Oman lapsettomuustaipaleeni aikana olen lukenut, suorastaan ahminut, netistä keskustelupalstoja ja aihetta käsitteleviä blogeja. Toisaalta muilta ihmisiltä saa hirvittävästi vertaistukea ja luottoa siihen, että kyllä mekin onnistumme. Sitten taas joka viides pari jää kokonaan ilman lapsia hoidoista huolimatta. Tämä onkin saanut minut pohtimaan koko lapsettomuuden käsitettä - milloin sitä voi oikeasti sanoa olevansa lapseton? Vuoden yrityksen jälkeen vai 10 vuoden yrityksen ja tuloksettomien hoitojen jälkeen? Olen myös kiinnostuneena seurannut, miten jotkut tuntuvat uhriutuvan pienimmästäkin vastoinkäymisestä ja toiset sinnittelevät hymyssä suin vuosikaudet keskenmenojen, IVF-hoitojen ja lahjoitussolujen maailmassa.
Olen kirjoittanut itsestäni termillä lapseton ja niinhän tuolla OmaKannassakin on diagnoosina "naisen hedelmättömyys". En kuitenkaan ehkä henkisesti ole sisäistänyt asiaa tai ehken vielä edes koe itseäni oikeasti lapsettomaksi, koska aika kevyillä hoidoilla ollaan tähän mennessä päästy ja loppupeleissä 2 vuotta yritystä on lääkärienkin mukaan vielä meidän ikäisillemme kohtalaisen tavallista. Minun maailmankuvassani muutaman hormonitabletin ja -piikin käyttäminen ei ole lapsettomuuden hoitoa, vaan ehkä enemmän hedelmällisyyden tukemista. Jälkikäteen ajateltuna en laske edes inseminaatioita mitenkään raskaiksi hoidoiksi; hieman tavallista kliinisemmissä olosuhteissa siittiöt viedään kohtuun ja toivotaan parasta - ei paljon eroa "luonnonmukaisesta menetelmästä". IVF-hoidot ovatkin sitten jo ihan omaa luokkaansa, kun alkio hedelmöitetään maljassa ja munasarjat joudutaan punktoimaan ja kaikkea muuta mukavaa.
Sen sijaan on myötähäpeän tunteita (ja niskavilloja) nostattavaa luettavaa, kun eräskin kolmen terveen lapsen äiti jaksaa edelleen blogissaan itkeä kipeitä lapsettomuusmuistojaan. Ja kirjoittaapa vielä ymmärtävänsä niiden lapsettomien tuskaa, joilla ei siis ole yhden yhtä lasta tai ovat joutuneet jopa hautaamaan lapsensa. Jep, nämä kokemuksethan ovat täysin vertailukelpoisia. Kyseisen bloggarin kohdalla kuitenkin kaksi lapsista on saanut alkunsa helposti ja kolmannen kohdalla yritystä oli takana kertomuksen mukaan 3 vuotta ja sitten muutaman kuukauden hormonilääkitys toi toivotun lopputuloksen. Itsekin toivoisin, että olisin päässyt noin HELPOLLA. Mutta kai se ihmisen luonne - onko uhriutuja ja vai selviytyjä - määrittelee pitkälti tavan, jolla suhtautuu elämän vastoinkäymiisin, olivat ne mitä tahansa.
Enkä nyt siis missään nimessä halua vähätellä kenenkään tuskaa, kun odottaa tärppiä. Joka kertahan se vituttaa kun kuukautiset alkavat, oli niitä yrityskertoja takana 1 tai 200. Olisi kuitenkin syystä muistaa, että aika harvalla raskaus alkaa ensimmäisestä yrityksestä tai välttämättä ensimmäisen vuodenkaan aikana. Lisäksi muistelen lukeneeni joskus, että jopa joka kuudes pari kärsii lapsettomuudesta jossain vaiheessa elämäänsä, joka tarkoittaa sitä, että moni meistä on joutunut käyttämään jotain hormonilääkitystä tai muuta apukeinoa raskaaksi tulemiseen. IT'S FUCKING NORMAL.
Itse toivoisin näin alkuun, että saisin vielä joskus nähdä plussan raskaustestissä, tähän mennessä kun ei ole mitään pienintäkään kiinnittymisyritystä tapahtunut. Jos kaikki oikein hyvin menee, niin ehkä meilläkin on vielä se vauva tulevaisuudessa. Mikäli se ei kuitenkaan onnistu, en aio käyttää loppuelämääni uhriutumiseen, vaan taistelen tieni takaisin onnellisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti