Kilpajuoksua

Tuntuu, että minulla on salainen kilpailu menossa kaikkien hedelmällisessä iässä olevien naisten kanssa. Toistaiseksi useimmat heistä ovat jo maalissa, vauva sylissään, kun minä kompuroin edelleen lähtöviivalla ilman merkkiäkään raskaudesta.

On minulla kuitenkin vielä yksi "kilpakumppani". Tällä hetkellä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, kilpailen pikkusiskoni kanssa siitä, kumpi raskautuu ensin (jos raskautuu).

Ennen kuin kukaan käsittää väärin, niin aivan ehdottomasti toivon hänelle kevyempää tietä vanhemmuuteen kuin itselläni oli. Olemme siskoni kanssa äärimmäisen läheisiä, enkä ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa - enkä nyt lähtökohtaisesti kenellekään muullekaan. Silti odotan mahdollista raskausuutista puristava ahdistuksen tunne rinnassani.

Tiedän siskoni toivovan raskautta heti, kun hänen ja miehensä kesähäät on vietetty, tästä hän on puhunut jo pitkään. Oikeastaan hän olisi halunnut lapsen aiemminkin, mutta mies tahtoi mennä vanhanaikaisen kaavan kautta. No, nyt tuo ajankohta ei ole enää kovin kaukana, eli jos kaikki menee hyvin, niin syksyllä voimme odottaa iloisia uutisia. 

Olen yrittänyt analysoida, mikä tämä tunnetila oikeastaan on. Miksi koen tarvetta kilpailla asiassa, johon kukaan meistä ei pysty vaikuttamaan? Asiassa, joka on täysin sattumanvaraista? Luulen, että kyseessä on ulkopuolelle jäämisen pelko höystettynä lievällä katkeruudella siitä, että "kaikki muut" tulevat raskaaksi kun mies edes vilkaisee kohti. Sinällään hassua, sillä johan minä kuulun esikoiseni myötä Lapsellisten Kerhoon, enkä ole jäämässä ulkopuolelle mistään, enkä tiedä mistä pitäisi olla katkerakaan.

Nämä tunteet luultavasti kipuilevat sieltä vuosien takaa, ajalta ennen esikoisen syntymää. En ole aiemmin osannut ajatella, että lapsettomuuden kokemukset on kaiverrettu minuun niin syvälle sydänjuuriin asti, että ne haavat eivät tule koskaan täysin arpeutumaan. 

Kuukautiset myöhässä

No, vasta yhdellä päivällä, mutta kuitenkin. Oireita niiden alkamisesta kuitenkin jo on, kuten jäätävä vitutus kaikesta, loputon väsymys ja menkkamaiset kivut vatsassa. Ihme kyllä, en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä raskaustestiä. Olen kai vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että en todellakaan usko tulevani raskaaksi "hups vaan". Ainoastaan nyt ärsyttää, että mitä enemmän menkat viivästyvät, sitä pidemmälle se alkionsiirto taas menee.

Surkea tuuri jatkuu - ei siirtoa tässäkään kuussa

Pakastealkio antaa odottaa itseään vieläkin, ovulaatioplussa kun tuli TAAS näin maanantain kunniaksi. On jo viides kerta putkeen, kun ovis tulee maanantaina - millä helvetin todennäköisyydellä?? Toki meillä on ollut muitakin mutkia matkassa, mm. hoitajien lakko ja klinikan sulku muuton vuoksi. Mutta nyt sitten kaksi siirtoa on peruttu väärän ovulaatioajankohdan takia.

Alan epäillä, ettei meille koskaan tule toista vauvaa. Universumi huutaa kaikin voimin, että näin ei ole tarkoitettu, senkin idiootit. Ja me roikumme vain edelleen toivon kipinässä kiinni, yrittäen taistella maailmankaikkeutta vastaan.

Enpä vain tiedä, kuinka kauan tätä enää jaksamme.

