Kevään suunnitelmat

Kävimme eilen lapsettomuusklinikalla TYKS:ssa. Tuttu lääkäri ja kätilö ottivat meidät vastaan ja lyhyesti käytiin läpi tuleva hoitojakso, suurin osa asioista meille jo entuudestaan tuttuja niin mitäpä niitä jankuttamaan. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, eikä muutenkaan terveydessäni ollut suuria muutoksia tapahtunut, joten hoitosopimuksien uusimisen jälkeen pääsimmekin jo jatkamaan matkaa.

No mitäs nyt sitten tapahtuu? Pakastealkionsiirtoon päästään aikaisintaan maaliskuussa. Klinikka tekee juuri muuttoa uusiin tiloihin, joten siirrot ovat helmikuussa jäissä (hehheh, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti). Tämä toki aiheuttaa jonkin verran ruuhkaa maaliskuulle, kun muutkin asiakkaat odottelevat samaa kuin me. Siksi voi olla, että tuo siirto toteutuu jopa vasta huhtikuussa. Oman kommervenkkinsä tuo tietysti myös ovulaation ajoittuminen oikein, minulla kun tuo siirto tehdään luonnolliseen kiertoon eikä päästä/jouduta lääkkeillä pelaamaan.

Sitten jos alkio ei nappaa kiinni, niin nokka kohti toista IVF:ää. Uutena tietona minulle tuli, että synnytys "nollaa" hoidot eli meille voidaan edelleen tehdä tarvittaessa julkisen sektorin tarjoamat 3 IVF-rundia. Luulin, että yksi hoitokerta on jo käytetty ensimmäistä lasta yrittäessä, joten sinällään oikein positiivinen uutinen.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Odottavilla fiiliksillä.

Pieni takapakki

No niin, luonnollisesta yrityksestä tulee väkisinkin kuukauden mittainen tauko. Mies kävi sellaisessa pienkirurgisessa toimenpiteessä, joka estää haureuden harrastamisen (kaikissa muodoissaan) 4 viikon ajan. Tiedossa oli, että jonkinlainen tauko seksielämään tulee, mutta ei odotettu ihan näin pitkää selibaattia. 

Tämä tarkoittaa sitä, että helmikuussa ei tapahdu yhtään mitään. Jos ei nyt jollain ihmeellä sitä alkionsiirtoa päästä tekemään, mutta epäilen että jonossa on pari muutakin ennen meitä... No se selvinnee ensi viikolla. Muutenkin olen kyllä vähän skeptinen siirron onnistumisen suhteen, koska tällä hetkellä näyttää siltä, että ovikseni tulevat lähikuukausina sijoittumaan ti-ke -akselille, joka ei alkion ikä + klinikan aukioloajat huomioiden ole hyvä juttu. 

Herran haltuun jne.

Ei voittoa 6

Voisinpa kirjoittaa jotain muuta vaihteeksi, mutta ei - tässä sitä taas ollaan kiertopäivässä numero 1. Toisaalta nyt fokus on jo niin vahvasti alkionsiirrossa ja IVF-hoitojen jatkumisessa, että ei tämä tunnu juuri miltään. Ärsyttävää tyhjäkäyntiähän tämä silti on, sitä ei käy kieltäminen. 

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Tervetuloa 2022. Mitä on luvassa? Olisiko ainakin vähän vähemmän koronaa ja hieman enemmän sitä vanhaa normaalia?

Meidän toivelistamme tälle vuodelle on hyvin pitkälti samanlainen kuin niin monena vuonna aikaisemminkin. Haluamme elää ihan tavallista arkea ja saada perheenlisäystä. Joskus tuntuu, että sama levy junnaa vuodesta toiseen, hah. Mitähän sitten, kun lapsiluku - olkoon se mitä onkaan - on tulevaisuudessa täynnä ja ei enää tarvitse stressata raskaudesta? Tässä on niin pitkään elänyt lapsettomuudesta kärsivän ja raskaudesta haaveilevan identiteetillä, että vaikea kuvitella sen ajan olevan joskus muinaishistoriaa.

