Blogin päätös

No niin. 

Lopullinen vastaus viidennestä ja viimeisestä alkionsiirrosta on nyt saatu. Ei tapahtunut ihmettä, en ole raskaana.

Olo on jotenkin tyhjä, ja tottakai myös pettynyt. Luulin olevani 100% valmis luopumaan perheenlisäyshaaveista, mutta nyt kun tilanne on oikeasti käsillä, huomaan että tässä on vielä prosessoitavaa.

En voi sanoa olevani surullinen, koska onneksi minulla on nämä kaksi rakasta lasta. Elämä on hyvää ja aika helppoakin tällä hetkellä, kun kaikki nukkuvat läpi yön ja jotkin arjen perusasiat, kuten syöminen ja liikkuminen paikasta toiseen sujuvat jo melko sutjakkaasti kaikilta perheenjäseniltä.

Ehkä tässä on osittain tietynlaista luopumisen tuskaa. Olen elänyt ja hengittänyt lapsitoivetta ja hedelmöityshoitoja vuodesta 2017 lähtien, siis kohta 9 vuotta. Tuntuu oudolta päästää tästä elämänvaiheesta irti, vaikka se onkin ollut tosi kuluttavaa aika ajoin (lue: useimmiten). Pitää alkaa irtautua tästä identiteetistä ja miettiä, mitä elämän seuraava kappale voisi tuoda tullessaan.

No, nokka kohti uutta. Blogin kirjoitus saa nyt jäädä, muistoksi muiden joukkoon. Toivottavasti joku samojen asioiden äärellä kamppaileva löytää tästä lohtua ja samaistumispintaa.

Viikko takana, viikko edessä

En muistanutkaan, miten turhauttavaa ja h i d a s t a on odotella päivien kulumista. Olen ehtinyt tekemään viikonlopun aikana jo 4 raskaustestiä, jotka kaikki ilmiselviä negatiivisia. Toki tuloksia ei vielä tässä vaiheessa kuuluisikaan näkyä, tiedän sen ihan hyvin, mutta kai tästä testaamisesta on tulevinaan jonkinlainen hallinnan tunne.

Huomaan, että alan vähitellen kuitenkin luopua toivosta. On vahva intuitio, ettei tämä alkio ole tarrannut kiinni. Mahaakin on poltellut menkkamaiseen tyyliin jo useampana päivänä, joten pitänee valmistautua vuodon alkuun.

Viimeinen alkio

Kolmannella lapsella on ollut lupa tulla nyt jo melkein kahden vuoden ajan. Raskautta ei ole oikein yrittämällä yritetty, mutta toisaalta vaikka olisikin, niin tuskin tulos olisi yhtään toisenlainen: en ole raskaana, enkä ole missään vaiheessa ollutkaan näiden kahden vuoden aikana. Olemme suhtautuneet asiaan rennolla otteella, eivätkä odotukset ole olleet korkealla, ja useimpina kuukausina asiaa ei ole tullut rehellisesti sanottuna edes mietittyä. Jotenkin sitä tiedostaa ja hyväksyy, että meidän kohdallamme lapsettomuushoidot ovat ainoa mahdollisuus perheenlisäykselle.

No, täytin kesällä 35 vuotta ja kuten olen aiemmin todennut, niin olen pitänyt tätä ikää tietynlaisena takarajana, mitä tulee lapsihaaveen toteutumiseen. Siispä viimeisen pakkasessa olevan alkion kohtalo nousi pohdinnan aiheeksi - mitä haluamme tehdä sillä, vai haluammeko mitään? Aluksi koko pohdinta tuntui jotenkin tympeältä, ja olisi ollut helpompi vain jäädä ns. välitilaan leijailemaan, eikä tehdä päätöstä mihinkään suuntaa. Toisaalta halusimme kuitenkin vihdoin jonkin päätöksen lapsettomuuspolullemme.

