8kk ilman ehkäisyä

Kirjoitin aiemmin, että kolmas lapsi saa tulla jos luoja niin suo. Mitään suurta yritystä ei kuitenkaan ole ilmassa, en ole käyttänyt ovulaatiotestejä tai ajoittanut petihommia kalenterin mukaan, mutta ollaan oltu aktiivisia pitkin kiertoa eli raskaus olisi kyllä siltä osin hyvinkin mahdollinen.

No, nyt on takana 8kk ilman minkään sortin ehkäisyä. Ja ei ole tapahtunut mitään. Välillä se harmittaa, mutta useimmiten ohitan kuukautisten alun olankohautuksella. Tänään on kuitenkin taas sellainen päivä, että ihmettelen, miten voikin olla mahdollista, että en ole viimeiseen 10 vuoteen käyttänyt ehkäisyä ja tuloksena tasan 0 luonnollisesti alkanutta raskautta (jos ei yhtä ehkä kemiallista lasketa - viiva oli niin epäselvä ja näkyi vain 2 päivää että saattoi olla viivanpaikkakin). Sitten taas IVF on antanut meille suht helpostikin kaksi lasta eli kyllä meidän solut todistetusti osaavat hommansa, ainakin petrimaljalla... Niin miksei sitten muuten?

Kunhan tässä nyt mietin.

Paska äiti

Viimeiset 6kk ovat olleet todella kuluttavia, väsyttäviä ja hermoja kiristäviä. Kolmevuotiaan uhma ei ota laantuakseen, käytös vain pahenee koko ajan, eikä kertakaikkiaan mikään auta. Ymmärtäisin, jos päivässä olisi muutama kiukkukohtaus, mutta kun se kiukkukohtaus kestää heräämishetkestä nukkumaanmenoon saakka.

Kaikki arjen toiminnot sakkaavat. Vessassa käynti, pukeminen, siirtymätilanteet ja eritoten nukkumaanmeno. En liioittele yhtään kun sanon, että ehkä yksi kahdestakymmenestä pyynnöstä menee perille ekalla kerralla. Aina siis tottakai ensin pyydetään nätisti (ja usein vielä 3-5 kertaa), mutta kun mitään ei tapahdu, niin sitten asiat laitetaan tapahtumaan. Jos vaikka pitää pukea vaatteet päälle ja pyyntö kaikuu kuuroille korville, niin sitten väkisin puetaan kirkuva ja kiemurteleva alligaattori. Ja kun asiaa sitten pahimman kiukun laannuttua yritetään käydä ystävällisesti läpi ("ymmärrän, että harmittaa kun väkisin puettiin, mutta se piti tehdä koska ilman vaatteita ei voida lähteä ulos"), niin tuleeko siitäkään mitään? No ei tietenkään. Puoliväkisin yritän hakea katsekontaktia lapseen, joka vastaa selityksiini tai kysymyksiini täysin aiheen vierestä, tyyliin "tuolla ikkunassa näkyy kärpänen". Usein myös saan kuunnella lällättelyä tai muuta ölinää samalla kun yritän jutella hänelle, eli ei edes halua kuunnella vaan yrittää siinäkin ottaa vallan itselleen. Ihan. Vitun. Turhauttavaa. 

Kun pikkuveli oppi konttaamaan ja seisomaan tukea vasten tuossa 8kk iässä, on tilanne vielä entisestään eskaloitunut. Sisaruksia ei uskalla jättää keskenään hetkeksikään, sillä joka ikinen yhteinen leikki tai samassa tilassa oleskelu päättyy lopulta siihen, että isosisko lyö, tönii, nipistää, hakkaa päähän tai jollain muulla tavalla vahingoittaa pienempäänsä. Myös hänen perusilmeensä veljen seurassa on irvistys, eli koko ajan tekisi mieli satuttaa toista. Joka päivä selitän tuhat kertaa, miten toisia kuuluu kohdella, että "voit silittää veikkaa ja antaa halin, mutta ei voi päähän lyödä kädellä tai lelulla koska se sattuu". Toisen satuttamiseen on meillä nollatoleranssi eikä niissä hetkissä kyllä aleta kovinkaan montaa kertaa varoittelemaan, vaan tulee kyllä meidän vanhempien puolelta melko lailla heti kovaa komennusta ja tuolloin myös 3v siirretään omaan huoneeseen hetkeksi, selityksen kera: "ei voi muiden kanssa olla jos ei usko, että toisia ei saa satuttaa, sitten voit tulla takaisin kun osaat taas olla nätisti". 

