Blogin päätös

No niin. 

Lopullinen vastaus viidennestä ja viimeisestä alkionsiirrosta on nyt saatu. Ei tapahtunut ihmettä, en ole raskaana.

Olo on jotenkin tyhjä, ja tottakai myös pettynyt. Luulin olevani 100% valmis luopumaan perheenlisäyshaaveista, mutta nyt kun tilanne on oikeasti käsillä, huomaan että tässä on vielä prosessoitavaa.

En voi sanoa olevani surullinen, koska onneksi minulla on nämä kaksi rakasta lasta. Elämä on hyvää ja aika helppoakin tällä hetkellä, kun kaikki nukkuvat läpi yön ja jotkin arjen perusasiat, kuten syöminen ja liikkuminen paikasta toiseen sujuvat jo melko sutjakkaasti kaikilta perheenjäseniltä.

Ehkä tässä on osittain tietynlaista luopumisen tuskaa. Olen elänyt ja hengittänyt lapsitoivetta ja hedelmöityshoitoja vuodesta 2017 lähtien, siis kohta 9 vuotta. Tuntuu oudolta päästää tästä elämänvaiheesta irti, vaikka se onkin ollut tosi kuluttavaa aika ajoin (lue: useimmiten). Pitää alkaa irtautua tästä identiteetistä ja miettiä, mitä elämän seuraava kappale voisi tuoda tullessaan.

No, nokka kohti uutta. Blogin kirjoitus saa nyt jäädä, muistoksi muiden joukkoon. Toivottavasti joku samojen asioiden äärellä kamppaileva löytää tästä lohtua ja samaistumispintaa.

Viikko takana, viikko edessä

En muistanutkaan, miten turhauttavaa ja h i d a s t a on odotella päivien kulumista. Olen ehtinyt tekemään viikonlopun aikana jo 4 raskaustestiä, jotka kaikki ilmiselviä negatiivisia. Toki tuloksia ei vielä tässä vaiheessa kuuluisikaan näkyä, tiedän sen ihan hyvin, mutta kai tästä testaamisesta on tulevinaan jonkinlainen hallinnan tunne.

Huomaan, että alan vähitellen kuitenkin luopua toivosta. On vahva intuitio, ettei tämä alkio ole tarrannut kiinni. Mahaakin on poltellut menkkamaiseen tyyliin jo useampana päivänä, joten pitänee valmistautua vuodon alkuun.

Viimeinen alkio

Kolmannella lapsella on ollut lupa tulla nyt jo melkein kahden vuoden ajan. Raskautta ei ole oikein yrittämällä yritetty, mutta toisaalta vaikka olisikin, niin tuskin tulos olisi yhtään toisenlainen: en ole raskaana, enkä ole missään vaiheessa ollutkaan näiden kahden vuoden aikana. Olemme suhtautuneet asiaan rennolla otteella, eivätkä odotukset ole olleet korkealla, ja useimpina kuukausina asiaa ei ole tullut rehellisesti sanottuna edes mietittyä. Jotenkin sitä tiedostaa ja hyväksyy, että meidän kohdallamme lapsettomuushoidot ovat ainoa mahdollisuus perheenlisäykselle.

No, täytin kesällä 35 vuotta ja kuten olen aiemmin todennut, niin olen pitänyt tätä ikää tietynlaisena takarajana, mitä tulee lapsihaaveen toteutumiseen. Siispä viimeisen pakkasessa olevan alkion kohtalo nousi pohdinnan aiheeksi - mitä haluamme tehdä sillä, vai haluammeko mitään? Aluksi koko pohdinta tuntui jotenkin tympeältä, ja olisi ollut helpompi vain jäädä ns. välitilaan leijailemaan, eikä tehdä päätöstä mihinkään suuntaa. Toisaalta halusimme kuitenkin vihdoin jonkin päätöksen lapsettomuuspolullemme.

Pitkän pohdinnan tuloksena totesimme, ettemme olleet valmiita heittämään alkiota roskikseen. Ennen hedelmöityshoitoja suhtauduin alkioihin pelkkinä solumöykkyinä (mitä ne toki tietyllä tapaa ovatkin), mutta nyt kun meillä on jo kaksi ihanaa lasta juurikin noista labrassa kasvatetuista solumöykyistä lähtöisin, niin niihin liittyy paljon syvempiä tunteita. Oli aika yllättävääkin huomata, että pakkasalkioon voi näköjään olla jonkinlainen tunneside.

Siispä nyt kannan sisälläni viimeistä alkiota. Siirto oli alkuviikosta ja vielä ei tiedetä yhtään, mitä tulee tapahtumaan. Se on kuitenkin selvää, että lapsettomuushoitomatkamme tulee päätökseensä tavalla tai toisella: joko alkio ei kiinnity ja jatkamme elämäämme nelihenkisenä perheenä, tai sitten raskaus alkaa (ja toivottavasti etenee normaalisti loppuun saakka), jolloin lopullinen perhekokomme tulee olemaan viisi.