No mutta, ensimmäinen käynti lapsettomuusklinikalla (parin vuoden tauon jälkeen) alkaa olla käsillä! Välillä hihkun innosta, että JES, nyt alkaa tapahtua. Joskus taas mietin, että ei saaaaaakeli, olenko muka oikeasti valmis uudelleen hoitoihin ja melko ikäviinkin toimenpiteisiin matkalla kohti toista vauvaa... Nyt on sentään onneksi se etu, ettei tarvitse työjuttuja järjestellä, kun olen edelleen tytön kanssa kotona, eli ainakin hoitoaikataulut on helpompi sovittaa kalenteriin. Ehkä tästä vielä (ja taas kerran) selvitään.

Välillä myös vauvan kuulumisia

Vai voiko lähes 1-vuotiasta enää sanoa vauvaksi? Hieman on hankaluuksia käsittää, että kohta tuo parikiloisena syntynyt avuton pötkylä tosiaan täyttää VUODEN. Ja kuinka taitava hänestä onkaan tullut! Hän osaa kontata (välillä tuntuu että valonnopeudella varsinkin niihin paikkoihin mitkä on kielletty...), kävellä tukea vasten / taaperokärryn avulla ja seisoa hetkittäin ilman tukeakin. Ihan vielä ei ainakaan omaan silmääni vaikuta siltä, että tuetta kävelylle olisi valmiuksia, mutta kiirekös tuolla. Lempileikkejä ovat tavaroiden purkaminen kaapeista tai laatikoista, taputtaminen kaikelle mahdolliselle, kirjojen katselu yhdessä ja äidin avustaminen kodinhoitohommissa. Puhe on edelleen pääsääntöisesti tavujokeltelua (yleisimmin kovaääninen "tää-tää-tää"), mutta joskus sieltä on kuulunut myös etäisesti "äitiä" muistuttava "ä-tsi, ä-tsi". Tammikuussa neuvolassa selviää, kuinka pituutta ja painoa on kertynyt - veikkaisin, että aika lähellä 70 senttiä ja 8 kiloa mennään, jos ei mitään takapakkia ole nyt tullut kasvun suhteen. 

Arki on tällä hetkellä oikeastaan aika mukavaa ja helppoakin. On säännöllinen ruokarytmi, tietyt kellonajat päiväunille ja illallakin mennään nukkumaan lähes poikkeuksetta klo 19:30 (toki yöllä vielä tarvitsee hyssyttelyä pariin otteeseen, että edelleen niitä kokonaisia öitä odotellessa). Ja nyt kun toinen jaksaa jo vähän valvoa enemmän, on kiva että voi halutessaan lähteä kodin ulkopuolellekin rohkeammin, ilman pelkoa väsykiukusta ja siitä seuraavasta itkupotkuraivarista. Koronan takia tietysti menemisemme ovat olleet minimissä, mutta toisinaan on tullut käytyä isovanhempien tai ystävien luona, sekä syksyllä meillä oli myös vauvakerho kerran viikossa. Näistä ihmiskontakteista on nauttinut lapsen lisäksi myös äiti, sillä onhan se kivaa puhua päivän aikana jonkun aikuisenkin kanssa.

Yksi juttu, jonka suhteen olen ollut oikeasti vain laiska ja johon täytyy alkaa panostaa, on lapsen itsenäinen ruokailu. Joo, joka aterialla hän saa sormiruokaa ja onkin siinä oikein näppärä tapaus. Lusikan käyttöä hän ei kuitenkaan vielä ole treenannut, koska olen halunnut päästä helpolla ja välttää sotkut... Nyt vihdoin tilasin silikonisen ja imukuppipohjaisen lautasen, jolla alamme harjoitella lusikkahommia. Samalla tilasin myös pillimukin, sillä meillä edelleen menee kaikki juoma vain ja ainoastaan tuttipullosta. Nokkamukia kun kehtaa edes vilauttaa tytölle, tulee huuto. Eräänä päivänä kokeilin huvikseni, mitä hän tykkää Muumi-välipalasoseen hörppimisestä pillin läpi (pakkaus on vähän niin kuin pillimehu, eli pilli tulee mukana) ja hyvinhän se sujui! Toivottavasti tästä löytyy keino saada hänet itsenäiseksi juojaksi.

