perjantai 12. heinäkuuta 2024

Paska äiti

Viimeiset 6kk ovat olleet todella kuluttavia, väsyttäviä ja hermoja kiristäviä. Kolmevuotiaan uhma ei ota laantuakseen, käytös vain pahenee koko ajan, eikä kertakaikkiaan mikään auta. Ymmärtäisin, jos päivässä olisi muutama kiukkukohtaus, mutta kun se kiukkukohtaus kestää heräämishetkestä nukkumaanmenoon saakka.

Kaikki arjen toiminnot sakkaavat. Vessassa käynti, pukeminen, siirtymätilanteet ja eritoten nukkumaanmeno. En liioittele yhtään kun sanon, että ehkä yksi kahdestakymmenestä pyynnöstä menee perille ekalla kerralla. Aina siis tottakai ensin pyydetään nätisti (ja usein vielä 3-5 kertaa), mutta kun mitään ei tapahdu, niin sitten asiat laitetaan tapahtumaan. Jos vaikka pitää pukea vaatteet päälle ja pyyntö kaikuu kuuroille korville, niin sitten väkisin puetaan kirkuva ja kiemurteleva alligaattori. Ja kun asiaa sitten pahimman kiukun laannuttua yritetään käydä ystävällisesti läpi ("ymmärrän, että harmittaa kun väkisin puettiin, mutta se piti tehdä koska ilman vaatteita ei voida lähteä ulos"), niin tuleeko siitäkään mitään? No ei tietenkään. Puoliväkisin yritän hakea katsekontaktia lapseen, joka vastaa selityksiini tai kysymyksiini täysin aiheen vierestä, tyyliin "tuolla ikkunassa näkyy kärpänen". Usein myös saan kuunnella lällättelyä tai muuta ölinää samalla kun yritän jutella hänelle, eli ei edes halua kuunnella vaan yrittää siinäkin ottaa vallan itselleen. Ihan. Vitun. Turhauttavaa. 

Kun pikkuveli oppi konttaamaan ja seisomaan tukea vasten tuossa 8kk iässä, on tilanne vielä entisestään eskaloitunut. Sisaruksia ei uskalla jättää keskenään hetkeksikään, sillä joka ikinen yhteinen leikki tai samassa tilassa oleskelu päättyy lopulta siihen, että isosisko lyö, tönii, nipistää, hakkaa päähän tai jollain muulla tavalla vahingoittaa pienempäänsä. Myös hänen perusilmeensä veljen seurassa on irvistys, eli koko ajan tekisi mieli satuttaa toista. Joka päivä selitän tuhat kertaa, miten toisia kuuluu kohdella, että "voit silittää veikkaa ja antaa halin, mutta ei voi päähän lyödä kädellä tai lelulla koska se sattuu". Toisen satuttamiseen on meillä nollatoleranssi eikä niissä hetkissä kyllä aleta kovinkaan montaa kertaa varoittelemaan, vaan tulee kyllä meidän vanhempien puolelta melko lailla heti kovaa komennusta ja tuolloin myös 3v siirretään omaan huoneeseen hetkeksi, selityksen kera: "ei voi muiden kanssa olla jos ei usko, että toisia ei saa satuttaa, sitten voit tulla takaisin kun osaat taas olla nätisti". 

No, tänään sitten saavutettiin uusi aallonpohja. Uhmis oli koko päivän höykyttänyt pikkuveljeä, ja olin suhtautunut temppuiluihin rauhallisen jämäkästi. Iltapäivällä pikkuveli oli lattialla konttausasennossa heittelemässä pyykkejä pitkin lattioita, ei siis millään lailla provosoinut vaan touhusi omiaan. Isosisko päätti yllättäen hypätä tämän päälle, jolloin pieni menetti tasapainonsa ja tupsahti mahalleen, isosiskon edelleen roikkuessa siinä päällä. Samalla hän puristi vauvaa päästä ja pepusta naama irvessä ja kirkui "tyhmä vauva!!" Suutuin ja hätäännyinkin, koska tilanne oli raju, ja menin liiallisella voimalla nykäisemään tytön pois veljen niskasta. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa, lensi selälleen ja kolautti päänsä kivilattiaan, seurauksena hysteerinen itku ja kuhmu takaraivossa (onneksi kotiseurannassa vaikuttaisi, ettei tapahtunut mitään isompaa vahinkoa, vaikka toki tämä yö seuraillaan vielä tilannetta haukkana). Vaikkei tarkoitukseni ollut tietenkään satuttaa, niin menin tilanteeseen niin tunnekuohussa, että tein pahan virhearvion. En ole eläissäni kokenut itseäni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Enkä kyllä tiedä, koska pääsen tästä eteenpäin ja kuinka pahan kolauksen minun ja tyttären valmiiksi haastava suhde tästä otti. 

