla provosoinut vaan touhusi omiaan. Isosisko päätti yllättäen hypätä tämän päälle, jolloin pieni menetti tasapainonsa ja tupsahti mahalleen, isosiskon edelleen roikkuessa siinä päällä. Samalla hän puristi vauvaa päästä ja pepusta naama irvessä ja kirkui "tyhmä vauva!!" Suutuin ja hätäännyinkin, koska tilanne oli raju, ja menin liiallisella voimalla nykäisemään tytön pois veljen niskasta. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa, lensi selälleen ja kolautti päänsä kivilattiaan, seurauksena hysteerinen itku ja kuhmu takaraivossa (onneksi kotiseurannassa vaikuttaisi, ettei tapahtunut mitään isompaa vahinkoa, vaikka toki tämä yö seuraillaan vielä tilannetta haukkana). Vaikkei tarkoitukseni ollut tietenkään satuttaa, niin menin tilanteeseen niin tunnekuohussa, että tein pahan virhearvion. En ole eläissäni kokenut itseäni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Enkä kyllä tiedä, koska pääsen tästä eteenpäin ja kuinka pahan kolauksen minun ja tyttären valmiiksi haastava suhde tästä otti. 

Olen ihan loppu. Haluaisin olla hyvä äiti, ja yritän kyllä kaikkeni että molemmat lapset saisivat huomiota. Meillä kehutaan pienistäkin onnistumisista, ollaan läsnä, leikitään yhdessä, touhutaan, käydään ulkona/kirjastossa/museoissa/eläinpuistoissa/you name it, jutellaan, halitaan, pidetään yllä rutiineja. Elämää eletään täysin lasten paras edellä. Miksei se näy MISSÄÄN?

Tulee jos on tullakseen

Viime kirjoituksessani pohdin, mitä ajatuksia mahdollinen kolmas raskaus ja lapsi minussa aiheuttaisi - tai ehkä ennemmin niin päin, että mitä jos / kun en enää koskaan tule kokemaan kyseisiä asioita. 

Olemme nyt päätyneet siihen, että kolmas lapsi saa tulla jos on tullakseen. Sekä minun että mieheni ajatus oli, että se olisi iloinen yllätys ja kiva lisä perheeseemme, mutta näinkin on hyvä. Ehkäisy on siis poissa käytöstä, mutta ovulaatiotestit saavat jäädä kaupan hyllylle eikä ole tarkoitus muutenkaan yrittää mitään raskautumisen vippaskonsteja. Aika näyttää, kasvaako toive pikkuisesta jossain vaiheessa niin suureksi, että kokeilisimme viimeisen alkion siirtoakin, mutta ainakaan nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Koitetaan elää ihan sellaista normaalia arkielämää jo olemassa olevista pienokaisistamme nauttien, se on kuitenkin elämän ykkösprioriteetti tällä hetkellä.

Itse olen joskus aikanaan miettinyt, että haluaisin alle 35-vuotiaana saada lapset ja jos sen jälkeen ei natsaa, niin sitten saa olla. Taidan olla edelleen samaa mieltä. Noin 1,5 vuotta olisi siis vielä aikaa kuulostella, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. 

Ei vielä(kään) valmis

"Vauvaa vaille valmis" on ollut blogin nimi ja agenda vuodesta 2017 lähtien. Sieltä ollaan kuljettu jo pitkä, monivaiheinen matka tähän pisteeseen, jossa voin sanoa olevani kahden lapsen äiti. Sain kaiken ja enemmänkin ja se tuntuu ihmeelliseltä. Mutta...

Miksi minusta edelleen tuntuu siltä, että perheessämme olisi tilaa vielä yhdelle? 

Olemme miehen kanssa alusta asti jutelleet, että mikäli voimme lapsia saada, niin kaksi olisi sopiva lukumäärä. Tai no, minä olen ennen hedelmöityshoitoja pyöritellyt ajatusta kolmestakin, mutta kun lapsien saaminen osoittautui hankalaksi, niin oltiin toki kiitollisia jo yhdestäkin IVF-onnistumisesta, saati että meitä onnisti vielä toistamiseenkin. Siihen vielä päälle se, että lapset vaikuttavat olevan terveitä ja hyvinvoivia, niin onhan tässä jonkinlainen lottovoitto osunut kohdalle.

