Kohti IVF-hoitoja

Kävimme tosiaan eilen ensikäynnillä TYKS:n naistentautien klinikalla. Meidät otti vastaan erikoislääkäri, kätilö sekä kätilöopiskelija. Paljon porukkaa ja hassua olla niin huomion keskipisteenä.

Alkuun kävimme läpi terveystietoja, joissa ei ollut oikeastaan mitään erityistä muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta. Miestä kehotettiin lopettamaan vähäinenkin tupakointi. Hän on nyt melkein 3 vuotta ollutkin jo polttamatta, mikä on älyttömän hienoa, kun vertaa siihen kuinka säännöllistä ja jatkuvaa tupakointi aiemmin oli. Muutamia runsaamman tupakoinnin jaksoja on toki ollut ja kyllähän hän edelleen viihteellä ollessaan sauhuttelee, että parempi se tietysti olisi olla kokonaan ilman. Minä puolestani sain suosituksen olla liikkumatta liikaa. Kuulemma tutkimukset osoittavat, että kaltaisillani hoikilla (vaikkakin normaalipainoisilla) ja runsaasti liikkuvilla naisilla on alentunut hedelmällisyys verrattuna hieman painavampiin ja vähemmän liikkuviin. Mitään syömishäiriötä tai superalhaista rasvaprosenttia ei siis tarvitse olla, vaan lääkärin mukaan "lisääntymismode" saattaa kovasti treenaavilla mennä pois päältä muutenkin. Aiemmin syksyllä kyllä liikuinkin kuin hullu, keskimäärin 5-6h raskasta treeniä viikossa. Nyt olen rauhoittanut tilannetta ja pyrin siihen, että viikossa olisi yhteensä 3 treenikertaa, olkoon se sitten mitä vaan liikuntaa.

Olisimme jo tammikuussa päässeet aloittamaan IVF:ää niin halutessamme. Tässä on kuitenkin nyt muuttoa ja minulla työpaikan vaihtoa meneillään, joten päätimme rauhoittaa tilanteen ja sopia IVF:n aloituksen vasta helmikuulle. Meille tehdään ns. lyhyen kaavan hoito, koska munasarjoissani ei oletettavasti ole mitään vialla ja ne toimivat ihan hyvin. Pitkän kaavan hoitoa kai käytetään vähän iäkkäämmillä raskautta toivovilla. Mutta Gonal-F -injektiolla aloitetaan munasolujen kypsyttäminen heti kun kuukautiset helmikuussa alkavat, sitten ultralla seuraillaan tilanteen kehittymistä ja ennen kuin ovulaatio ehtii tapahtua, pistän ovulaation jarrutuspiikin. Sen jälkeen onkin aika mennä itse operaatioon, jossa nuo munasolut punktoidaan ohutneulalla talteen, suonensisäisen kipulääkkeen ja kohdunpohjan puudutuksen vaikuttaessa. Saikkua 2 päivää ja oletettavissa myös huonoa oloa, turvotusta ja mitä vielä. Sitten jos kaikki sujuu hyvin ja alkioita kehittyy, voidaan pari päivää punktion jälkeen tehdä tuorealkiosiirto. Loput alkiot laitetaan pakkaseen odottamaan seuraavia hoitokiertoja. Ja sellainenkin knoppitieto vielä tähän perään, että ilmeisesti osa alkioista hedelmöitetään maljalla odotellen, että useammista siittiöistä yksi löytäisi perille munasoluun ja osa taas ICSI-menetelmällä, jossa tarkkaan valikoitu siittiö ruiskutetaan suoraan munasoluun. Jänskää!
 

Mutta olen kyllä iloinen, ettei tähän tarvitse ryhtyä ihan just nyt. Aika raskaan ja pelottavan kuuloinen prosessi, johon on syytä varautua henkisesti. Myös työjutut pitäisi yrittää järjestää niin, ettei ole sitten ihan pulassa kun joutuu olemaan hetken poissa.

Uhriutuja vai selviytyjä?

Oman lapsettomuustaipaleeni aikana olen lukenut, suorastaan ahminut, netistä keskustelupalstoja ja aihetta käsitteleviä blogeja. Toisaalta muilta ihmisiltä saa hirvittävästi vertaistukea ja luottoa siihen, että kyllä mekin onnistumme. Sitten taas joka viides pari jää kokonaan ilman lapsia hoidoista huolimatta. Tämä onkin saanut minut pohtimaan koko lapsettomuuden käsitettä - milloin sitä voi oikeasti sanoa olevansa lapseton? Vuoden yrityksen jälkeen vai 10 vuoden yrityksen ja tuloksettomien hoitojen jälkeen?  Olen myös kiinnostuneena seurannut, miten jotkut tuntuvat uhriutuvan pienimmästäkin vastoinkäymisestä ja toiset sinnittelevät hymyssä suin vuosikaudet keskenmenojen, IVF-hoitojen ja lahjoitussolujen maailmassa.

