Ihmeellinen ihmistaimi

Pelot on taas hetkeksi selätetty. Nt-ultrassa kaikki kunnossa, jopa astetta paremmin kuin ekassa raskaudessa jos näin voi sanoa. Niskaturvotuksen määrä oli 1,1mm (viimeksi 1,9) ja trisomiariskiluvut Downin syndrooman osalta 1:28 000 (viimeksi 1:2700) ja muiden häiriöiden suhteen 1:100 000 (viimeksi 1:33 000). Vaikka eihän sillä lopulta ole väliä, mitä ne riskisuhteet ovat, kunhan vain normaalin rajoissa.

Jännä nähdä, minkälainen tyyppi sieltä heinäkuussa putkahtaa pihalle. Oli nimittäin esikoista aika paljon rauhallisempi tapaus ultran perusteella! Köllötteli, venytteli ja potkitteli jaloillaan tomerasti, mutta malttoi olla paikallaankin. Esikoinen puolestaan hyppi kohdun pohjalta "kattoon" asti koko tutkimuksen ajan, muistan sen elävästi edelleen. Ja hänhän on aikamoinen vauhtimato ollut syntymästään lähtien.

20.3. on rakenneultran vuoro ja vielä rv 30 yksi ylimääräinen ultra aiemman sikiön kasvuhäiriön vuoksi.

Epäilys

Ensimmäistä kertaa tämän raskauden aikana tuli olo, että sikiö on varmaan kuollut. Yhtäkkiä, täysin puskista. En toki tähänkään asti ole kovin luottavaisin mielin suhtautunut raskauden onnistumiseen, vaan puheissani kuuluu edelleen "jos kaikki menee hyvin, jos siellä nyt on mitään elämää", mutta tänään iski oikeasti kunnon pelko ja ahdistus. Johtuneeko lähestyvästä NT-ultrasta, nyt siis viikkoja olisi 11+2 ja ultraan alle viikko... Jospa sitä yrittää henkisesti varautua kaikkein pahimpaan. Vaikka eihän huonoihin uutisiin ole koskaan valmis. 

Raskausoireeni ovat selvästi hellittämään päin. Unettomuus vaivaa yhä, mutta on ollut hyviäkin öitä jo välissä. Pahoinvointi on todella lievää ja närästyskin loppui melkein seinään tuossa viikko sitten. Rinnatkaan eivät ole enää niin kipeät. Ehkä tämäkin on omiaan lisäämään paniikkia - miksi en enää tunne mitään?

Paljon kirjoitettavaa, ei yhtään energiaa

Viimeiset 3 viikkoa ovat olleet äärettömän raskaita. Luulisi, että pitkä joululoma olisi ladannut akkuja, mutta kyllä täällä on käynyt ihan päinvastoin.

On ollut vaikea sopeutua alkuraskauden oireisiin. Pahoinvoinnista ja väsymyksestä mainitsinkin jo aiemmin, mutta nyt seuraksi on tullut myös 24h vaivaava närästys ja unettomuus. Omeprazolia sain neuvolalääkäriltä närästyspulmaan, mutta eipä siitä ole juuri ollut apua - koko ajan on pala kurkussa, painetta rinnassa ja loputonta röyhtäilyä sekä oksettavaa oloa. Ei auta vaikka olen eliminoinut ruokavaliosta sipulit, kahvin, suklaan, mausteet... Noh, sitten case unettomuus: vaikka olen illalla (ja päivälläkin) kuoleman väsynyt, en yleensä saa unta ennen klo 1 yöllä. Jos taas onnistun nukahtamaan ajoissa, herään klo 2-4 ja valvon siitä kivasti aamuun asti. Nyt lomallahan tämä on sinällään ollut vielä jotenkin handlattavissa, varsinkin kun äitini oli meillä viikon apukäsinä hoitamassa lasta niin että minä sain vain voivotella oloani, mutta miten käy kun palaan ensi viikolla töihin? Täytyy vain toivoa, että oireet helpottaisivat raskauden edetessä...