Mies on tietääkseni yhä sillä linjalla, että tämä oli nyt tässä, saatiin haluamamme määrä lapsia. Minullakaan ei ole sellaista pakottavaa, kaiken aivokapasiteetin kuluttavaa vauvakuumetta, mutta leikittelen ajatuksella kuitenkin. Tähän on tuonut pontta se, ettemme ole viime aikoina käyttäneet ehkäisyä (en oikein tiedä miksi?!) eli onhan raskaus teoriassa mahdollinen, vaikka täysimetän eikä kuukautisia ole vielä ollut kertaakaan synnytyksen jälkeen.

Toisaalta kun faktat lyö pöytään, niin a) luonnollisesti en ole raskautunut ennenkään ja b) enempää vauvoja ei ole hoitojen kauttakaan tulossa. Joo, onhan meillä yksi alkio pakkasessa, mutta uusia munasolukeräyksiä ei enää tehdä kahden lapsen äidille. Ja todennäköisyys sille, että se viimeinen alkio tärppäisi, lienee aika pieni. 

Kaiken edellämainitun jälkeen voitaneen todeta, että kolmatta vauvaa siis todennäköisesti ei enää ole tulossa, mutta en ole valmis ihan vielä luopumaan siitä pienestä "mitä jos kuitenkin" -ajatuksesta. Se tuntuisi liian lopulliselta.

Vanhemmuus hukassa uhmaikäisen kanssa

Sanon sen nyt ihan suoraan: uhmaikä - tai kauniimmin ilmaistuna tahtoikä - koettelee meidän perhettämme tällä hetkellä todella rajuin ottein. Oma jaksaminen asian suhteen alkaa olla tiukilla, vaikka kuinka yrittää itseään muistuttaa siitä, että tämä on ikään kuuluva ja myös ohimenevä vaihe. Mutta silloin kun arki on konfliktia konfliktin perään ja tuntuu, ettei sellaista mukavaa seesteistä perheaikaa ole ollenkaan, alkaa huumori ja ymmärrys väistämättä loppua.

Paitsi että tyttö itse on täysin hukassa omien tunnemyrskyjensä aallokoissa, myös me vanhemmat olemme huuli pyöreänä, että mitä tuon lattialla meritähtiasennossa makaavan rääkyvän lähes 3-vuotiaan kanssa pitäisi tehdä. Yleisenä periaatteena olemme pitäneet sitä, että annamme raivolle tilaa ja keskustelemme asiat halki jälkikäteen tilanteen rauhoituttua. Toki asia on eri, jos lapsi, muut ihmiset tai kodin esineet vaarantuvat kiukuttelun seurauksena, silloin ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin napata rimpuileva, potkiva lapsi tiukkaan syliotteeseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole kiukuttelu tai sinällään tunteiden näyttäminen, vaan jatkuva huomion hakeminen ei-toivotuilla keinoilla. Esimerkiksi eilen olin pikkuveljen kanssa hakemassa esikoista päivähoidosta. Pikkuveli nukkui autossa ja juttelimme etukäteen parkkipaikalle kävellessä, että koitetaan olla mahdollisimman hiljaa, jotta vauva saa nukkua. Ihme kyllä, vauva ei herännyt ovien paukkeeseen tai normaaliin keskusteluun, jota kävimme esikoisen kanssa - turvakaukalosta kuului vain pientä öninää. Tässä vaiheessa esikoinen alkoi myös pitää pientä vaikerrusta ikään kuin vauvaa matkien, ja muistutin häntä kauniisti olemaan hiljempaa. Hän tietysti innostui asiasta vain enemmän ja alkoi vääntämään tekoitkua niin kovaäänisesti, että lopulta pikkuveli heräsi itkien päiväuniltaan. Tässä kohtaa minulta paloi hermot ja rähähdin takapenkkiläiselle niin kovasti, että tekoitku muuttui aidoksi. 

Samoin yleinen tottelemattomuus ärsyttää suunnattomasti. Vaikka meillä tehdään asiat joka päivä samalla tavalla ja vedetään selkeät rajat lapselle, sekä annetaan aikaa varautua siirtymätilanteisiin (esim. "vielä yksi palapelin rakennus ja sitten syömään"), niin ei vaan auta yhtään. Hän yrittää aina kääntää asioiden järjestystä mieluisekseen (esim. "ensin katson Pikku Kakkosen ja sitten menen suihkuun", vaikka järjestys on juuri päinvastainen) tai vaihtoehtoisesti välttää niiden tekemisen kokonaan (nämä perus pöydän alle piiloon juoksemiset, kun pitäisi harjata hampaat tai käydä potalla). 