Olen kirjoittanut itsestäni termillä lapseton ja niinhän tuolla OmaKannassakin on diagnoosina "naisen hedelmättömyys". En kuitenkaan ehkä henkisesti ole sisäistänyt asiaa tai ehken vielä edes koe itseäni oikeasti lapsettomaksi, koska aika kevyillä hoidoilla ollaan tähän mennessä päästy ja loppupeleissä 2 vuotta yritystä on lääkärienkin mukaan vielä meidän ikäisillemme kohtalaisen tavallista. Minun maailmankuvassani muutaman hormonitabletin ja -piikin käyttäminen ei ole lapsettomuuden hoitoa, vaan ehkä enemmän hedelmällisyyden tukemista. Jälkikäteen ajateltuna en laske edes inseminaatioita mitenkään raskaiksi hoidoiksi; hieman tavallista kliinisemmissä olosuhteissa siittiöt viedään kohtuun ja toivotaan parasta - ei paljon eroa "luonnonmukaisesta menetelmästä". IVF-hoidot ovatkin sitten jo ihan omaa luokkaansa, kun alkio hedelmöitetään maljassa ja munasarjat joudutaan punktoimaan ja kaikkea muuta mukavaa.

Sen sijaan on myötähäpeän tunteita (ja niskavilloja) nostattavaa luettavaa, kun eräskin kolmen terveen lapsen äiti jaksaa edelleen blogissaan itkeä kipeitä lapsettomuusmuistojaan.  Ja kirjoittaapa vielä ymmärtävänsä niiden lapsettomien tuskaa, joilla ei siis ole yhden yhtä lasta tai ovat joutuneet jopa hautaamaan lapsensa. Jep, nämä kokemuksethan ovat täysin vertailukelpoisia. Kyseisen bloggarin kohdalla kuitenkin kaksi lapsista on saanut alkunsa helposti ja kolmannen kohdalla yritystä oli takana kertomuksen mukaan 3 vuotta ja sitten muutaman kuukauden hormonilääkitys toi toivotun lopputuloksen. Itsekin toivoisin, että olisin päässyt noin HELPOLLA. Mutta kai se ihmisen luonne - onko uhriutuja ja vai selviytyjä - määrittelee pitkälti tavan, jolla suhtautuu elämän vastoinkäymiisin, olivat ne mitä tahansa.

Enkä nyt siis missään nimessä halua vähätellä kenenkään tuskaa, kun odottaa tärppiä. Joka kertahan se vituttaa kun kuukautiset alkavat, oli niitä yrityskertoja takana 1 tai 200. Olisi kuitenkin syystä muistaa, että aika harvalla raskaus alkaa ensimmäisestä yrityksestä tai välttämättä ensimmäisen vuodenkaan aikana. Lisäksi muistelen lukeneeni joskus, että jopa joka kuudes pari kärsii lapsettomuudesta jossain vaiheessa elämäänsä, joka tarkoittaa sitä, että moni meistä on joutunut käyttämään jotain hormonilääkitystä tai muuta apukeinoa raskaaksi tulemiseen. IT'S FUCKING NORMAL.

Itse toivoisin näin alkuun, että saisin vielä joskus nähdä plussan raskaustestissä, tähän mennessä kun ei ole mitään pienintäkään kiinnittymisyritystä tapahtunut. Jos kaikki oikein hyvin menee, niin ehkä meilläkin on vielä se vauva tulevaisuudessa. Mikäli se ei kuitenkaan onnistu, en aio käyttää loppuelämääni uhriutumiseen, vaan taistelen tieni takaisin onnellisuuteen.

Vauhdilla eteenpäin

Isot rattaat lähtevät pyörimään yllättävän nopeasti, sillä jo joulukuun alussa pääsemme TYKS:n naistentautien klinikalle ensikäynnille. Hoitotakuu on kuulemma 3 kuukautta, mutta meidän ei onneksi tarvinnut odotella kuukauttakaan. Tuo joulukuun käynti ei vielä itsessään ole mikään hoidollinen, vaan silloin vasta suunnitellaan millä kaavalla lähdetään etenemään. Uskoisin, että tammikuussa päästään ensimmäisen IVF:n kimppuun - ja sekin on jo tosi pian, iiks.

Toinen jännittävä asia joulukuulle on, että lyömme todennäköisesti silloin kaupat lukkoon tuosta aiemmin hehkuttamastani omakotitalosta. Kuntokartoitus tehtiin tällä viikolla ja ihan ongelmattomasti se ei sujunut - kellarikerroksen huoneesta löytyi seinästä kosteusvaurio. Kun seinä sitten kokonaan purettiin, niin paljastui, että vaurio on hyvin pieni ja paikallinen, eli HUH, korjattavissa. Toki kellarikerros itsessään tulee aina olemaan jonkinlainen riski ja sitä on tarkkailtava säännöllisesti, mutta täysin huoletonta omakotitaloa tuskin on olemassakaan.