Olen ihan loppu. Haluaisin olla hyvä äiti, ja yritän kyllä kaikkeni että molemmat lapset saisivat huomiota. Meillä kehutaan pienistäkin onnistumisista, ollaan läsnä, leikitään yhdessä, touhutaan, käydään ulkona/kirjastossa/museoissa/eläinpuistoissa/you name it, jutellaan, halitaan, pidetään yllä rutiineja. Elämää eletään täysin lasten paras edellä. Miksei se näy MISSÄÄN?

2 kommenttia:

  1. Oman lapsen satuttaminen vahingossa tuntuu ihan kaamealle ja siitä syyllisyydestä pääseminen vie aikaa. Et ole huono äiti, vahinkoja vain välillä sattuu. Huonoa tuuria, että lapsi kaatui. Toki olisit voinut olla lempeämpi, mutta toisaalta ihan kaikille vanhemmille käy näitä tilanteita, että tunnekuohussa tarttuu lapseen kovakouraisemmin kuin jälkikäteen ajatellen olisi ollut tarpeellista. Tuossa tilanteessa, kun toinen lapsi on vaarassa, on toooosi ymmärrettävää, että ei pystynyt toimimaan optimaalisesti.

    Voin vain kuvitella, miten henkisesti raskasta on katsoa päivästä toiseen, kun oma lapsi satuttaa omaa lastasi. Ei ihme, että käy voimille!

    Meilläkin lapsi kaatui betoniselle parvekkeelle, kun se oli sateesta liukas. Suoraan takaraivo kumahti siihen. Lapset on ihmeen kestäviä. Ei siitä seurannut onneksi kuhmua ihmeellisempää. (Toki, voihan näistä pään kolauksista olla huonossa lykyssä jotain neurologisia seurauksia myöhemmin, mutta niistä on vaikea sanoa mitään.) Kaikki lapset kolauttelevat päätään. Meillä on pojalla ollut niin monta kuhmua, että en pysy laskuissa.

    Jäähyä en itse käytä. En usko sen opettavan lasta halutulla tavalla. Oletko lukenut lempeästä/ positiivisesta kasvatuksesta? Koen kyseisen kasvatustyylin itsellekin henkisesti helpommaksi. Se tukee lapsen ja vanhemman välistä suhdetta.

    https://positiivinenkasvatus.fi/kuinka-puuttua-lapsen-ei-toivottuun-kayttaytymiseen/mieti-ala-moiti-kuinka-puuttua-lapsen-ei-toivottuun-kayttaytymiseen-askel-3/

    "Mitä tapahtui?" -ihmettely on minusta oivaltava tapa puuttua lapsen ei toivottuun käytökseen. Se lähtee halusta ymmärtää lapsen käytöstä. Miksi-kysymykseen pieni lapsi ei useinkaan osaa vastata.

    Itsensä pitäminen lempeänä ja rauhallisena erilaisissa tilanteissa on kyllä haaste. Oma äitini oli hyvin tunteella, ja usein nimenomaan negatiivisella/ ahdistuneella/ kauhistuneella tunteella, reagoiva ihminen. Hän kiljahteli ja huudahteli hyvin kärkkäästi, kun jotain ei toivottua tapahtui. Siitä poisoppimisessa on minulla ollut valtava työ, on edelleen.

    Oma tahtoikäiseni on myös syntynyt 1/21. Hänen pahin uhma alkaa jo loiventua, luojan kiitos. Oli ihan hirveää, kun hän tuntui olevan pahalla päällä koko päivän.