Ja enitenhän tässä tietenkin ärsyttää oma vajavaisuus vanhempana. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein oma hermo menee ja tulee alennuttua lapsen tasolle, jolloin lopputuloksena on yhden sijaan kaksi kiukuttelevaa taaperoa. Olen yrittänyt hillitä itseäni esimerkiksi poistumalla hetkellisesti toiseen huoneeseen tai hengittelemällä syvään kymmenen kertaa, mutta ei se valitettavasti ole läheskään joka kerta auttanut. Yksi ehdottomasti huonoimmista piirteistäni onkin pitkävihaisuus. Vaikka kuinka on kyse lapsen kanssa riitelystä ja vaikka kuinka tiedän, että minun pitäisi olla se fiksumpi osapuoli, niin en vain pääse kovinkaan helposti yli ärtymyksen tunteista. Siinä vaiheessa kun lapsen kiukku on jo laantunut ja hän tulee kysymään, että äiti leikitäänkö, niin minä kihisen vielä raivosta enkä todellakaan halua leikkiä. Näissä tilanteissa olen yrittänyt selittää lapselle, että äitiä vielä vähän harmittaa ja nyt äiti haluaa vielä istua sohvalla vähän aikaa.

En ole todellakaan ylpeä siitä, miten näitä uhmatilanteita handlaan, mutta yritän koko ajan tulla niissä paremmaksi. Useimmiten tilanteista selviäisi paljon helpommalla kun pysyisi itse rauhallisena eikä antaisi niille lapsen pienille narinoille ja mökötyksille minkäänlaista painoarvoa tai huomiota, eihän kukaan jaksa tyhjälle kitistä loputtomiin - tätä yritän itselleni hokea. Koitan myös keskittyä niihin pieniin onnistumisen hetkiin arjessa ja kehua lasta aina, kun pientäkin kehumisen aihetta tulee. Esimerkiksi vaikka koko ruokailuhetki olisi ollut taistelua ja ruuasta kieltäytymistä, mutta lapsi juo maitonsa kauniisti, niin muistan antaa hänelle kiitosta siitä.

Neljän kuukauden kuulumiset

Meillä asuu jo 4-kuinen vauva, käsittämätöntä. Nopeasti se vastasyntyneisyysaika menee, nyyh!

Päivät ovat edelleen pitkälti unen ja maidon vuorottelua: vauva jaksaa olla hereillä noin 1,5-2h kerrallaan ja maitoa menee päiväsaikaan 2-4h välein. Muut ajat ihmetellään kodin esineitä kuten lamppuja, tauluja ja jääkaapin magneetteja, köllötellään leikkimatolla lelukaaren alla tai höpistään ja hihkutaan äidille. Hieman on jo hulinointiakin havaittavissa, sillä yöheräilyjä on ollut nyt aiemman kahden kerran sijasta 3-4 per yö, eikä hän joka kerta ole mitenkään nälkäinen, kunhan herää pölpöttämään ja tuijottelemaan suurilla silmillään. Hän on ylipäätään niin iloinen ja hyväntuulinen tapaus, että päivät ja jopa yöt hänen kanssaan ovat tosi ihania. Ihan eri tavalla osaa nauttia asioista kuin esikoisen kohdalla, ja tietenkin asiaan vaikuttaa oleellisesti myös se, ettei minulla tällä kertaa ole synnytyksen jälkeistä masennusta. 

Esikoinen on tosiaan päivähoidossa neljä päivää viikossa, tosin nyt hiljattain olemme vähentäneet sitä kolmeen päivään per viikko ja joulukuun puolivälissä otamme hänet kokonaan kotihoitoon (ainakin) kuukauden ajaksi. Arvaatko miksi? Jep, tuloillaan olevat RSV- ja influenssaepidemiat sekä muut talven taudit vaikuttivat tähän päätökseen. Esikoinen on aika vaativa ja vilkas, jonka vuoksi haluaisin pitää hänet päiväkodissa virikkeiden parissa, mutta olemme syksyn aikana saaneet jo 3 räkätautia enkä jaksa enää enempää. Me muut olemme pärjänneet ihan hyvin, mutta vauva on ollut tosi tukossa joka kerta ja hänen tautinsa myös kestää aina 3 viikkoa putkeen, vaikka kuinka yrittäisi imuroida nenää ja käyttää suolasuihketta. Mutta jospa tosiaan kotona olemalla välittäisimme ne pahimmat pöpöt, vaikka kääntöpuolena tiedän, että tulen itse olemaan aika finaalissa kun pitäisi keksiä, kuinka viihdyttää yhtä aikaa vauvaa ja 3-vuotiasta sekä hoitaa ohessa huushollia jokaisena viikonpäivänä suurilta osin yksin. Mutta kai siihenkin keinot löytyvät yrityksen ja erehdyksen kautta. Otan tämän omien hermojen kasvattamiskurssina, hehheh. Katsotaan sitten tammikuussa kuinka onnistuin.