Kiertopäivä 13, ei vielä ovulaatiota

Tiedän (kroppani tuntien), että ovis todennäköisesti tulee vasta kp 17 tienoilla, mutta silti joka aamu sydän pamppaillen rynnistän vessaan testiä tekemään.

Mielestäni olen tunnistanut jo ovulaatiota ennakoivia valkovuotolimoja. Myös jomotusta on molemmissa munasarjoissa - mikä on kylläkin hieman epätyypillistä, sillä yleensä tuntemuksia on vain jommalla kummalla puolella. Mutta joo, tavallisesti nämä oireet tulevat pari päivää ennen kuin testi muuttuu positiiviseksi.

Jospa jo huomenna tulisi plussa?

Alkionsiirtoon sittenkin?

 Olimme siinä uskossa, ettei alkionsiirtoa voida tehdä nyt toukokuussa, koska perheessämme jylläsi korona kolmisen viikkoa sitten. Klinikalta näytettiin kuitenkin vihreää valoa, sillä mies oli ainut positiivisen testin tehnyt (minun testinihän ei näyttänyt missään vaiheessa positiivista, oireeni olivatkin paljon lievemmät kuin muilla perheenjäsenillä) eikä hänen läsnäoloaan tarvita alkionsiirrossa, ja muutenkin siirron hetkellä tartunnasta olisi jo yli kuukausi aikaa.

Joten ovulaatiotestit käyttöön ja kohti... En tiedä mitä. Pettymystä, onnistumista? 

Ei voittoa 10

Kymmenennen yrityskierron kunniaksi menkat päättivät tulla 10 päivää ovulaation jälkeen. Yleensä luteaalivaihe on ollut 11-12 päivää, eli tämä kyllä jäi aika naftiksi. No eipä sillä väliä, kun ei natsaa niin ei natsaa.

Nyt onneksi voin keskittyä rauhassa tulevaan viikonloppuun, eikä tarvitse kuumotella menkkojen alkamista.

Voimia kaikille, joille tuleva sunnuntai on vuoden kipeintä aikaa.

Minä olen muutakin

Kuukautisia odotellessa yritän pitää itseni kiireisenä ja ajatukset muualla. Niiden pirulaisten pitäisi alkaa juuri sopivasti lapsettomien lauantaina tai äitienpäivänä. Siinä onkin kaksi kategoriaa, joihin molempiin sujahdan yllättävän mutkattomasti. Molemmat puolet ovat olemassa, osana minua, mutta toisistaan irrallisina palasina.

Jostain syystä en ollenkaan nyt haluaisi vastaanottaa sitä pettymystä, jonka kuukautisten alku tuo tullessaan. Ehkä se johtuu siitä, että tiedän alkionsiirron olevan tulevassa kierrossa mahdotonta sairastetun koronan takia, eli menkat eivät tuo tullessaan mitään hyvää. 

Olen pidempään ollut jo henkisesti aika lujilla, kuten ehkä teksteistäkin on ollut aistittavissa. Äitiys on viime aikoina kuluttanut minua tavallista enemmän, johtuen lapsen sairastelukierteestä, miehen pitkittyneistä työpäivistä ja minun oman aikani puutteesta. Siihen päälle tämä jatkuva stressaaminen lapsettomuushoidoista.

Tulevalle viikonlopulle olenkin varannut ensimmäistä kertaa ikinä hotellihuoneen vain minulle! Päivällä käydään ensin ystävän kanssa lounaalla, josta ajattelin jatkaa hotelliin päikkäreille ja illemmalla ehkä pitkä juoksulenkki kaikessa rauhassa (riippuu miten koronasta toipuminen edistyy) sekä aivan varmasti pussillinen irtokarkkeja + hömppätelkkaria hotellihuoneessa.

Viikonloppuun tulee väkisinkin mahtumaan myös palauttavaa, rentouttavaa ja ihanaa aikaa. Kuukautisten alku ei määrittele koko viikonloppuani. Minä ansaitsen enemmän.