Yksi kuluttava tekijä on myös taaperomme jäätävä uhmaikä. Ei sovi kovin hyvin yhteen edellä mainittujen oireiden kanssa, kun ei vaan millään olisi jaksamista vääntää ihan joka asiasta. Ja varsinkin minua hän testaa ja koettelee erityisen paljon, kuten monesti äidin (tai sen lähimmän vanhemman) rooliin kuuluu - miehen kanssa hän on rauhallisempi ja mummolle hän ei laittanut hanttiin ollenkaan. Pukeminen, ruokailutilanteet, vaipan vaihto, suihkuun meno, kaikenlainen auttaminen asioissa joita hän ei vielä itse osaa = rimpuilua, kirkumista, potkimista, karkuun juoksemista. Asiaa myös mutkistaa se, että lähes 2 vuoden iästään huolimatta hän ei vieläkään puhu paljoa. Selkeitä sanoja on parisenkymmentä (esim. äiti, mummo, pupu, mennään, kiitti...) ja 2-3 sanan lauseita kourallinen (esim. pipo päähän, ei haittaa), mutta enimmäkseen puhe on vielä hänen omaa höpinäänsä tai sinne päin -juttelua, esim. leppäkerttu on "ennäpeppu". Turhauttavaa puolin ja toisin, luulen että moni asia helpottuisi kun sanallinen kommunikointi alkaisi sujua paremmin.

Ei muuta kuin #valivali ja #iteppätätähalusin 🥲 Tsemppiä kaikille samanlaisten juttujen kanssa painiville! Kyllä se aurinko vielä paistaa.

Kaikki hyvin

 

Siellä hän oli, koko 10,1mm komeudessaan. Herkistyimme miehen kanssa molemmat, kun näimme pienen sydämen läpättävän. Jotenkin tässä toisessa raskaudessa on paljon enemmän tunnetta mukana - nimittäin positiivista sellaista. Ei sillä, etteikö ensimmäinen odotuskin olisi ollut jännittävää ja ihmeellistä, mutta kaikki huolet olivat enemmän pinnassa ja jotenkin sitä ei vain osannut muodostaa suhdetta syntymättömään vauvaan samalla tavalla kuin nyt. Haluaisin ajatella, että myös kaikki muut raskauteen, aikanaan synnytykseen ja vauva-arkeen liittyvät asiat menisivät edes 1% mutkattomammin kuin ensimmäisen kanssa.

Alkuraskauden oireet iskivät rytinällä

Hohhoh, selailin juuri blogiani taaksepäin, aikaan jolloin odotin esikoistamme. Minulla oli lievää pahoinvointia ja etomista rv 7-10. sekä ajoittaista huimausta/väsymystä. Mitään muita oireita ei oikein sitten ollutkaan, ja muistan olleeni tuolloin vähän huolissanikin tilanteesta.

Nyt minua on oksettanut jo rv 5 lopulta lähtien. Edelleenkään en, luojalle kiitos, ole oksentanut, mutta ällötys on päällä lähes 24/7. En pysty edes katsomaan, saatika haistamaan tai maistamaan tiettyjä ruokia. Lisäksi tuntuu, että se, mitä pystyn tänään syömään, aiheuttaa satavarmasti seuraavana päivän oksennusrefleksin.

Myös hillitön väsymys on päällä. Nukuin viikonloppuna 3h päiväunet, ja silti illalla jo klo 20 nuokuin sohvalla. 

Rintani ovat kasvaneet, SELVÄSTI. Edellisen raskauden jälkeen niistä ei oikein jäänyt mitään jäljelle, koska rintani ovat alun alkaenkin tosi pienet, mutta nyt on taas tullut liiveihin täytettä. Ja kipeät ne ovat kyllä myös.

Vatsani on jatkuvasti turvoksissa. Näytän siltä, että olisin vähintäänkin tuplasti pidemmällä kuin mitä viikkoja tällä hetkellä on kasassa. Tähän toki voi vaikuttaa tuo aiempi raskaus, sillä tuskinpa vatsa ihan entiseen kireyteensä on palautunut, vaan nyt maha antaa helpommin periksi kaikenlaisille pöhötyksille.

Huomenna olisi rv 7+0 sekä kauan odotettu ja pelätty alkuraskauden ultra. Toivon, että kaikki edellämainitut oireet olisivat hyvä merkki ja että saisimme hyviä uutisia.