Aika paljon tapahtumia (niin iloisia kuin surullisiakin) viimeisten kuukausien aikana. Tuntuu, ettei sellaista rentoa yhdessäolemista ole miehen kanssa ehtinyt oikein ollakaan, vaan kyse on aina jostain velvollisuudesta. Ensin lapsettomuushoidot kaikkine kommervenkkeineen. Sitten talokauppojen suunnittelua ja siihen liittyvien pankkiasioiden selvittelyjä ym. Lisäksi mies vaihtoi äskettäin työpaikkaa, jonka seurauksena hänen työmatkansa ovat 1h/suunta ja päivälle tulee pituutta enemmän kuin tarpeeksi.

No, vaihe kerrallaan, kyllä kai se tästä jossain vaiheessa taas muuttuu helpommaksi.

"Hei, haluaisimme lähetteen IVF-hoitoon"

Näillä sanoilla ilmoitin tänään lapsettomuusklinikalle, että inseminaatiot eivät valitettavasti meidän kohdallamme tuoneet raskausonnea. Yksi ovi on sulkeutunut, mikä on tietyllä tavalla ihan helpottavaa, koska nyt voidaan siirtyä ajatuksissamme eteenpäin. Seuraava askel onkin sitten IVF-hoito, johon kutsu tipahtaa postissa 3 kuukauden kuluessa. Toimenpide pelottaa jo valmiiksi, mutta haluan kyllä senkin tien käydä läpi, jotta ei tarvitse myöhemmin jossitella asialla.

2 negatiivista testiä

Kuukautiset eivät ole vielä alkaneet ja sekös stressaa. Olenko raskaana vai en? Ainakin testien perusteella huonolta vaikuttaa.

Eilisellä apteekkireissulla mukaani tarttui RFSU:n 8 kappaleen raskaustestipaketti, jota oli tietysti päästävä testaamaan justhetinyt. Tein siis ensimmäisen raskaustestin eilen iltapäivästä (dpo 13) ja toisen tänään aamulla (dpo 14). Kummatkin negatiivisia, vaikka kuinka yritti tihrustaa ja kuvitella haamuviivoja. Virallinen testipäivä olisi sunnuntaina (dpo 16) mutta vaikea uskoa, että yhtäkkiä testi muuttuisikin positiiviseksi, koska kyllähän siinä jotain värin tynkää pitäisi olla jo nyt, jos raskaus olisi alkanut.

Taitaa olla niin, että Lugesteronit vaan viivyttelevät kuukautisia (tai tällaisia kokemuksia ainakin netistä luin ja mitä lukee netissä, on pakko olla totta). Lämpökään ei ole vielä laskenut, edelleen näyttää 37,7. Eiköhän niitä pirulaisia saada odotella vielä päivä tai pari.

Jokojokojokojokojoko?

On kulunut 12 päivää inseminaatiosta, joka tarkoittaa että on viimeisen Lugesteron-kapselin vuoro ja lisäksi tänään / huomenna kuukautisten pitäisi alkaa. Sellaista orastavaa alaselkäsärkyä on, joka yleensä tarkoittaa menkkojen olevan jo lähellä... Mutta toisaalta lämpötila pysyttelee edelleen koholla (37,5-37,7) ja tärisen kylmästä heti, jos en ole nenää myöten peiton alla. Muuten mitään mahdolliseen raskauteen viittaavaa oiretta ei ole.

Tällä hetkellä on täysin eri fiilis kuin viimeksi kirjoitellessani, en nimittäin usko yhtään olevani raskaana. Olen palannut siihen "alkais ne menkat sitten jo, niin pääsis jännityksestä" -moodiin. Miksi hedelmöittyminen tapahtuisi nyt, kun ei ole aiemminkaan tärpännyt? Niinpä.

Turvotus ja jomotus alavatsassa

Tänään kiertopäivä 22, inseminaatiosta 10 päivää. Heräsin tänään aamulla 2,5kg painavampana perjantaihin verrattuna. Vatsa on aivan pinkeänä ja ulkonäöllisesti muistuttaa enemmän tynnyriä kuin ihmiskehon osaa. Lisäksi olen jo useamman päivän ajan kärsinyt alavatsan menkkatyyppisestä jomotuksesta ja oikealle painottuvista terävistä, repäisevistä kivuista.

On tosi outo olo. Tavallaan olen jotenkin tosi varma, että nyt on tärpännyt, koska oireilu on niin erilaista kuin ennen. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että kroppaani on tässä kierrossa tungettu jälleen neljää eri hormonilääkettä, joista kaksi on vieläpä entuudestaan vieraita eikä siis tiedä yhtään, kuinka kroppa niihin reagoi.

Nyt alkaa kyllä jännittää. Muutama päivä pitäisi vielä jaksaa odotella.