Pitkän pohdinnan tuloksena totesimme, ettemme olleet valmiita heittämään alkiota roskikseen. Ennen hedelmöityshoitoja suhtauduin alkioihin pelkkinä solumöykkyinä (mitä ne toki tietyllä tapaa ovatkin), mutta nyt kun meillä on jo kaksi ihanaa lasta juurikin noista labrassa kasvatetuista solumöykyistä lähtöisin, niin niihin liittyy paljon syvempiä tunteita. Oli aika yllättävääkin huomata, että pakkasalkioon voi näköjään olla jonkinlainen tunneside.

Siispä nyt kannan sisälläni viimeistä alkiota. Siirto oli alkuviikosta ja vielä ei tiedetä yhtään, mitä tulee tapahtumaan. Se on kuitenkin selvää, että lapsettomuushoitomatkamme tulee päätökseensä tavalla tai toisella: joko alkio ei kiinnity ja jatkamme elämäämme nelihenkisenä perheenä, tai sitten raskaus alkaa (ja toivottavasti etenee normaalisti loppuun saakka), jolloin lopullinen perhekokomme tulee olemaan viisi.

Uuden alku

Taas ollaan menty yksi kierros auringon ympäri. Ensisijaisesti toivon tulevalle vuodelle terveyttä, niin itselle kuin lähipiiriinkin. Voi kunpa kaikki sairastelu, varsinkin vakavampi sellainen, olisi nyt ohi.

Meidän perheessämme uusi vuosi tarkoittaa myös uuden arjen alkua: kotona olemisen aika on ohi ja molemmat lapset aloittavat päiväkodin täysiaikaisesti meidän vanhempien palatessa töihin. Itsehän olin nuorimmaisen kanssa kotona syyskuuhun 2024 asti, jonka jälkeen aloitin työt, mutta mies vaihtoi silloin vanhempainvapaille ja näin saimme tarhan aloitusta lykättyä tammikuulle asti. Esikoinen on käynyt päiväkodissa 3-4 päivänä viikossa, mutta nyt hänkin palaa "kokoviikkoiseksi". Ensi viikosta lähtien siis jännät paikat edessä!

Nuorimmainen on tosiaan nyt 1,5-vuotias villi taapero, jonka kanssa ei aika käy pitkäksi 😅 Hän on motorisesti todella vilkas paikasta toiseen juoksentelija ja kiipeilijä. Jatkuvasti mustelmilla ja kolhuilla kun taidot ja menohalut eivät ihan vielä kohtaa. Rauhallisesta möllöttäjästä on kuoriutunut myös melkoinen kiukku-Iivari, joka heittäytyy lattialle karjumaan mikäli asiat eivät mene hänen mielensä mukaan - eli noin 176 kertaa päivässä. Onneksi hän myös leppyy nopeasti ja on yleisesti ottaen ihana ilopilleri ja halipoika.

Esikoisen synttäreitä vietetään myös ihan pian. Jo 4 vuotta siitä kun saimme hänet ekaa kertaa syliin! Pahin uhma on VIHDOIN laantunut, sanotaan että sellaiselle normaalille tasolle. Ei siihen muu auttanut kuin aika, kaikki keinot kyllä kokeiltiin viimeisen vuoden aikana että arjesta olisi tullut siedettävämpää. Huokaistaan nyt helpotuksesta, että ainakin tällä hetkellä on taas rauhallista. Viime aikojen juttu on, että hän on keksinyt nyt taantua pienemmäksi kuin onkaan, esimerkiksi pukeminen pitäisi hoitaa hänen puolestaan (no tietty, kun pikkuveljeäkin autetaan kaikessa). Mutta eiköhän sekin jossain vaiheessa helpota.

Numero kolmosta ei ole tulossa, vieläkään, eikä siis varmaan tulekaan. Lähinnä mielessä on, että minkä ehkäisyn sitä ottaisi käyttöön, koska tosiaan ikää alkaa olla jo se 35 enkä halua mitään ylläreitä sitten nelikymppisenä. Enää ei viitsisi pelkästään luottaa siihen, että "no tuskin mä nyt tuun raskaaksi kun en oo aiemminkaan luomusti tullut". Harmi vaan, että kaikista hormonaalisista valmisteista pelkkiä huonoja kokemuksia ja no, rehellisesti, kondomia ei kyllä tule käytettyä kuitenkaan vaikka niitä olisi kaapissa. Mutta mietitään, mietitään...