No, tänään sitten saavutettiin uusi aallonpohja. Uhmis oli koko päivän höykyttänyt pikkuveljeä, ja olin suhtautunut temppuiluihin rauhallisen jämäkästi. Iltapäivällä pikkuveli oli lattialla konttausasennossa heittelemässä pyykkejä pitkin lattioita, ei siis millään lailla provosoinut vaan touhusi omiaan. Isosisko päätti yllättäen hypätä tämän päälle, jolloin pieni menetti tasapainonsa ja tupsahti mahalleen, isosiskon edelleen roikkuessa siinä päällä. Samalla hän puristi vauvaa päästä ja pepusta naama irvessä ja kirkui "tyhmä vauva!!" Suutuin ja hätäännyinkin, koska tilanne oli raju, ja menin liiallisella voimalla nykäisemään tytön pois veljen niskasta. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa, lensi selälleen ja kolautti päänsä kivilattiaan, seurauksena hysteerinen itku ja kuhmu takaraivossa (onneksi kotiseurannassa vaikuttaisi, ettei tapahtunut mitään isompaa vahinkoa, vaikka toki tämä yö seuraillaan vielä tilannetta haukkana). Vaikkei tarkoitukseni ollut tietenkään satuttaa, niin menin tilanteeseen niin tunnekuohussa, että tein pahan virhearvion. En ole eläissäni kokenut itseäni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Enkä kyllä tiedä, koska pääsen tästä eteenpäin ja kuinka pahan kolauksen minun ja tyttären valmiiksi haastava suhde tästä otti. 

Olen ihan loppu. Haluaisin olla hyvä äiti, ja yritän kyllä kaikkeni että molemmat lapset saisivat huomiota. Meillä kehutaan pienistäkin onnistumisista, ollaan läsnä, leikitään yhdessä, touhutaan, käydään ulkona/kirjastossa/museoissa/eläinpuistoissa/you name it, jutellaan, halitaan, pidetään yllä rutiineja. Elämää eletään täysin lasten paras edellä. Miksei se näy MISSÄÄN?

Tulee jos on tullakseen

Viime kirjoituksessani pohdin, mitä ajatuksia mahdollinen kolmas raskaus ja lapsi minussa aiheuttaisi - tai ehkä ennemmin niin päin, että mitä jos / kun en enää koskaan tule kokemaan kyseisiä asioita. 

Olemme nyt päätyneet siihen, että kolmas lapsi saa tulla jos on tullakseen. Sekä minun että mieheni ajatus oli, että se olisi iloinen yllätys ja kiva lisä perheeseemme, mutta näinkin on hyvä. Ehkäisy on siis poissa käytöstä, mutta ovulaatiotestit saavat jäädä kaupan hyllylle eikä ole tarkoitus muutenkaan yrittää mitään raskautumisen vippaskonsteja. Aika näyttää, kasvaako toive pikkuisesta jossain vaiheessa niin suureksi, että kokeilisimme viimeisen alkion siirtoakin, mutta ainakaan nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Koitetaan elää ihan sellaista normaalia arkielämää jo olemassa olevista pienokaisistamme nauttien, se on kuitenkin elämän ykkösprioriteetti tällä hetkellä.

Itse olen joskus aikanaan miettinyt, että haluaisin alle 35-vuotiaana saada lapset ja jos sen jälkeen ei natsaa, niin sitten saa olla. Taidan olla edelleen samaa mieltä. Noin 1,5 vuotta olisi siis vielä aikaa kuulostella, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. 

Ei vielä(kään) valmis

"Vauvaa vaille valmis" on ollut blogin nimi ja agenda vuodesta 2017 lähtien. Sieltä ollaan kuljettu jo pitkä, monivaiheinen matka tähän pisteeseen, jossa voin sanoa olevani kahden lapsen äiti. Sain kaiken ja enemmänkin ja se tuntuu ihmeelliseltä. Mutta...

Miksi minusta edelleen tuntuu siltä, että perheessämme olisi tilaa vielä yhdelle? 

Olemme miehen kanssa alusta asti jutelleet, että mikäli voimme lapsia saada, niin kaksi olisi sopiva lukumäärä. Tai no, minä olen ennen hedelmöityshoitoja pyöritellyt ajatusta kolmestakin, mutta kun lapsien saaminen osoittautui hankalaksi, niin oltiin toki kiitollisia jo yhdestäkin IVF-onnistumisesta, saati että meitä onnisti vielä toistamiseenkin. Siihen vielä päälle se, että lapset vaikuttavat olevan terveitä ja hyvinvoivia, niin onhan tässä jonkinlainen lottovoitto osunut kohdalle.

Mies on tietääkseni yhä sillä linjalla, että tämä oli nyt tässä, saatiin haluamamme määrä lapsia. Minullakaan ei ole sellaista pakottavaa, kaiken aivokapasiteetin kuluttavaa vauvakuumetta, mutta leikittelen ajatuksella kuitenkin. Tähän on tuonut pontta se, ettemme ole viime aikoina käyttäneet ehkäisyä (en oikein tiedä miksi?!) eli onhan raskaus teoriassa mahdollinen, vaikka täysimetän eikä kuukautisia ole vielä ollut kertaakaan synnytyksen jälkeen.

Toisaalta kun faktat lyö pöytään, niin a) luonnollisesti en ole raskautunut ennenkään ja b) enempää vauvoja ei ole hoitojen kauttakaan tulossa. Joo, onhan meillä yksi alkio pakkasessa, mutta uusia munasolukeräyksiä ei enää tehdä kahden lapsen äidille. Ja todennäköisyys sille, että se viimeinen alkio tärppäisi, lienee aika pieni. 

Kaiken edellämainitun jälkeen voitaneen todeta, että kolmatta vauvaa siis todennäköisesti ei enää ole tulossa, mutta en ole valmis ihan vielä luopumaan siitä pienestä "mitä jos kuitenkin" -ajatuksesta. Se tuntuisi liian lopulliselta.