Loppuun vielä meidän arkisempaakin arkisempi aikataulu ja sen myötä mukavaa viikonloppua ja Uutta Vuotta kaikille, jotka tätä sattuvat lukemaan ✨

6:30 Herätys ja aamupala 

Leikkimistä, kotitöitä

9:00-10:30 Päiväunet

11:00 Lounas

Ulkoilua, leikkimistä 

13:00 Välipala

13:30-15:00 Päiväunet

16:00 Päivällinen

Leikkimistä, 10-15min Pikku Kakkosta jos muu viihdyttäminen ei onnistu

18:00 Suihkuun

19:00 Iltapala, hampaiden pesu ja iltasatu

19:30 Yöunille

Pois somesta

Hahhah, automaattinen tekstinsyöttö yritti ehdottaa otsikoksi "pois Suomesta" mutta jos ei nyt kuitenkaan niin hurjaksi tarvitsisi heittäytyä. Sosiaalinen media sen sijaan on rassannut minua jo pidempään, kun feedi on täynnä lähes pelkästään onnellisena hehkuvia raskaana olevia naisia tai vastasyntyneitä vauvoja. Kemiallinen raskaus lisäsi vielä kiukkua, harmitusta ja vitutusta. Ja tyhmänä puukkoa kylkiluiden väliin haluavana masokistina silti vielä oikein hakemalla haen näitä kuvia! Vaikka totuus kiiltokuvamaisten otosten taustalla onkin varmasti kaukana täydellisestä, en silti voi itselleni mitään; olen niin kateellinen että naama vihertää, eikä se ole kaunis tunne. Tuli olo, että ehkä nyt on aika vetää happea ja jättää some hetkeksi. Katsotaan, koska tekee mieli palata!

Viime aikojen fiilikset

Olin todella rikki tuon kemiallisen (nyt jo menkkojen myötä poistumassa olevan) raskauden vuoksi. Oli ensinnäkin outoa saada positiivinen tulos luomuna ensimmäistä kertaa ikinä. Olotila heittelehti innostuksen, jännityksen ja epäuskon välimaastossa. Antauduin unelmoimaan ja olemaan onnellinen alkaneesta raskaudesta. Hieman jopa yllätyin reaktiostani, sillä minun taustallani voisi kuvitella kaiken raskauteen liittyvän olevan enemmän tai vähemmän ahdistavaa, mutta ei - siinä minä hykerrellen googlettelin tyttöjen ja poikien nimiä, valikoiden niistä suosikkini.

Hiljalleen fiilis kuitenkin lässähti raskaustestien (herra ties kuinka monen) näyttäessä yhä haaleampaa ja haaleampaa plussaa. Kun kuukautiset sitten antoivat paistinpannulla lopullisen iskun vasten kasvoja, olin hetkellisesti valmis unohtamaan koko raskaushaaveen. Paskat kaikesta, minulla on jo yksi lapsi, ehkä en edes halua toista jos se on näin saatanan vaikeaa, KUULITKO MAAILMANKAIKKEUS! Itkin, itkin ja itkin vähän lisää.

Nyt kun itkut on itketty, päätin ottavani tästä kokemuksesta vain ne positiiviset asiat kantaakseni. Kemiallinen raskaus on raskaus kuitenkin. Hoidotkin odottavat jo ihan nurkan takana. Meillä on kaikki mahdollisuudet saada vauva jopa seuraavan vuoden sisällä. Ehkä kaikkea tätä on syytä pitää valopilkkuna, ei mustana aukkona.