8kk ilman ehkäisyä

Kirjoitin aiemmin, että kolmas lapsi saa tulla jos luoja niin suo. Mitään suurta yritystä ei kuitenkaan ole ilmassa, en ole käyttänyt ovulaatiotestejä tai ajoittanut petihommia kalenterin mukaan, mutta ollaan oltu aktiivisia pitkin kiertoa eli raskaus olisi kyllä siltä osin hyvinkin mahdollinen.

No, nyt on takana 8kk ilman minkään sortin ehkäisyä. Ja ei ole tapahtunut mitään. Välillä se harmittaa, mutta useimmiten ohitan kuukautisten alun olankohautuksella. Tänään on kuitenkin taas sellainen päivä, että ihmettelen, miten voikin olla mahdollista, että en ole viimeiseen 10 vuoteen käyttänyt ehkäisyä ja tuloksena tasan 0 luonnollisesti alkanutta raskautta (jos ei yhtä ehkä kemiallista lasketa - viiva oli niin epäselvä ja näkyi vain 2 päivää että saattoi olla viivanpaikkakin). Sitten taas IVF on antanut meille suht helpostikin kaksi lasta eli kyllä meidän solut todistetusti osaavat hommansa, ainakin petrimaljalla... Niin miksei sitten muuten?

Kunhan tässä nyt mietin.

Paska äiti

Viimeiset 6kk ovat olleet todella kuluttavia, väsyttäviä ja hermoja kiristäviä. Kolmevuotiaan uhma ei ota laantuakseen, käytös vain pahenee koko ajan, eikä kertakaikkiaan mikään auta. Ymmärtäisin, jos päivässä olisi muutama kiukkukohtaus, mutta kun se kiukkukohtaus kestää heräämishetkestä nukkumaanmenoon saakka.

Kaikki arjen toiminnot sakkaavat. Vessassa käynti, pukeminen, siirtymätilanteet ja eritoten nukkumaanmeno. En liioittele yhtään kun sanon, että ehkä yksi kahdestakymmenestä pyynnöstä menee perille ekalla kerralla. Aina siis tottakai ensin pyydetään nätisti (ja usein vielä 3-5 kertaa), mutta kun mitään ei tapahdu, niin sitten asiat laitetaan tapahtumaan. Jos vaikka pitää pukea vaatteet päälle ja pyyntö kaikuu kuuroille korville, niin sitten väkisin puetaan kirkuva ja kiemurteleva alligaattori. Ja kun asiaa sitten pahimman kiukun laannuttua yritetään käydä ystävällisesti läpi ("ymmärrän, että harmittaa kun väkisin puettiin, mutta se piti tehdä koska ilman vaatteita ei voida lähteä ulos"), niin tuleeko siitäkään mitään? No ei tietenkään. Puoliväkisin yritän hakea katsekontaktia lapseen, joka vastaa selityksiini tai kysymyksiini täysin aiheen vierestä, tyyliin "tuolla ikkunassa näkyy kärpänen". Usein myös saan kuunnella lällättelyä tai muuta ölinää samalla kun yritän jutella hänelle, eli ei edes halua kuunnella vaan yrittää siinäkin ottaa vallan itselleen. Ihan. Vitun. Turhauttavaa. 

Kun pikkuveli oppi konttaamaan ja seisomaan tukea vasten tuossa 8kk iässä, on tilanne vielä entisestään eskaloitunut. Sisaruksia ei uskalla jättää keskenään hetkeksikään, sillä joka ikinen yhteinen leikki tai samassa tilassa oleskelu päättyy lopulta siihen, että isosisko lyö, tönii, nipistää, hakkaa päähän tai jollain muulla tavalla vahingoittaa pienempäänsä. Myös hänen perusilmeensä veljen seurassa on irvistys, eli koko ajan tekisi mieli satuttaa toista. Joka päivä selitän tuhat kertaa, miten toisia kuuluu kohdella, että "voit silittää veikkaa ja antaa halin, mutta ei voi päähän lyödä kädellä tai lelulla koska se sattuu". Toisen satuttamiseen on meillä nollatoleranssi eikä niissä hetkissä kyllä aleta kovinkaan montaa kertaa varoittelemaan, vaan tulee kyllä meidän vanhempien puolelta melko lailla heti kovaa komennusta ja tuolloin myös 3v siirretään omaan huoneeseen hetkeksi, selityksen kera: "ei voi muiden kanssa olla jos ei usko, että toisia ei saa satuttaa, sitten voit tulla takaisin kun osaat taas olla nätisti". 