Kaksi kuukautta nelihenkisenä perheenä

Vauva 2 kuukautta. Aika juoksee, jos mahdollista, vielä nopeammin kuin ekalla kerralla. Pieni on osoittautunut aika chilliksi tapaukseksi, toisin kuin esikoinen, joka alusta asti oli hyvinkin temperamenttinen vauva. Tämä versio tykkää siskostaan poiketen nukkua, möllötellä tyytyväisenä ilman jatkuvaa hytkyttämistä ja malttaa odottaa maitoakin ilman hysteeristä huutoa. Melkoiset vastakohdat nämä kaksi!

Päällimmäisenä oivalluksena arjesta noin kokonaisuutena on se, että mihinkään ei ole aikaa. Ei mihinkään. Puolivillaisuus on päivän sana. Kotitöissä tämä ei niinkään harmita, sillä olen opetellut sietämään epäjärjestystä, mutta lasten huomioinnissa koen kyllä riittämättömyyttä - sellainen fiilis, etten ehdi keskittyä kumpaakaan kunnolla. Esikoisen kanssa pikaisia leikkituokioita, jotka kuivuvat äkkiä kasaan kun pinniksestä kuuluu vaativa "WÄÄ!" ja toisaalta vauvan jatkuvaa työntämistä sitteriin yksin hengailemaan, kun isompi kaipaa apua tai huomiota jossakin asiassa. 

Isosisko on ottanut roolinsa tosi hienosti. Hän hoivaa vauvaa kauniisti silitellen, pyyhkii puklut poskilta ja laittaa peittoa päälle. Meille vanhemmille hän toki oireilee, on esimerkiksi alkanut pyytää apua asioissa jotka hän osaisi hyvin itsekin. Lisäksi uhma on noussut ihan uudelle tasolle, hän kiukuttelee ja loukkaantuu lähes kaikesta, ja ohjeita on tosi hankala ottaa vastaan. Vauvan syntymä ei myöskään ole ainut muutos hänen arjessaan, sillä nyt syksyllä hän aloitti uudessa päiväkotiryhmässä. Aiemmin ikähaarukka oli 1-3v ja nyt 3-5v. Meidän 2,5-vuotiaamme on ryhmän nuorin. Hän viihtyy keskimäärin parhaiten hieman itseään nuorempien lasten kanssa, isompia hän vähän jännittää ja väistelee, joten päiväkodin kanssa on tämän suhteen ollut myös omat haasteensa. Onneksi nyt kuukauden jälkeen tuntuu, että hän on alkanut tottua uudenlaiseen päiväkotiarkeen ja aamuisin hoitoon jää itkuisen sijaan iloinen tyttö. 

En oikein tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Vauva kasvaa hyvin, oma mieliala on yllättävän hyvä ja lähinnä väsymys on se, mikä aiheuttaa välillä hampaiden kiristelyä puolin jos toisinkin. Mutta kyllä se tästä! Viimeistä viedään joka tapauksessa tämän vauva-ajan suhteen, eli kohti pidempiä unia ja parempaa jaksamista mennään päivä kerrallaan.

Vauvan ensimmäinen viikko: elämää teho-osastolla

Jaahas, seuraavan romaanin vuoro.

Kun vauva oli syntynyt ja saatu virkoamaan, sain hänet normaaliin tapaan ihokontaktiin. Pieni jaksoikin heti reippaasti käydä kiinni rintaan ja näissä autuaissa ensihetkissä meni muutama tunti (no, ihan koko ajan ei ollut ihanaa kun istukkaa käytiin irrottelemassa).