252

Hcg-arvoni raskausviikolla 4+1. Viitearvot olisivat olleet 68-400 eli halleluja! En kerrankin ole alarajoilla tai "sinne päin", vaan ihan kunnolla arvojen sisällä.

Nyt enää jännätään, onko ultrassa ketään kotona ja hengissä.

Raskaustestipäiväkirja

16.11. Siirrosta kulunut 6 päivää, eli alkio on 9 päivän ikäinen ja mahdollisesti kiinnittynyt vasta muutama päivä sitten. En kuitenkaan malta olla korkkaamatta raskaustestipakettia, joka onneksi on megakokoinen, kuten kaltaiselleni himotestaajalle sopii. Teen testin aikaisin aamulla ja eipä juuri yllätä, että tulos on ilmiselvä nega. Silti en vielä heitä toivoani, onhan ihan liian varhaista edes testata.

17.11. 7 päivää siirron jälkeen en ole ihan varma, mitä silmäni näkevät. Joka tapauksessa testiajan puitteissa kontrolliviivan vieressä on... Jotakin. Jotakin, johon en uskalla ripustautua, vaan jonka yritän aktiivisesti unohtaa. Illalla katson testiä uudelleen - ja siellä se viivan tapainen edelleen on.

18.11. Siirrosta 8 päivää, alkion ikä 11 päivää. Eilisen jälkeen testin tekeminen jännittää ihan helvetisti, sillä jos oletettu viiva ei lähde tummumaan, tietää ettei raskaus etene normaalisti. Hieman kaduttaa, että aloin (taas) näin ajoissa testaamaan, myöhemmin testaamalla ei välttämättä olisi enää näkynyt mitään jos kyseessä onkin vain kemiallinen raskaus. Aivoni ovat selvästi jonkinlaisilla defenssi-asetuksilla.

Mutta. Kaksi viivaahan sinne taas ilmestyy, eilistä testiä jo selkeämmin. Nyt on nähtävissä jo punaista väriäkin, vaikkakin haaleasti ja vasta 5 minuutin odottelun jälkeen. Uskaltaudun katsomaan laskurista laskettua aikaa - se olisi 1.8.2023. Miehelle en ole vielä maininnut halaistua sanaa tekemistäni testeistä, sillä en halua hänen pettyvän, jos testi muuttuukin takaisin negatiiviseksi.

19.11. 9 päivää siirrosta. Jos mahdollista, testaaminen ahdistaa vielä enemmän kuin eilen. Harmikseni viiva ei ole juurikaan tummunut eilisestä. Päätän kuitenkin kertoa nyt asiasta miehelle, joka vastaa huvittunut ilme kasvoillaan jo aavistaneensakin minun testailleen useampana päivänä. Kumpikaan ei itke onnesta, toteamme vain varovaisesti että "katsotaan nyt". Myöhemmin päivällä mies käy apteekissa hakemassa lapselle d-vitamiinia ja tuo minulle samalla tuliaisen: mama-multivitamiinin.

20.11. Selvä viiva. Ei yhtä vahva kuin kontrolliviiva, mutta lähellä jo ollaan. Tällainen viiva oli edellisessä raskaudessa vasta virallisena testipäivänä, nyt siihen on kuitenkin vielä 3 päivää aikaa. Vaikuttaa lupaavalta, mutta en siltikään osaa tuntea ilon tai onnistumisen tunteita. Päinvastoin, huomaan tarkastelevani alkavaa raskautta toistaiseksi aika etäältä, lähinnä projektinomaisesti ja arvioimalla päivittäin hcg-arvon kehitystä. 

21.11. Melko samanlainen viiva kuin eilenkin. Vahva, tumma. Ei merkittävää muutosta eiliseen, mutta en stressaa siitä.

22.11. Viimeinen kotiraskaustesti käytetty. Edelleen positiivinen, selvästi ja vailla epäilystä.

Asiat ovat niin hyvin kuin ne tässä vaiheessa voivat olla. Seuraava askel on huominen labrakäynti, jossa mitataan onko hcg-arvo riittävän korkea. Sen jälkeen jos kaikki yhä vaikuttaa etenevän hyvin, olisi varhaisultra rv 7. Pidätän hengitystä siihen saakka, ettei tätä vain otettaisi minulta pois.