No, tänään sitten saavutettiin uusi aallonpohja. Uhmis oli koko päivän höykyttänyt pikkuveljeä, ja olin suhtautunut temppuiluihin rauhallisen jämäkästi. Iltapäivällä pikkuveli oli lattialla konttausasennossa heittelemässä pyykkejä pitkin lattioita, ei siis millään lailla provosoinut vaan touhusi omiaan. Isosisko päätti yllättäen hypätä tämän päälle, jolloin pieni menetti tasapainonsa ja tupsahti mahalleen, isosiskon edelleen roikkuessa siinä päällä. Samalla hän puristi vauvaa päästä ja pepusta naama irvessä ja kirkui "tyhmä vauva!!" Suutuin ja hätäännyinkin, koska tilanne oli raju, ja menin liiallisella voimalla nykäisemään tytön pois veljen niskasta. Tämän seurauksena hän menetti tasapainonsa, lensi selälleen ja kolautti päänsä kivilattiaan, seurauksena hysteerinen itku ja kuhmu takaraivossa (onneksi kotiseurannassa vaikuttaisi, ettei tapahtunut mitään isompaa vahinkoa, vaikka toki tämä yö seuraillaan vielä tilannetta haukkana). Vaikkei tarkoitukseni ollut tietenkään satuttaa, niin menin tilanteeseen niin tunnekuohussa, että tein pahan virhearvion. En ole eläissäni kokenut itseäni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Enkä kyllä tiedä, koska pääsen tästä eteenpäin ja kuinka pahan kolauksen minun ja tyttären valmiiksi haastava suhde tästä otti. 

Olen ihan loppu. Haluaisin olla hyvä äiti, ja yritän kyllä kaikkeni että molemmat lapset saisivat huomiota. Meillä kehutaan pienistäkin onnistumisista, ollaan läsnä, leikitään yhdessä, touhutaan, käydään ulkona/kirjastossa/museoissa/eläinpuistoissa/you name it, jutellaan, halitaan, pidetään yllä rutiineja. Elämää eletään täysin lasten paras edellä. Miksei se näy MISSÄÄN?

Tulee jos on tullakseen

Viime kirjoituksessani pohdin, mitä ajatuksia mahdollinen kolmas raskaus ja lapsi minussa aiheuttaisi - tai ehkä ennemmin niin päin, että mitä jos / kun en enää koskaan tule kokemaan kyseisiä asioita. 

Olemme nyt päätyneet siihen, että kolmas lapsi saa tulla jos on tullakseen. Sekä minun että mieheni ajatus oli, että se olisi iloinen yllätys ja kiva lisä perheeseemme, mutta näinkin on hyvä. Ehkäisy on siis poissa käytöstä, mutta ovulaatiotestit saavat jäädä kaupan hyllylle eikä ole tarkoitus muutenkaan yrittää mitään raskautumisen vippaskonsteja. Aika näyttää, kasvaako toive pikkuisesta jossain vaiheessa niin suureksi, että kokeilisimme viimeisen alkion siirtoakin, mutta ainakaan nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Koitetaan elää ihan sellaista normaalia arkielämää jo olemassa olevista pienokaisistamme nauttien, se on kuitenkin elämän ykkösprioriteetti tällä hetkellä.

Itse olen joskus aikanaan miettinyt, että haluaisin alle 35-vuotiaana saada lapset ja jos sen jälkeen ei natsaa, niin sitten saa olla. Taidan olla edelleen samaa mieltä. Noin 1,5 vuotta olisi siis vielä aikaa kuulostella, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.