Kätilön suorittamissa rutiinimittauksissa kaikki muu oli kunnossa, mutta vauvan happisaturaatio matala, noin 85% kun normaalisti sen pitäisi olla lähellä sataa. Lääkäri tuli tarkastamaan pienokaisen klo 22 aikoihin ja jotain narinaa / vinkumista sieltä keuhkoista kuului, joten siirryimme vastasyntyneiden "ensihoitohuoneeseen", jonka virallista nimeä en millään muista. Vauva ja mies menivät edeltä, sillä minun piti vielä käydä suihkussa ja yrittää pissata ennen kuin sain luvan lähteä synnytyssalista eteenpäin. Sain myös hieman iltapalaa ja samalla annoin tilannepäivityksiä Whatsappin kautta läheisille, jotka odottivat jo kuumeisesti tietoa vauvan ja minun voinnista.

Ensihoidon puolella päivystävä lääkäri ja useampi hoitaja touhusivat vauvan ympärillä. Hän sai päähänsä kanyylin, jonka kautta annettaisiin varmuudeksi antibioottia, sillä huono hapettuminen ja keuhkojen ylimääräiset äänet viittasivat infektioon. Lisäksi annettiin lisähappea maailman pienimmän maskin kautta ja näin saatiinkin happisaturaatio nousemaan hetkellisesti. Valitettavasti saturaatio lähti kuitenkin laskuun heti kun maski otettiin pois, joten oli selvää, että lapsivuodeosastolle ei olisi asiaa, vaan lähtisimme vastasyntyneiden teholle tiiviimpään seurantaan. 

Teholle siirtymisestä minulla on vähän hatarat muistikuvat, kello oli kuitenkin jo yli puolenyön sinne saapuessamme. Vauva laitettiin seurantalaitteisiin (EKG, happisaturaatio) sekä hänelle viritettiin nenämahaletku ja happiviikset. Osastoa esitellyt hoitaja kertoi, että vauvaa hoidetaan ja ruokitaan 3h välein ja että saamme jaksamisen mukaan osallistua toimintoihin, mutta pakko ei ole, jos haluaa varsinkin ensimmäisenä yönä nukkuakin synnytysurakan jälkeen. Otimme miehen kanssa neuvon vastaan ja yritimme parhaamme mukaan saada unta, vaikka vaikeaahan se oli kaikissa hormonihuuruissa ja muutenkin ylivirittyneessä tilassa. Toisaalta oli luottavainen olo, kun laitteet ja hoitajat seurasivat vauvan vointia 24h, uskalsi itse ottaa rennommin.

Vauvan tilanne pysyi melko vakaana, joten vähitellen päivien edetessä pääsimme ensin eroon happiviiksistä, sitten nenämahaletkusta ja lopulta seurantalaitteistakin. Pisimpään paikallaan oli kanyyli, sillä bakteerisepsiksen vuoksi antibioottia jatkettiin yhteensä viikko. Kotiinlähdön kynnyksellä bilirubiiniarvot vielä heilahtivat yli sallitun, joten jouduttiin jäämään ylimääräiseksi pariksi päiväksi valohoitoon. Lopulta kuuden sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsimme kotiin ❤️ Antibioottiannoksia oli jäljellä vielä kaksi kotiutumisen jälkeen, mutta ne kävimme vain pikaisesti hakemassa sairaalasta eikä sinne tarvinnut jäädä kuin lääkkeen annon ajaksi.

Onneksi meillä oli koko ajan perhehuone (kuten kaikki huoneet teholla ovatkin) ja mies sai olla paikalla niin paljon kuin pystyi. Esikoinenkin kävi pari kertaa tervehtimässä meitä mummon ja papan kanssa. En tiedä, miten muuten olisin jaksanut, sillä vauvan hoito oli aika erilaista kuin normaalilla vuodeosastolla. Ihan vaikka se, että käyt pesemässä vauvan peppua tai haluat pitää häntä sylissä, vaatii aina hoitajan auttamaan letkujen ja laitteiden kanssa. Myöskään imetys ei onnistunut kovinkaan hyvin, sillä vauva oli luonnollisesti väsynyt infektiosta ja keltaisuudesta. Oli ihanaa, että oli toinen aikuinen siinä vieressä keskustelukumppanina ja vertaistukena, ja että myös vierailijat sallittiin. 

Ei se helpoin alku pienen miehen elämälle, mutta luojan kiitos nyt kaikki vaikuttaa olevan kunnossa.