Viimeiset 6kk ovat olleet todella kuluttavia, väsyttäviä ja hermoja kiristäviä. Kolmevuotiaan uhma ei ota laantuakseen, käytös vain pahenee koko ajan, eikä kertakaikkiaan mikään auta. Ymmärtäisin, jos päivässä olisi muutama kiukkukohtaus, mutta kun se kiukkukohtaus kestää heräämishetkestä nukkumaanmenoon saakka.
Kaikki arjen toiminnot sakkaavat. Vessassa käynti, pukeminen, siirtymätilanteet ja eritoten nukkumaanmeno. En liioittele yhtään kun sanon, että ehkä yksi kahdestakymmenestä pyynnöstä menee perille ekalla kerralla. Aina siis tottakai ensin pyydetään nätisti (ja usein vielä 3-5 kertaa), mutta kun mitään ei tapahdu, niin sitten asiat laitetaan tapahtumaan. Jos vaikka pitää pukea vaatteet päälle ja pyyntö kaikuu kuuroille korville, niin sitten väkisin puetaan kirkuva ja kiemurteleva alligaattori. Ja kun asiaa sitten pahimman kiukun laannuttua yritetään käydä ystävällisesti läpi ("ymmärrän, että harmittaa kun väkisin puettiin, mutta se piti tehdä koska ilman vaatteita ei voida lähteä ulos"), niin tuleeko siitäkään mitään? No ei tietenkään. Puoliväkisin yritän hakea katsekontaktia lapseen, joka vastaa selityksiini tai kysymyksiini täysin aiheen vierestä, tyyliin "tuolla ikkunassa näkyy kärpänen". Usein myös saan kuunnella lällättelyä tai muuta ölinää samalla kun yritän jutella hänelle, eli ei edes halua kuunnella vaan yrittää siinäkin ottaa vallan itselleen. Ihan. Vitun. Turhauttavaa.
Kun pikkuveli oppi konttaamaan ja seisomaan tukea vasten tuossa 8kk iässä, on tilanne vielä entisestään eskaloitunut. Sisaruksia ei uskalla jättää keskenään hetkeksikään, sillä joka ikinen yhteinen leikki tai samassa tilassa oleskelu päättyy lopulta siihen, että isosisko lyö, tönii, nipistää, hakkaa päähän tai jollain muulla tavalla vahingoittaa pienempäänsä. Myös hänen perusilmeensä veljen seurassa on irvistys, eli koko ajan tekisi mieli satuttaa toista. Joka päivä selitän tuhat kertaa, miten toisia kuuluu kohdella, että "voit silittää veikkaa ja antaa halin, mutta ei voi päähän lyödä kädellä tai lelulla koska se sattuu". Toisen satuttamiseen on meillä nollatoleranssi eikä niissä hetkissä kyllä aleta kovinkaan montaa kertaa varoittelemaan, vaan tulee kyllä meidän vanhempien puolelta melko lailla heti kovaa komennusta ja tuolloin myös 3v siirretään omaan huoneeseen hetkeksi, selityksen kera: "ei voi muiden kanssa olla jos ei usko, että toisia ei saa satuttaa, sitten voit tulla takaisin kun osaat taas olla nätisti".
No, tänään sitten saavutettiin uusi aallonpohja. Uhmis oli koko päivän höykyttänyt pikkuveljeä, ja olin suhtautunut temppuiluihin rauhallisen jämäkästi. Iltapäivällä pikkuveli oli lattialla konttausasennossa heittelemässä pyykkejä pitkin lattioita, ei siis millään lailla provosoinut vaan touhusi omiaan. Isosisko päätti yllättäen hypätä tämän päälle, jolloin pieni menetti tasapainonsa ja tupsahti mahalleen, isosiskon edelleen roikkuessa siinä päällä. Samalla hän puristi vauvaa päästä ja pepusta naama irvessä ja kirkui "tyhmä vauva!!" Suutuin ja hätäännyinkin, koska tilanne oli raju, ja menin liiallisella voimalla nykäisemään tytön pois veljen niskasta. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa, lensi selälleen ja kolautti päänsä kivilattiaan, seurauksena hysteerinen itku ja kuhmu takaraivossa (onneksi kotiseurannassa vaikuttaisi, ettei tapahtunut mitään isompaa vahinkoa, vaikka toki tämä yö seuraillaan vielä tilannetta haukkana). Vaikkei tarkoitukseni ollut tietenkään satuttaa, niin menin tilanteeseen niin tunnekuohussa, että tein pahan virhearvion. En ole eläissäni kokenut itseäni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Enkä kyllä tiedä, koska pääsen tästä eteenpäin ja kuinka pahan kolauksen minun ja tyttären valmiiksi haastava suhde tästä otti.
Olen ihan loppu. Haluaisin olla hyvä äiti, ja yritän kyllä kaikkeni että molemmat lapset saisivat huomiota. Meillä kehutaan pienistäkin onnistumisista, ollaan läsnä, leikitään yhdessä, touhutaan, käydään ulkona/kirjastossa/museoissa/eläinpuistoissa/you name it, jutellaan, halitaan, pidetään yllä rutiineja. Elämää eletään täysin lasten paras edellä. Miksei se näy MISSÄÄN?