    Toivottavasti teilläkin helpottaa pian, kun lapsen älyllinen ja kielellinen kehitys etenee ja keskusteleminen ja tunteiden sanoittaminen helpottuu. Ennakoinnistakin (siten, että sanoitan etukäteen, mitä kohta tapahtuu) on alkanut olla meillä selvää hyötyä vasta ihan viime aikoina.

    Jokainen vanhempi valitsee itse parhaaksi näkemänsä kasvatustyylin ja tekee aivan varmasti kaikkensa, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Vanhemmuus on tavattoman rankkaa! Kuulostaa siltä, että olet tällä hetkellä tosi kovilla. Paljon voimia! Ja harkitse neuvolan psykologin kanssa juttelua, jos et ole sitä vielä tehnyt. Siitä voi olla apua. Meillä päin he tekevät myös kotikäyntejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan super paljon kommentistasi. Odotin ja toivoinkin, että tähän postaukseen tulisi jonkinlaista keskustelua, koska kun itse on jumissa omassa tilanteessaan, on hyödyllistä kuulla ulkopuolisen ajatuksia aiheesta.

      Lempeä kasvatus on tuttu juttu kyllä ja sitä parhaamme mukaan yritämme toteuttaakin. Se on oikeastaan ollut ajatuksena jo silloin, kun sain tietää olevani raskaana: minä en sitten ainakaan huuda, minä olen aina kärsivällinen ja ymmärtäväinen äiti. No, jälkikäteen ajateltuna tietysti turhan suuret odotukset itseään kohtaan, nyt kun tietää miten kuormittavaa vanhemmuus välillä on 😅

      Mutta joo, lähtökohtaisesti pyrin siis lähestymään hankalia tilanteita "uteliaisuudella", ihmetellen että mitäs äsken tapahtui kun niin kovasti suutuit/heitit maitomukin lattialle/nipistit äitiä. Olen myös yrittänyt jättää suoran kieltämisen vähemmälle, esim. "ei saa lyödä!" on mieluummin "lyöminen sattuu, mutta voisit silittää pikkuveljeä, siitä tulisi hyvä mieli teille molemmille". Jäähyn kaltaisia rangaistuksia tulee käytettyä lähinnä äärimmäisissä tilanteissa, kun esim. pikkuveljen satuttaminen ei lopu vaikka kuinka yrittää em. puheella ja perustellen ohjata käytöstä toivottuun suuntaan.

      Olen myös hyödyntänyt Voimaperheet-toimintamallia, kun ystäväni sattuu olemaan töissä kyseisessä projektissa. Sehän on tarkoitettu vasta 4-vuotiaille, mutta soveltuvin osin onnistuu 3-vuotiaankin kanssa. Isoimmat opit siitä ehkä se, että huomioidaan hyvä lapsessa (ne pienetkin onnistumiset) ja jätetään negatiiviset asiat huomiotta, poislukien tietysti tilanteet joissa lapsi itse tai joku muu vaarantuu tai esineitä rikkoutuu tms. Kuitenkin tilanne on kestänyt niin pitkään, että kyllä täällä huutokonserttejakin järjestetään turhan usein, kun oma ymmärrys ja jaksaminen on loppuunkulutettu.

      Iso vaikutus olisi varmasti sillä, jos tyttö nukkuisi paremmin. Yöunet ovat yleensä n. 19:30-06 ja päiväunet ovat jo vuosi sitten jääneet pois tytön itsensä aloitteesta. Kuitenkaan hän ei mitenkään hyvin jaksa valvoa iltaan asti ja usein jo aamulla on silmien hierustamista kun on yö jäänyt vajaaksi. Myös temperamentti on todella räiskyvä, mikä luonnollisesti vaikuttaa kaikkeen olemiseen.

      Monenlaista on tullut kokeiltua ja ajoittaisten hermoromahduksien jälkeen aina koottua itsensä uudelleen. Mutta jaksamisen rajamailla tässä silti mennään. Aion nyt ottaa yhteyttä neuvolan perhetyöhön, olen jo pidempään miettinyt saisiko sitä kautta jotain tukea tai työkaluja, että kotona oleminen sujuisi seesteisemmin.

      Poista